Ooppera-aitiossa.
Covent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden
1792 syyskaudella.
Teatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto
kuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus
katsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan
komeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet
»viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».
Selina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut
suosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton,
tunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta
erittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen
ylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren
mestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis
lörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.
Hienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi
irtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista.
Walesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen
muodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden
ystäviensä parissa.
Myöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen
henkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli
viekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa
ja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu
ja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli
hänelle jäykän kohtelias.
Siellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka
muodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet
ranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset,
joita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue
vainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän
ylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin
naiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan
kuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen
ja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo
sortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.
Niiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de
Basserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun,
mustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi,
ettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka
kekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja
hymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana
tunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä
oli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän
katseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja
tutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä
henkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä
taakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt
yleisöstä vähintäkään.
»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus
kuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää
ilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva
kreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia
odotellessaan.»
Kuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.
»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena.
»Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren
haju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»
Kalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen
ministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.
»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on
hirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan
hirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara
uhkaa.»
»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka
istuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja
teidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi
huolilla ja ennenaikaisella surulla.»
Kyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.
Lady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto
ja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan
olikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin
sopineet hevoshuijareille.
»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte
eilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut
kunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»
»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordi
Hastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»
»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran
luvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha
valtiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»
»Kas niin, mies!» keskeytti rehellinen lady Portarles, »olette
aivan tarpeeksi nuori kääntämään selkänne tuolle ranskalaiselle
variksenpelätille, joka istuu kuin valtaistuimella aitiossanne.»
»Jospa voisinkin sen tehdä — — mutta teidän armonne on muistettava,
että ennakkoluulot ovat syrjäytettävät maatamme palvellessa, Herra
Chauvelin on maansa hallituksen valtuutettu asiamies — —»
»Hitto vieköön, mies!» vastasi hän, »nimitättekö noita verenhimoisia
roistoja hallitukseksi?»
»Ei ole vielä pidetty Englannille edullisena», vastasi ministeri
varovasti, »katkaista valtiollisia suhteita, Ranskaan, ja sentähden
emme voi kieltäytyä kohteliaasti vastaanottamasta asiamiestä, jonka
Ranska haluaa meille lähettää.»
»Kirotut valtiolliset suhteet, hyvä lordi! Tuo viekas pikku kettu ei
ole mikään muu kuin vakoilija, sen takaan ja pian tekin sen huomaatte —
ja ellen ole aivan erehtynyt, ei hän paljoakaan välitä diplomatiasta,
koettaa vain vahingoittaa rojalisti-pakolaisia — Tulipunaista
neilikkaa, sankaria ja urhoollisen pienen liiton jäseniä.»
»Olen varmasti vakuutettu, että jos Chauvelin tahtoo vahingoittaa
meitä, saa hän uskollisen liittolaisen lady Blakeneystä», sanoi
kreivitär mutistellen ohuita huuliaan.
»Siunatkoon tuota naista!» huudahti lady Portarles, »oletteko ennen
tavannut niin paatunutta henkilöä? Hyvä lordi Grenville, olette
liukaskielinen, tahdotteko olla hyvä ja sanoa rouva kreivittärelle,
että hän käyttäytyy narrimaisesti. Rouva, teidän asemaanne täällä
Englannissa», lisäsi hän kääntyen vihaisesti ja päättävästi
kreivittäreen päin, »ei sovi käyttäytyä niin hurjasti kuin
ranskalaisten ylimysten suosima tapa on. Vaikka lady Blakeney olisikin
samaa mieltä noiden ranskalaisroistojen kanssa ja vaikka hän olisikin
syyllinen S:t Cyrin tahi mikä hänen nimensä nyt onkaan, pidättämiseen
ja tuomitsemiseen, on hän kuitenkin maamme hienoston johtavia
henkilöitä. Sir Percyllä on enemmän rahaa kuin noin kuudella muulla
rikkaalla yhteensä ja hän on hyvissä suhteissa kuninkaallisiin; joten
yrityksenne masentaa lady Blakeney ei vahingoita häntä, vaan asettaa
teidät huonoon valoon. Hyvä lordi, eikö niin?»
Mutta mitä lordi Grenville asiasta ajatteli tahi mitä mietteitä lady
Portarlesin kodikas sanatulva herätti kreivitär de Tournayssa jäi
lausumatta, sillä esirippu oli juuri noussut, Orfeuksen kolmas näytös
alkanut ja yleisöä kehoitettiin vaikenemaan.
Lordi Grenville hyvästeli naisia pikaisesti ja pujahti takaisin
aitioonsa, jossa Chauvelin oli istunut koko väliajan iankaikkinen
nuuskarasia kädessään. Hänen tarkat, vaaleat silmänsä tähtäsivät
vastapäätä olevaan aitioon, johon Marguerite Blakeney miehensä
seuraamana oli juuri saapunut kovasti kahisuttaen silkkihameitaan,
siten herättäen yleisön uteliaisuuden ja saaden paljon naurua osakseen.
Hänen kullanpunertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat
jumalallisen kauniit. Tukka oli hiukan puuteroitu ja sidottu mustalla,
suunnattoman suurella nauharuusukkeella siroon niskaan. Aina puettuna
viimeisen muodin oikkujen mukaisesti oli Marguerite ainoa nainen, joka
sinä iltana ei ollut pukeutunut ristikauluriin ja leveäkäänteiseen
iltatakkiin, joka vaatetus oli parina kolmena vuonna ollut muodissa.
