Toiveita.
»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua
tylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla.
Me emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain
hänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita
tällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»
»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan
hänet tuossa tuokiossa!»
»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä
Marguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on
seinilläkin korvat tällaisena aikana.»
Sir Andrew nousi pöydästä äkkiä ja asteli likaisen huoneen lattialla
kuunnellen ja tarkaten ovea, josta Brogard oli juuri poistunut ja
jolta kuului vain sadatuksia ja kompuroivia askeleita. Hän hypähti
horjuville, luhtiin johtaville portaille nähdäkseen, oliko Chauvelinin
urkkijoita lähettyvillä.
»Herra lakeijani, olemmeko kahden?» kysyi Marguerite ilomielin nuoren
herran taaskin istuutuessa hänen viereensä. »Uskallammeko jutella?»
»Mahdollisimman varovasti?» kehoitti sir Andrew.
»Totta tosiaan, mies! olettepa aika ikävä kumppani! Minä puolestani
voisin vaikka tanssia paljaasta ilosta! Nyt ei ole enää syytä pelkoon.
Veneemme on rannalla, _Vaahtopää_ noin parin mailin päässä ankkurissa,
ja mieheni luullakseni saapuu tämän katon alle jo puolen tunnin
kuluttua. Mikään ei estä meitä. Chauvelin ja hänen joukkonsa eivät ole
vielä saapuneet.»
»Mutta rouva! emmehän sitä varmasti tiedä.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Hän oli Doverissa samaan aikaan kuin mekin.»
»Myrsky pidätti hänet niinkuin meidätkin.»
»Aivan niin. Mutta en puhunut siitä ennen, sillä pelkäsin saattavani
teidät levottomaksi — näin hänet, rannalla noin viisi minuuttia ennen
lähtöämme. Ainakin luulin olevani varma, että se oli hän itse; hän
oli puettu papiksi, jottei paholainenkaan, hänen oma suojelijansa,
olisi voinut tuntea häntä. Kuulin omin korvin hänen vuokraavan alusta
pikaista ylimenoa varten Calais'hen; ja varmaankin hän nosti purjeensa
tuntia myöhemmin kuin me.»
Margueriten iloinen ilme hävisi äkkiä. Hirveä vaara, joka uhkasi
Percyä Ranskan rajojen sisällä, selvisi hänelle sillä hetkellä.
Chauvelin oli hänen kintereillään; Calais'ssa viekas diplomaatti oli
kaikkivaltias; vain sana hänen suustaan ja Percy oli auttamattomasti
hukassa, hänet saatettiin pidättää ja — —
Veri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Levottomimmatkaan hetket
Englannissa eivät olleet hänelle niin täydellisesti valaisseet vaaraa,
joka hänen miestänsä uhkasi. Chauvelin oli vannonut kuljettavansa
Tulipunaisen neilikan giljotiinille, ja sillä hetkellä uskalias
suunnittelija, jota salaperäisyys oli kauan suojellut, oli ilmaissut
itsensä katkerimmalle ja armottomimmalle viholliselleen.
Chauvelin — ryövättyään lordi Tonyn ja sir Andrew Ffoulkesin
»Kalastajalepolassa» oli saanut käsiinsä kaikki viimeisen retken
suunnitelmat. Armand S:t Justin, kreivi de Tournayn ja muiden
rojalistipakolaisten oli tavattava Tulipunainen neilikka — tahi
oikeammin kaksi hänen lähettilästään, niinkuin alkujaan oli sovittu —
sinä päivänä, lokakuun toisena, liittolaisille tutussa paikassa, joka
luultavasti oli ukko Blanchard’in tölli.
Armand'in ja Tulipunaisen neilikan keskinäinen suhde oli yhtä
tuntematon ranskalaisille kuin Armand'in luopuminen hirmuhallituksen
raa'asta politiikastakin. Hän oli lähtenyt Englannista noin viikko
sitten mukanaan tarpeelliset ohjeet, joiden avulla aikoi, kohdata muut
pakolaiset ja kuljettaa heidät turvapaikkaan.
