Täsmälleen k:lo 1.
Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut
koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti,
sen huvittavampi.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen
hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet
valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt',
etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun
säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla.
Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat
velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta
ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut
etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.
Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on,
ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä
taistelua, joka hänen sydämessään riehui.
Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa
sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan
puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin
vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon
tuntemattoman sankarin.
Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi
kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät
saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä
Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen
sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli
tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen
nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan,
toisen tai toisen julmuuden valinnan.
Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne
vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton
tikittäminen hermoja vaivaa.
Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat
poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka
suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.
Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin
itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän
taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan
ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma
siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään
ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin
katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin
jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut
läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.
Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat
raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon
lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän
ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti,
ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti
vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian
kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei
voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön
tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite
tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas
Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.
Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka
niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä
vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa
loppuun asti.
Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta.
Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin
hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien
kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.
»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä
minulle pienen palveluksen?»
»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.
»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän
on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian
kotiin.»
Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi
Fancourt totteli heti.
»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.
»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni
häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että
sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme
pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»
Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin
huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman
näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui
hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille.
Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin
jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon
ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?
»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen
eteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis'
siitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän
noilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa.
Onnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä
noin kymmenen sekuntia.»
»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.
Margeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella
äänenpainolla.
»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen
kukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli
liekki mustannut ja polttanut.»
»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti
yhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne
sanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.
»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan
ivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar,
mitä ne kaksi riviä sisälsivät?»
»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella
äänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo
1 illallishuoneessa.'»
Chauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.
»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.
»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.
Hän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys
saattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli
sydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken
sen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli
menetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen
kirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.
»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.
»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»
»Mistä?»
»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»
»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»
»En, mutta pian opin.»
»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»
»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän
tarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän
välillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että
arvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään
ja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin
verrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet
mukaansa illalliselle.»
»Entä sitten?»
»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki
nousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa
alkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä,
ettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli
puhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on
kello jo viittä vailla yksi.»
Chauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään
ovi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle,
miten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin
kanssa.
»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että
löydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»
»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»
»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni
pidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna
Ranskaan. _Yksi_ heistä on Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö? — Entä sitten?»
»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka
Doverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n
ympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on
'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla —
ukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki
nämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on
käskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat
lähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla
lähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi
henkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa
Calais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat
paikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis
lady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on
voittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus
on minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin
konnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen
neilikka.»
»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä,
jolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille
hänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin
enemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin
saan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa
hyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»
Kumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon
poistui Chauvelin huoneesta.
Marguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien
liukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa,
miten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen
ja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten
puhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi,
jota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana
ja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä
edessä.
Kun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone
näytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen
juhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
Puoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki
levitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina
parattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne
innokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä —
hyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat
äskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn
sampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat
mieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä
tapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin
näyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet
ylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia
yksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista
herkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka
kertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin
aarteista.
Se oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan
kokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa,
missä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.
Se oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun
värikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet
siinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti
tuikuttivat.
Chauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän
silmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija
oli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi
himmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja
naurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä
kuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden
humina.
Se näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei
tärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut
luulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli
valmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin
rauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään
nähdä.
Chauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen.
Minkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen
johtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä
näytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka
hän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa
yhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti
näyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja
alistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa
joukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton
nenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin
vihollista aivan Pariisin muurien sisällä.
Eipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti
Ranskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin
tarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian
ilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.
Mutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei
Tulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma
siitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli
laita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi
Chauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet,
niin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.
Mutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!
Onneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin
tehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa
huoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.
Maltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy
huulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku
lordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja
yksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin
humusta.
Chauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen
pimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen
synnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman
naisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.
Chauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena,
tiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen
jälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet
leppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.
Tietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei
sekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen
neilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten
sir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan
nurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja
kuuluvasti sekä — — odotteli!