Lordi Grenvillen tanssiaiset.
Ulkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat
vuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan,
hankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen
ollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä
mukaan.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut
sinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli
itsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä,
ennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 —
tavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon
palmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista
oli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet
säestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.
Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa
seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä
miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan
maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen
ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen
hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.
Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään
moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata
ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn
vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin
jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.
Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan
vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu
vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja
hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.
Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin
kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt
häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan,
mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään.
Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut,
kieltäytyivät kättelemästä.
Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista
eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän
oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi
kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti
isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään
perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä,
lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.
Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään.
Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin
vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden
joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä
lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen:
»Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta
giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se
oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet
pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta
keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan
pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä
parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan.
Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa,
jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään
sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta
vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön
verenjanoiset johtajat.
Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen
Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran
vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten,
varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja
nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain
ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi
oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen
liittolaisiaan pelastumisestaan.
Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän
tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja
sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo
pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä
helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.
Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu
lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir
Percy Blakeney, lady Blakeney.»
Lordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata
vierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan,
joka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään
Marguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla
puolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa
silkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa
oli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matala
_chapeau-bras_-hattu kainalossa.
Tervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville
kuninkaalliselle vieraalleen:
»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin,
Ranskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»
Heti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä.
Hän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman
päätään nyökäyttäen.
»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me
tahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme
teitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena
olette tervetullut, herra.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen.
»Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.
»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän
iloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen
korkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»
»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä
tapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»
»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.
»Kuka hän on?» kysyi prinssi.
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat
aivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»
»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»
Lordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa
päässä.
»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti
Margueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää
sangen siveältä ja synkkämieliseltä.»
»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi
Marguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä
paremmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»
»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei
sovi puhua niin ikävistä asioista.»
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville
esittäen kreivittären.
»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin
tiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne,
jotka ovat Ranskasta karkoitetut.»
»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi
kreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi
arkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on
tyttäreni Suzanne.»
»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär,
sallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä
ystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa
keskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin
tervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän
ystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»
Margueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä
suosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin
oli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista
Marguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle
kuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin
hovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun
molemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.
»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina
armollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen
ilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen
ystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen
rakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»
»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti,
»osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa
toivomuksiin.»
»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.
»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.
Sillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle
kreiville.
»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui
prinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä
Lontoossa.»
»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja
minun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että
saan teidän ylhäisyyttänne tavata.»
»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä,
joka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan
päässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen
hymy ohuilla huulillaan.
»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten
suoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä
osoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen
kukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»
Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:
»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme
enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — —
Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin,
»naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin
sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»
»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan,
että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa
tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»
Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka
kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi
Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.
»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja
liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — —
joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen.
Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse
muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki
kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen
uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt,
vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen
vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra,
olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»
»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan
ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen
korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan
sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — —
vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen
kanssaan voiton hetkellä.»
Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle.
Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan,
halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän
halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni,
punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste —
piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.
Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut
kaikki läsnäolijat.
»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä
komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän
palvoessaan tuota hiton varjoa.»
Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen
jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat
iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.