Ystävä.
Noin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa,
joita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.
Hän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut
hänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan
kamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin
viemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen
pyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten
ja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin
hevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.
Musiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan,
oli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi
runsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.
Hän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä
toiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen
neilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in
ilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy
Blakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa
kuoleman.
Ei, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä,
jonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista
rakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli
hänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin
tietämättään — mutta kaikissa tapauksissa _pettänyt_ miehensä. Jos
Chauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei
vielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen
kuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa
henkensä hänen puolestaan.
Marguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen
ravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä.
Sitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin
varrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.
Kaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi
Marguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina
ollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli
yhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa
kotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän
aikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi
näiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan
miestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija
ilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi
porraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen
ylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin
sir Andrew itse ilmestyi sinne.
Hän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä
hän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan
hänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.
Marguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli
aivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen
alkoi rauhallisesti:
»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun.
Teidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät
ole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista
neilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»
Margueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä
haihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi
eikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.
»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi
hän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen
pelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä
pelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»
»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»
»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite,
»asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne
Doverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne
kanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut
pakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa.
Chauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän
seuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte
yhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan
vallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin —
ei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre
ja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on
rehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja
muitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä
vieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»
Marguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti.
Hän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman
häntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.
»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon
keksimiseen.
»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän
käsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy
lähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle,
ja Chauvelin on hänen kintereillään. _Hän_ kiitää Doveriin ja purjehtii
kanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»
Nuori mies vaikeni.
»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de
Tournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just,
veljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman
tarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan
on pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää
voida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden
kanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän
tarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo
elämänsä.»
Sir Andrew yhä vaikeni.
»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani!
ettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi
hän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja
pakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman
halveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»
»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin,
»minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»
»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat
kallisarvoiset!» — —
»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan
Margueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot,
jotka sanotte hänen saaneen.»
»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo
valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta
minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? —
Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla
onnistumiseni palkkio.»
»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»
Marguerite nyökäytti päätään.
»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua.
Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan
voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — —
joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa
vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan
hänet!»
Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu
lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella,
joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus,
hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —
»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette
saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee.
Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina
uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»
»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite
kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen
olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä,
»olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille.
Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme
olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että
minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy
myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva.
Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet
hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew,
tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi,
jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla
turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne
katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»
»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin
ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne
lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa
Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan
sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan
opastaisinkin teitä.»
»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen.
»Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon
sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät
vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua.
Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole
kadotettava, — — Minun _täytyy_ saavuttaa mieheni! Minun _täytyy_!»
kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä,
joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että
minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä
pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — —
viimeinkin.»
»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun
miehenne puolesta. Jos te itse _haluatte_ mennä — —»
»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette
anna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle.
»_Luotattehan_ minuun?»
»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.
»Siis kuulkaa.»
»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin
nopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme
toisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet
tunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka.
Mielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin
sanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka
parhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa
ja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna,
jos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»
»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies
taaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevän _Untolan_ ennen
Calais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen
neilikan jokainen askel vaarallinen.»
»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla
Doverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli
— palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»
Sir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa.
Neljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen
majataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa
ne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa
vauhtia Doverin tielle.
Epätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut
mietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan
sir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.
Jumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän
rikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen
välityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.
Margueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli
aina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän
oli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi,
nyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja
mies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan
sama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen
ajatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle
heidän tavatessaan toisensa.
Marguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että
hän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista
unelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen
ratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita
väsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat
itsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.