Kaiken sen oli Marguerite käsittänyt alunpitäen ja sir Andrew oli
vahvistanut häntä niissä arveluissa. Hän tiesi myöskin, että sir
Percyn huomattua Chauvelinin varastaneen suunnitelmat ja ohjeet hänen
apulaisiltaan oli enää liian myöhäistä lähettää sanaa Armand'ille tai
toimittaa uusia ohjeita pakolaisille.
Välttämättömyyden pakosta he varmaankin saapuvat määräpaikkaan
tietämättä miten suuri vaara odottaa heidän urheata pelastajaansa.
Blakeney, joka tapansa mukaisesti oli suunnitellut ja järjestänyt koko
retken, ei suinkaan salli nuorien toveriensa joutua vangitsemisen
vaaraan. Senpätähden hän oli lähettänytkin heille kirjeen lordi
Grenvillen tanssiaisiin — »Lähden itse huomenna — yksin.»
Kun verivihollinen oli saanut tietää kuka liiton johtaja oli,
ruvettiin varmastikin kaikkia sir Percyn liikkeitä vainuamaan heti
hänen Ranskassa maihin noustuaan. Chauvelinin kätyrit pääsevät hänen
jäljilleen seuraten häntä aina salaperäiselle töllille saakka, jossa
pakolaiset odottelevat häntä ja jossa pyydys laukeaa sulkien sekä hänet
että heidät sisäänsä.
Oli vain tunti aikaa — Marguerite ja sir Andrew olivat päässeet
lähtemään tuntia ennen kuin Chauvelin — varoittaa Percyä uhkaavasta
vaarasta ja saada hänet luopumaan rohkean houkkamaisesta retkestään,
joka vain oli päättyvä hänen omaksi turmiokseen.
Mutta _oli_ kuitenkin tunti.
»Chauvelin tietää tämän majapaikan varastamistaan papereista», sanoi
sir Andrew vakavasti, »ja maihin päästyään tulee suoraan tänne.»
»Hän ei ole vielä maissa, olemme tunnin matkan edellä häntä ja Percy on
tuossa tuokiossa täällä. Me ehdimme kanaalin keskipalkoille, ennenkuin
Chauvelin huomaa meidän livistäneen käsistään.»
Marguerite puhui innoissaan ja kiihkeästi koettaen tyrkyttää nuorelle
ystävälleenkin hilpeitä toiveitaan, jotka vielä piilivät hänen
sydämessään. Muitta sir Andrew pudisteli alakuloisesti päätään.
»Sir Andrew, äänetönnäkö taaskin?» kysyi hän kärsimättömästi. »Miksikä
pudistelette päätänne ja olette niin synkännäköinen?»
»Arvoisa lady, sillä teidän suunnitelmanne ovat ruusunpunaiset ja
unohdatte tärkeimmän tekijän.»
»Mitä ihmeissä tarkoitatte? — Enhän unohda kerrassa mitään. — — Minkä
tekijän?» lisäsi hän vielä kärsimättömästi.
»Kuusi jalkaa pitkä se on», vastasi sir Andrew hiljaa, »ja sen nimi on
Percy Blakeney.»
»En ymmärrä.»
»Luuletteko Blakeneyn lähtevän Calais'sta jättämättä asiaansa
toimittamatta?»
»Tarkoitatteko — —?»
»Kreivi de Tournayta — —»
»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.
»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»
»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas
varjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»
»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti,
sillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»
Marguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi
niinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän
viimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis,
jalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen
sankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.
»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä
Armand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden
hän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean
miehensäkin surman suuhun.
»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu
johtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat
pakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan
mieletön!»
Hetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi
kyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies
ei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis
lady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän
umpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt.
Hän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman
uskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan
palvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan
tahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan
lupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti,
vaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka
häneen luottivat.
»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti
kuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä
itseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä.
Niinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon
hänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan
ahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä
mukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin
neuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää.
Vieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän
Chauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»
»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian
kuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen
nerokkuutensa on todellinen ihme.»
