Tuskallinen odotus.
Myöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan».
Matkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui
lukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa
majataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja
virkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.
Ajuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä
auttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut
olivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.
Lady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti
suurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra
Jellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin
kestityksi.
Sekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä
ilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman
vuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta,
Marguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan
todellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia
turhanpäiväisyyksiä.
Kahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli
pelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra
Jellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan
ja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena
vajosi.
»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen
lumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen
vieraalle.
»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse
muuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin
verran.»
»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset
kasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen
ääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.
»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite,
»ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut
palvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi.
Toivon teidän hoitavan heitä hyvin.»
»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän
armollenne illallista?»
»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian
kuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»
»Kyllä, teidän armonne.»
Rehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän
ponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy
Blakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä
sir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra
Jellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa
kuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön
kuin ne kaikki muutkin.
»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa
viipyä.»
Jellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset
jutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa
hyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.
Sally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa,
hedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen
ja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta,
vaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.
Väsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli
hankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir
Andrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa
oli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain
leikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta
varmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa
hän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.
Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen
ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat
hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.
Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.
Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa
majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi,
että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat
hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan
viholliselle hänen tulostaan.
Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä
hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia
Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian
myöhään.
Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi
koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja
säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.
Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen
aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.
Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut
Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten
ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen,
jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin.
Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian
suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon
hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan
isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.
Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun
päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi,
kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta
takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten
laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului
kaukaiselta ukkoselta.
Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan
talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa,
Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt
myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut
odotella kanaalin yli purjehtimista.
Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin
se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä
hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä.
Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti
hänet tervetulleeksi.
Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta:
yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut
nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan
valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!
Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri
erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla
herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä
ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein
tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo
tervehtimään häntä iloisesti nauraen.
»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»
Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme
kasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.
Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.
Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.
»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi
mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse
mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»
Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne
kunnioittavasti kiittäen.
»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun
Jellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme
Jellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,
ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»
»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir
Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse,
meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä
tahansa.»
Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.
»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky
käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä
vesille ennen sen kääntymistä.»
Marguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut
ajatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä
uhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli
sattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.
»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite
itsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi
mitään keinoa?»
»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan
mahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet
vakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi
Margueriteä, »_ei kukaan_ voi lähteä Doverista tänä yönä.»
Heti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen. _Ei kukaan_
tarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi
iloisesti Jellybandylle.
»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta
minulle?»
»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan
sen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit
tuossa tuokiossa.»
»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen
reippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet
lukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta
menehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle
menoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen
armonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille
suurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain
hyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»
Sir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja
pelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen
ritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää
arvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin
osittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir
Percyn nimen kuultuaan.
»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden
hänestä hävitessä.
»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»
»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä
ja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»
»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta
poistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»
»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan
mahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi
hirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme
voi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»
»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»
»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä
luultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa
tietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea
ja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta
luullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme
verenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella.
Puhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut
moneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs
muukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin
minäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»
»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»
»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani?
Sillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»
»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen
aina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän
ehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan
meidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen
vapauden ja veljeyden nimessä.»
Sir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan
illallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista
tunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten
varmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen
lapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.
Sir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin
rakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir
Percystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita
Tulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi,
niiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti
heidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta
loistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja
kekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia
verenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.
Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan
Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla
hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla.
Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de
Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna
kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden
suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.
Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää
miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä
Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.
Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli
kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi
pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli
vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset
ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.
Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. _Untola_ oli vankka,
hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen
aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut
uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti
Gravesendissa.
Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin
tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.
Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle.
Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa
hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien
väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi
pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske
saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon
meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi
katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen
vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen
säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden
ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta
niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät
synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.