Epäilyksiä.
Marguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa
sen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää
katseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.
Välinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa
katsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen
heitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei
tajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.
Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui
sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva
hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen
huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen
johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin
omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.
Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä
hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä
pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa
yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta,
voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet
olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.
Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon
iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan
nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —
»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui
joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin
paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»
Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä
asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi,
tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset
viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue
de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli
pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen
aikaan alituisesti punottiin.
»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle
asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»
»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja
toimititte asiani?»
»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä
heräämään.»
»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota
ajatuksiaan.
»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi
Fancourt.
»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen
tosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»
»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne
ja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»
»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi
Fancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja
vihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin
johon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön.
Miksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa
oli tuottanut?
Lordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin
kuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla
kysymyksellään:
»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir Percy
Blakeneyn?»
»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin
sikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän
armonne sitä kysyy?»
»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»
»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni
tietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi
kauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan
tarkkaamatta lordin henkevää puhetta.
Mutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan
kerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin
oli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti
toivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut
Tulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua
pyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt?
Mutta sittenkin — Armand!
Lordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut
kuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä
naisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa,
ei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa
suurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.
»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin
koetteeksi.
»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän
pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja
ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»
Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun,
jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen
Margueriten olevan yksiin.
Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän
oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan
— — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut
ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt
ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä
armoa Chauveliniltä.
Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt
häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että
Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan
kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin
saaliiseen — Armand'iin!
Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt
kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken
menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla
asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut
tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.
Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset
olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady
Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät
pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän
kulki huoneiden läpi.
Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä;
alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli
hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella
jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina
tömistelivät jalkojaan.
Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi
hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.
Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun
hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse
melkein ivalliseksi.
»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa
syvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»
Tapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa
ja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin
vieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin
tarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös
ja alas.
»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada
tietää mitä on tapahtunut.»
»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn
hämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»
»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana
— — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui
ruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»
Hän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin
hänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.
»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä
nukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»
»Eikö ketään tullut huoneeseen?»
»Ei ketään.»
»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»
»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»
»Mutta Armand?» kysyi hän.
»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää
rukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — —
muistakaa — —»
»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä
päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme
ranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»
»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoi
Marguerite väristen.
»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä
toivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen
neilikka lähtee tänään Calais'hen, —»
»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»
»Ja se on?»
»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko
nousee.»
»Kansatar, imartelette minua.»
Marguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen
selville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista.
Mutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja
salaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle
naisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.
Porraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady
Blakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten
liehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin
hän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle
lapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli
hänelle niin ominaista.
»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän
hartaasti.
Hyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti
niin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja
suudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:
»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
Ja astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät
liehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten
joukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti
teräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.