Paperilippunen.
Marguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä
ihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi
hän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä
päiviään tässä maailmassa.
Hän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen
seurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä.
Vähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä
luotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti
kuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa.
Hän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti
hänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi
neuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset
tunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä
vuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se
hirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.
Siinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja
järjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka
näyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan
säkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.
Kaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä
tuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin
oli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä
runosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut
muutamille ihailijoilleen.
»Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'.
Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'.
Onko taivahissa? — Onko kotosalla?
Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»
Sir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi
oli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain
pelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet
pelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.
Sir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän
pelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella
niin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti
sir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka
olivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon,
joka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen
tyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.
Rasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin
Marguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului
ihailevia huudahduksia joka puolelta.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun
verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan.
Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut
hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa
odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja
jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.
Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony
Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi,
että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä
ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen
akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka
tuntui huvittavan kumpaakin.
Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan,
mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän
hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta
onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.
Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan.
Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään,
joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta
lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta
muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta
iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista
hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen
Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja
kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.
Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen
neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt
salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja
— aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja
Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun
vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.
Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew
Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi
odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa
uusia määräyksiä häneltä.
Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten
tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin,
leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista
kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli
vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu
hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.
Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä,
sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota
hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä
seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten
kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä
vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.
Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka
johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen
oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.
Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan
ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota
vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir
Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti
mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.
Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot,
kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi
vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite
oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä
ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n
ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.
Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten
ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen
huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta
sir Andrew oli juuri hävinnyt.
Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir
Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on
tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.
Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite
S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt
lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän
unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa
— kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että
pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew
Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen
veljensä hengen.
Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut
vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli
pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi
selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen
kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän
juuri tarkasteli.
Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei
vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää,
kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir
Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen
ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja
mutisi hyvin hiljaa:
»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! —
—»
Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja
rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.
»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun
— —»
»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»
Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä
taaksepäin sulki silmänsä.
»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.
— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»
Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän
sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei
ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole
näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä,
kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä
silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten
oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka
koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota
vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle
himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen
turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä
vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini,
jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!
Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta
tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja
suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille
näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.
Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi
Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat
suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti
paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi
sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän
liekissä.
Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite
silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi
paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja
piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.
»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti,
»varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen
paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»
Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen
sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä
Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä
käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet
niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan
Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän
mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.
Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.
»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon
paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone
on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin
säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»
Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa
sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen
pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja
kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti
Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti
myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa
uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.
»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti
nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri
ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne
tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni
eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä
paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen
sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi
hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen
viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella
ja pysyä ystävänänne?»
»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi
vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»
Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan
vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta
Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut
toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite
ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti
kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä
seisonut jykevä kynttiläjalkakin.
Marguerite päästi hätähuudon:
»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»
Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut
kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan
rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen
päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja
asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden
kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen
sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia
sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut
ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella
musteella piirretty kukkanen.
Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen
kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta,
ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä
lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori
mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen
käteensä.
»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja
leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle
herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni
rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi
vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä
tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen,
ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan,
muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen
herttuattaren salaisuudesta.»
»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä
tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen
työhöni, jonka keskeytitte?»
»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa?
Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa
toki rakkauskirjeenne!»
Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli
sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin
vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki
hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi
varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta
lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi
lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.
»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi
hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle
ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta
pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»