Tulipunainen neilikka.
Millä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän
ei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta
kädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän
erillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli
sormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.
Istuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän
tunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen
kukkanen oli kaiverrettu.
Olipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet,
ja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin
asioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet
päättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan
merkkiä?
Eikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna
jalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli,
että sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin
aivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi —
— mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla
hienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä
uskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan
verenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.
Hänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän
ei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun
nuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:
»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin
ruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja
ruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.
»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen
ja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin,
»sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian
odottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»
Marguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti
vastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.
»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada
pitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — —
Ethän vain ikävystyne?»
»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun
olimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia
saadessamme olla kahden.
»Ja jutella salaisuuksistamme.»
Molemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.
»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieni
Suzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»
»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite
huolestuneesti huokaisten.
»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet
naimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka
paljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa!
Muistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar
Theresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»
»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen
pieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle.
Sinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään
Suzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään
hävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta
rakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»
»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi
Suzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä
hyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen
— oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella
mitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»
Marguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului
niihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään
selville Tulipunaisen neilikan personasta.
Hän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta,
että hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan
pakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei
tiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään
Margueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.
Armand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko —
tahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.
Ja sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa
k:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen
armoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen
Tulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista
urkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta
Ranskan vihollisten puolelle.
Sen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo
arvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut
levottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in
hengen.
Mutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä
kauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei
ollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta
ja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän
ja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat
rohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen
lähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?
Margueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen
kätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.
»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti
keskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.
»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua
hymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi
tekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme
saadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo
englantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen;
kreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — —
kerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»
»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa.
Lordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän
sanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa
häntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»
»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen
huulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.
»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo
suuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan.
Rakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne
innoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo
mahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja
sitten — —.»
Isku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime
hetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy
oli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — —
Tulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka
hän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.
Percy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi,
kuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken —
— kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän
kantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.
Ja kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja
vallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta,
niinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä.
Joutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret
keikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät
ajat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.
Ehkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin
mentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin
jutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että
Marguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa,
jotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli
tullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin
sadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä
hengestään että hyvinvoinnistaan.
Tyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli
erinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet
näennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus
ja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä
Englannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi
Grenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa
näki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.
Arvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin
koko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen
veljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!
Ei, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista
onnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan.
Käsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut
ennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.
»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne
teeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri
oli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua
vaivaa?»
»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan
hetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — —
Tulipunainen neilikka lähti tänään — —!»
»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»
»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada
hetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava
tämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä
kotoani — ymmärräthän?»
»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi
yksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani
Lucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele
minua!»
Tunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten
vyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja
tyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän
päinvastoin valmis poistumaan.
Hän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon
yli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — —
tuumien mitä tehdä.
Juuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli
palvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä
varustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin,
hän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen
mielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.
Palvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi
hänelle kirjeen.
»Mikä se on?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»
Konemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.
»Kuka sen lähetti?»
»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen
käskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se
tulee.»
Marguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili
kirjettä koneellisesti.
Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka
Chauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota
Chauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.
Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin
ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.
Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta
ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi
tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän
itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.
»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin
tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»
»Ei, teidän armonne.»
Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.
»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.
Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.
Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»
Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli
sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä
hirveän surkeita kasvonilmeitä.
Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli
kirjeen tuonut.
»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä
ravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä
tietävän.»
»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»
»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»
»Hevostako?»
»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen
käsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»
»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa
puoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina
tuossa tuokiossa.»
Sekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois.
Marguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro
vartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet
olivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä
järkyttävästi:
»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani,
valaise järkeni!»
Mutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.
Hän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa
silmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen
kaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta,
sekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se!
hänen olisi pitänyt tietää se!
Kuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti
kuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi
sellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä.
Ainakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja
huomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari
hänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.
Hänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin
hänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut
naamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse
asiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.
Mutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet
erehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan
nopealla hyödyllisellä toiminnalla.
Percy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön
vihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla
varhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan
saapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut
myötätuulta valitessaan tien.
Chauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja
epäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran
Calais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja
urhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät
hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa
kaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän,
vanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä
odottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand,
joka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen
neilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.
Kaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne
hän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.
Valitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka
pääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota
vastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan
niistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.
Sillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei
hän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut
vaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten
petojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia,
saattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua
viekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.
Jos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin
kaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian
ankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän
ainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja
kehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se
suloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien
ääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että
väärinkäsitys oli loppunut.
Koko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä.
Sen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa.
Hänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä
pikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai
hänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä
hän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla
hänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.
Lapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva
suu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla
miehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä
tahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut.
Ensiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.
Hän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten
nuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.
Sir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo
odottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten
matkalle.
Kiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.