Richmond.
Muutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin
turkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin
raudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.
Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille
kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa
karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.
Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä
kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat
tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain
sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.
Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat
Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä
haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän
kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon
tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä
hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti
rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille,
kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.
Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot
olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin
halusivat.
Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut
tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan
sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä,
ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite
katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit
piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon
ohimon.
Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat
Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn
muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka
vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.
Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien
ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen,
hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle.
Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa
ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut
välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten
heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.
Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan.
Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet
suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.
Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut
läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi
sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa
urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän
ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.
Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja
urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t
Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden.
Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut
tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta
nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen
tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes
hyväksy.
Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi
Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä
enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana.
Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen
toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen
tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi,
että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite
ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa
vaatimuksesta.
Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön
kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi
raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta
portista sisään.
Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti
kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan
keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin
aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa
ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää
edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut
langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet
olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen
runolliselta ja rauhalliselta.
Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin
Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä,
ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle
jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan
tarjoten.
Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea,
joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille
määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli
haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta
verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut
kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien
synnyttämää aavemaasta kahinaa.
Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä
talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä
askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan
hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden
yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä
huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi,
kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän
huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.
Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti
itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan
yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin
huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä
pysyttelevän poissa.
Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia
narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä
ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja
asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas
ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä
keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti
pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen
puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut
puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta
talon tummaa taustaa vasten.
Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään
muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen
suoraan terassille.
»Sir Percy!»
Hänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta
kuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän
tuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.
Marguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki
vaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli
Margueritea puhutella:
»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»
Mutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen
olentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella,
minkä Marguerite selvästi huomasi.
»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen
rauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä
hetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä,
että täytyy kiireesti päästä pois?»
»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan
kenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta
pikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä
on.»
Hän kääntyi taaskin poistuakseen.
»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite
kiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka
valitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani.
Muistakaa se!»
»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi,
»muistini on aina ollut hyvin huono.»
Sir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi,
joka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi
myöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen
lähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.
»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä
vuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille
mennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua
unohtanut.»
Marguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin
valuessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun
kimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa
miestään.
Sir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi
kyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.
»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy
kylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden
muistojen valtaan.»
Hänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön,
käytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati
Margueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä
ohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta
naisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto,
joka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa
epäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä
puolisolleen.
»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin
valoisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»
Sir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen,
joka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.
»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»
Taas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein
hellä ääni pyysi häntä jäämään.
»Sir Percy.»
»Rouva, teidän palvelijanne.»
»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman
pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän.
Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — —
karkoittamaan vieraantumisesi?»
Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa
jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman
uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.
»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.
»En ymmärrä teitä.»
»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä
katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan
hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn
teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän
armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä
on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin
menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin
rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte
mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»
Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli
suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet
vuosi sitten.
»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa
menneitä?»
»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte
muistella niitä.»
»Päinvastoin, Percy, en puhunut _siitä_ menneisyydestä!» sanoi hän
äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä
minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja
joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua:
minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun
herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»
Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän
harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki
ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään
punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet
hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti
tähtimäistä kukkasta.
»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t
Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa,
että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»
»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»
»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine
hirvittävine syrjäseikkoineen.»
»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita
— uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin
elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin
alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte
minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua
siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella
minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t
Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni
käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta
ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se
olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten
minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut
Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää
kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään
sen. Oliko se luonnotonta?»
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen
rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin
tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella
ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja
lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa
niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti
tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan
hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä
ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti
muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät
miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät.
Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme,
suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin
ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.
Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen
viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine
vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa
erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin
kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä,
niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi
voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä
valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä
pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.
Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi
valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin
hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea
miehensä suudelma huulillaan.
»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi
muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä.
»Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme
toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä,
me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy,
kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni
Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän,
alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden
häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa!
Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään!
Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain
nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan
kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen,
mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat
minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»
»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir
Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan
huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua
kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa
mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen
silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää
uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»
»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän
aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden
vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»
»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani»,
lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden
lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään
nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä
rakkautta en _pyytänyt_ selitystä — minä vain _odotin_ — en epäillen —
vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne
olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain
tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin
ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa,
kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa
jalkojeni juuressa.»
Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja
tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta,
jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.
»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin
olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin
muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari,
jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»
Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan
tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet
loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä
sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen
lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin
rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria
kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja
kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä
aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.
»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti,
»vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut
leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»
Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän
naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä
palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin
hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan
kantamisessa.
»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin
paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut
suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken
mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä
halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — —
ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»
»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»
»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin
voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni
olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen
luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»
»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä
paljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»
»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen,
kiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille
kirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti
ilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini —
— ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun
sekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa
hänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — —
eikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — —
eikä edes myötätuntoakaan — —»
Hän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut,
hirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän
hoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki
kasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.
Kun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran,
joka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden
ja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain
Margueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä,
tarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja
jotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.
»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä,
»vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun?
— — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti
nyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan
sietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»
Vaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään
Margueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis
vetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä
kaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys
voitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi
kylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:
»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella
teitä.»
Marguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen
kyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle
kätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta
sillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia
kauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden
vapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät
kuin marmori.
»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen
yksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin
paljon ystäviä. — —»
»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne,
herra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa
aina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»
»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa
sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»
Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos
hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki
tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu.
Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä
hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin
toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia
tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut
myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva
rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.
Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen
olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen
pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun
Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:
»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — —
Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani
hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla
myöhäistä, ja — —»
»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen
aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.
Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet
syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi
suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet
samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman
käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän
oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.
»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä
tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin
väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»
Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden.
Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen
ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa
keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin
itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema
rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin
rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy
oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys
oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen
harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan
valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen
ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden
sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen
ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi
hajoittaman.
Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti
huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.
Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet
lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen
hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon
ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen
rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen
isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi
ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja
kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut
vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti
taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.
Kuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei
tahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi
mahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.
Jos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista
puutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat
kärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman
rakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin
lannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli
vain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja
kun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta,
polvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa
suuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat
olivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli
pitänyt kiinni.