Calais.
Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua
aikaisemmin tai myöhemmin.
Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa
sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön
jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään
viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli
jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden
päästä matkalle.
Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa
istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja
saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus
päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi
laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut
odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka,
ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei
kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.
Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.
Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.
Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä
yltynyt.
Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen
olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän
itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.
Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei
voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän
pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili
yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa
perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille,
joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri
muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.
Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan,
joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi
koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.
Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille
lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä
vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen
laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa
nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille
vuoksen kohottua.
Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut
niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite
huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir
Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.
Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta
meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen _Vaahtopään_
purjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.
Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli
miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän
tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.
Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten
suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa
hädässään.
Vähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa.
Muutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili
ympäröivästä sumusta.
Puolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli
taaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat
lähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia
mestauslavalle.
Aina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata
vallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa
Pariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja
isättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.
Kaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä
likainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella.
Marguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme
oli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.
He vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin
käyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina.
Jopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa
silmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin
sir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan:
»_Saakelin ylimykset_» tahi »_Saakelin englantilaiset!_»
Muutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota.
Calais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa
ja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli
tunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä
Englannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan
porvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan
Englannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin.
Englantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita
Calais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.
Mahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti
Margueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka
kääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja
muukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan
sumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.
Marguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka
miehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti
millainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä
herättämättä sen suurempaa huomiota.
Lausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin
halki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita
ja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle
kellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite
vajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan
asuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.
Mutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä
tapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin
noustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli
kuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa
tuokiossa.
Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän
tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut
tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut
rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli
pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se
oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika
kaukaiselta.
Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä
sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset
vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti
auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman
huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.
Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt
ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut
sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta
ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.
Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui
levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa
oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen,
sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.
Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat
siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin:
»Liberté, — Egalité, — Fraternité.»
Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen
öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti
niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että
Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.
Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.
»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti
ranskaksi.
Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen
töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli
puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin,
joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja
välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka
ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt
piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen
ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »_Senkin
vietävän englantilaiset!_» sylkäisten lattialle, siten näyttäen
riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä
hän tiesi varmaankin, että »_saakelin englantilaisilla_» oli kukkarot
täynnä rahaa.
»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään
nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö
varmasti tämän olevan määräpaikan?»
»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra
pyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja
pyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista
roistojen pesää.»
»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite
katsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia
tuoleja ja epävakaista pöytää.
Chat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota
vieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä
ennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja
kohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.
Takan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin
käärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata
muusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut
valkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta
padassa.
»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme
illallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä
takan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole
maistanut ruokaa pitkään aikaan.»
Brogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa
vastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.
»_Senkin vietävän ylimykset!_» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.
Sitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan
tinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi
sen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa
maljakkoon lientä padasta.
Marguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei
asia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin
siivottomasta likapesästä.
»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä»,
lausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla.
»Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta
luulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat
rypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»
»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne
minusta. Älkäämme ajatelko illallista.»
Brogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari
lusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki
tarkkaan.
Brogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti
vetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija
ainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.
»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut
syödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa,
voimanne vaativat sitä.»
Liemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä.
Marguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin
kauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.
»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa
yhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan
karkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään
illallisentapaista.»
Asetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt
sen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen
vetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan
Margueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan
kansalaisen sopi tehdä.
»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin
ainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen
ylvästelevästi kirottuja englantilaisia.
»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir
Andrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa
olevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»
»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew
kiihkoissaan.
Seuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin
koetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.
»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi
muille kysymyksiämme.»
»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin
hänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi
taputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan
muiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita
tarkoitan.»
Brogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen
kiirehtimättä ja mutisi:
»Hm, joskus!»
»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset
matkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin
ystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen
nähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein
käy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin
— arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»
Marguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi
ilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa
kansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun
verran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:
»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»
»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.
»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten
hän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta,
painoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään
näytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »_Hiton ylimys!_»
mutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»
Marguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.
»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes
valepuvussakaan!»
Hän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin
kestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas
takki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.
»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew,
kysykää mieheltä, milloin hän lähti!»
»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä
teeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit
vaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän
on lähtenyt?»
»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi
illallista. — —»
Sir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se
tapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan
hurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne
piakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa
näytti kohoavan yli äyräittensä.
»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen
silmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi.
»Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»
Taivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen
halveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka
suvaitsivat kummitella hänen talossaan.
»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — — _Senkin saakelin
englantilainen!_» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle
touhulle pelkän englantilaisen tähden.
»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja
asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.
»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite
ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta
prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»
Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään
ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään
kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät
olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että
hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin
mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain
palvelevaisuuden varma merkki.
»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs
ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee
takaisiin. Kas niin!»
Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden
käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta
paukauttaen oven perässään kiinni.