Hyvästi.
Kun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä
olevan sangen huolissaan.
»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät
olivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»
»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite
ystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti
nukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»
»Mutta, teidän armonne — —»
»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa
jotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»
Louise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja
puki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.
»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.
»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»
»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»
»Hyvää yötä, Louise.»
Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan.
Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle.
Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat
muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut
ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten
oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli
kerran ollut kokonaan hänen omansa.
Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in
tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta
sydänkipua.
Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet
luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen
rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka
olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.
Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun
hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä,
huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta.
Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir
Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto
välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut,
että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä
— mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet,
jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina
tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin
erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.
Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea
ratkaista.
Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella
narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi
sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta,
jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja
huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen,
hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei
itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä.
Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä
hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin
tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää
koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa,
olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma,
ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.
Sillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti
raastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan
vierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän
todenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa
nopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa
jatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti
hänet unestaan.
Hermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä
äänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään
olevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat
valoa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian
aikaista talonväen olla liikkeellä.
Hän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt
ihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?
Varovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven
kuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni
hiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike
teki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa
aivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi
— uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta.
Ihan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen.
Oliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan
näyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?
Viimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja
ällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite
kirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli
hänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää
seuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:
»Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin,
joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua
teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään
noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne
huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja
vaatimattomimmaksi palvelijaksi.