Margueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky,
sillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen
tarkoituksen.
Hän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä,
salaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat
kiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.
Sir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt
siellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin
omituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä
viiden ja kuuden välillä aamulla.
Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän
vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään
valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.
Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan,
lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.
Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät
olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet
ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.
Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä
haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät
ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi
jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt
hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»
Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa
eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta,
toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna
matkaa varten.
Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa
ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta
juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja
hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa
pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.
Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne
ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.
»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»
»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat
odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi
hän kalsean pitkäveteisesti.
»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»
»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen
emäntä, etten luule minua kaivattavan.»
»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen —
—» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään
asia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»
»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan
odottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön?
— — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»
»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»
»Hyvin pian.»
»Ennen viikon kuluttuako?»
»En saata sanoa.»
Varmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite
ponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.
»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään.
Onhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu
pohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä
ennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan
sanaa ollut odottamassa. — — _Te ette_ mene tiluksillenne, olen
vakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»
»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan
kärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä!
Siis sallitteko minun lähteä?»
»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»
»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne
tuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on,
aikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»
»Saanen ehkä kiittää teitä?»
»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni
on käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»
»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen
palkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti
kuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — —
ajatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»
Miten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa
kullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän
kumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi
polttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.
»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.
»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.
»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä
vastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia
lupauksia.
»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani
vaatimalla.»
Sir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä
kertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli
katsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota
naamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.
Taaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä.
Marguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin
selkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle
viimeiset hyvästinsä.
Piian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla
oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin
niinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi
ja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan
huoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.
Hänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä
vaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin
palsamin tuoksu.
Hän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka
oli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa
saanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän
kummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina.
Tietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka
Marguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä.
Rakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää
vaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka
kovasti hän kärsii.
Mutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa
ylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa.
Onnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään
Fontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy
oli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina
löytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.
Kuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän
pelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut
pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin
oli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet
hänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin
ranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi
voinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi.
Oli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias
sankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin
kuolema ei ollut hänen syynsä.
Tietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut
suojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain,
mahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään
juolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei
hän enää salli hänen Ranskaan palata.
Sillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään
ikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään
laskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt
lapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.