»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä
odotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten
säästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla
varovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»
»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»
»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä
antaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät
eivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi
sanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»
Marguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen
ollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää
heikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli
uhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.
Sir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi
Margueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän
antautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten
ollessa johtavana päänä.
Sir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa
olivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu
sadatustulva vastasi siihen.
»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa
haluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen
toisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»
Hän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään.
Brogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla
tavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto
ryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.
Brogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,
»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava
eikä minulla ole muuta huonetta.»
»Sen parempaahan ei voisi ajatellakaan», sanoi Marguerite englanniksi.
Heti hän huomasi paikan edut. »Sir Andrew, antakaa hänelle rahat! Olen
sangen tyytyväinen siihen. Sieltähän voin nähdä kaikki ja pysyn itse
näkymättömänä.»
Hän nyökäytti päätään Brogard'ille, joka alentautui nousemaan ylös
pöyhiäkseen lavitsan olkia.
»Saisinko pyytää teitä, rouva, välttämään ajattelemattomuuksia», lausui
sir Andrew Margueriten valmistautuessa vuorostaan nousemaan huojuville
portaille. »Muistakaa urkkijoiden olevan tämän paikan vitsauksena.
Pyytäisin ettette ilmaisisi itseänne sir Percylle, ennenkuin olette
aivan varmasti vakuutettu olevanne kahdenkesken hänen kanssaan.»
Sitä sanoessaan huomasi hän jo varoituksensa tarpeettomaksi: Marguerite
oli tyyni ja yhtä selväajatuksinen kuin järkevä ihminen ainakin. Ei
tarvinnut pelätä hänen menettelevän harkitsemattomasti.
»Eipä tietenkään», lausui Marguerite koettaen hiukan ilostua, »sen
voin todellakin luvata. En uskaltaisi panna mieheni henkeä alttiiksi
enkä hänen suunnitelmiaankaan puhuttelemalla häntä vierasten nähden.
Älkää peljätkö, kyllä otan tilaisuudesta vaarin ja olen avulias tarpeen
vaatiessa.»
Brogard laskeutui lavitsalta ja Marguerite oli valmis nousemaan
turvalliseen suojapaikkaansa.
»Rouva, en uskalla suudella kättänne», sanoi sir Andrew Margueriten
astuessa portaille, »sillä olenhan vain lakeijanne, mutta pyytäisin
teitä pysyttelemään iloisena. Jos en tapaa Blakeneyä puolessa tunnissa,
palaan tavatakseni hänet täällä.»
»Se lienee parasta. Onhan meillä vielä aikaa puolisen tuntia. Chauvelin
ei mitenkään joudu tänne ennen sitä. Jumala suokoon meidän kumman
tahansa tapaavan Percyn siihen mennessä. Ystäväni, onnea matkalle!
Älkää huolehtiko minusta!»
Kevein askelin nousi hän lavitsan horjuville portaille;
Brogard ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Marguerite saattoi
tehdä olonsa siellä joko mukavaksi tai päinvastoin, miten vain halutti.
Sir Andrew tarkasteli häntä, kunnes Marguerite pääsi lavitsalle ja
istuutui oljille. Hän vetäisi verhoriekaleet umpeen, ja nuori herra
huomasi hänen olevan hyvässä kätkössä siellä, näkymättömänä ja
huomaamattomana.
Sir Andrew antoi hyvät rahat Brogard'ille; vanhalla tylyllä
ravintoloitsijalla ei näyttänyt olevan syytä Margueriten ilmaisemiseen.
Sitten sir Andrew valmistautui lähtemään. Ovella hän vielä kerran
kääntyi katsomaan lavitsalle. Repaleisten verhojen takaa Margueriten
suloiset kasvot kurkistelivat nähdäkseen menijää. Nuori herra iloitsi
huomatessaan ne rauhallisina, jopa lempeästi hymyilevinäkin. Kerran
vielä nyökäyttäen päätään hyvästiksi poistui hän yön pimeyteen.