Joko — tahi?
Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan
puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti
muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki
aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat
sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka
kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen
sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo
1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty
merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle
hyvin tutuksi.
Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen
menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn
johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.
Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon
viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten
sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa
oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana
hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan
uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka
oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä
menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli
myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja
mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä,
jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi!
Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot,
jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä
soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän
sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut,
jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä
vastoin lähetit giljotiinille!»
Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän
hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi
mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan
tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen
hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan
kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen
elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.
Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut
lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew
Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir
Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään,
ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä,
menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne
lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka
jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella
ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.
Kun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen
huoneeseen.
»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa
kanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle —
— annatteko anteeksi?»
»Anteeksiko?»
»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta
muistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden
lähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku
Suzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi
huvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»
»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen.
»Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»
»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite
vakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä
lisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te,
sir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»
Sir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen,
jossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady
Blakeneyä.
»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa
Margueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut
itsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen
kauneuden jumalattaren hymyilyä.»
»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyi
Marguerite tarttuen prinssin käsivarteen.
»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy
vain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni.
Lady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman
hymyilyänne ja sukkeluuksianne.»