Lyhytliivinen puku oli klassillista kuosia, joka siihen aikaan otettiin
kaikissa Europan maissa käytäntöön. Se soveltui hyvin hänen kauniiseen,
kuningatarmaiseen vartaloonsa. Puku oli tehty välkkyvästä kankaasta,
joka kimaltelit niinkuin se olisi ollut kullalla kirjailtu.
Tultuaan sisään nojasi hän hetkeksi aition reunaa vasten tarkastellen
läsnäolevia tuttaviaan. Monet vastasivat hänen tervehdyksensä ja
kuninkaallisesta aitiosta tervehdittiin myöskin suosiollisesti.
Chauvelin piti Margueritea tarkoin silmällä koko näytöksen alkupuolen,
kun lady Blakeney istui soiton lumoamana ja pienillä käsillään
leikitteli jalokivillä koristetulla viuhkallaan. Hänen kaunista
päätään, käsivarsiaan ja kaulaansa peittivät loistavat timantit ja
harvinaiset jalokivet, joka olivat ihailevan ja siinä hänen vierellään
mukavassa asennossa istuvan miehensä lahjoja.
Marguerite rakasti intohimoisesti soittoa. Sinä iltana ihastutti Orfeus
häntä. Pelkkä elämisilo kuvastui suloisilta, nuorilta kasvoilta. Se
säteili iloisista sinisistä silmistä sekä kirkasti huulten hymyn. Hän
oli vasta viidenkolmatta vuotias, nuoruuden kukoistuksessa, loisteliaan
yleisön ihailema, juhlima, hemmottelema ja hellimä suosikki. Kaksi
päivää sitten oli _Untola_ saapunut Calais'sta tuoden mukanaan viestin
veljen onnellisesta maihin pääsystä. Hän muisteli sisartaan sekä aikoi
hänen tähtensä olla varovainen.
Eipä ihme, että kuunnellessaan Gluckin liikuttavia säveliä, hän unohti
omat pettymyksensä, haihtuneet rakkausunelmansa ja myöskin miehensä
toimettoman hyväntahtoisen mitättömyyden, jota henkisten lahjain
puutetta sir Percy oli korvannut tuhlaten lahjoittamalla vaimolleen
maallista loistoa.
Sir Percy oli seisonut vaimonsa vieressä juuri niin kauan, kuin
sovinnaisuus vaati, ja antoi sitte tietä hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen ja ihailijajoukolle, joka loppumattomassa jonossa tuli
osoittamaan kunnioitustaan hienon maailman kuningattarelle. Sir Percy
oli mennyt luultavasti juttelemaan hengenheimolaistensa kanssa.
Marguerite ei edes kummastellut miehensä poistumista — siitä hän vähät
välitti — ympäröihän hänet pieni hovikunta, johon Lontoon rikkaat
kuuluivat. Marguerite oli juuri eronnut kaikista heistä, sillä hän
halusi olla hetken kahden Gluckin kanssa.
Hiljainen kolkutus ovelle herätti hänet unelmistaan.
»Sisään!» sanoi hän vähän kärsimättömästi käännähtämättä häiritsijää
katsomaan.
Chauvelin, joka oli odottanut vuoroaan, huomasi Margueriten olevan
yksin ja peräytymättä kärsimätöntä »sisään» sanaa, livahti hän
hiljalleen aitioon sekä asettui silmänräpäyksessä seisomaan Margueriten
tuolin taakse.
»Kansatar, vaihtakaamme muutama sana», sanoi hän hiljaa.
Pelästyneenä Marguerite kääntyi nopeasti Chauvelinin päin. Säikähdys
oli osittain teeskenneltyä.
»Herranen aika, mies, te pelästytitte minut!» lausui Marguerite
teennäisesti naurahtaen. »Te tulitte aivan sopimattomaan aikaan, sillä
tahdon kuunnella Gluckia enkä ollenkaan halua jutella.»
»Mutta tämähän on ainoa tilaisuus», sanoi Chauvelin hiljaa lupaa
odottamatta ja vetäisten tuolinsa aivan Margueriten taakse — niin
lähelle, että hyvästi voi kuiskata hänen korvaansa häiritsemättä
yleisöä sekä istua näkymättömänä vasten aition tummaan taustaa. »Tämä
on ainoa tilaisuus», toisti hän, vaikkei Marguerite suvainnutkaan
vastata. »Lady Blakeneyn seurue ympäröi ja juhlii häntä alituisesti,
jotta vanhoilla ystävillä on sangen vähän tilaisuutta lähestyä.»
»Niin, mies!» sanoi Marguerite kärsimättömästi, »käyttäkää tilaisuutta
hyväksenne toisen kerran, sillä aion lordi Grenvillen tanssiaisiin tänä
iltana oopperan päätyttyä. Luultavasti tekin menette. Siellä uhraan
teille viisi minuuttia — —.»
»Kolme minuuttia kahden kanssanne tässä aitiossa riittää hyvin»,
vastasi hän tyynesti, »ja kansatar S:t Just, mielestäni menettelisitte
viisaasti, jos kuuntelisitte puhettani.»
Vaistomainen väristys karmi Margueriten pintaa. Yhä Chauvelin
kuiskutteli korottamatta ääntään ja aivan rauhallisesti otti
hypysellisen nuuskaa. Kuitenkin hänen olentonsa ja kettumaiset silmänsä
ilmaisivat jotakin, joka näytti jähmetyttävän veren Margueriten
suonissa niinkuin äkkiarvaamaton kuoleman vaara.
»Kansalainen, tarkoittaako se uhkausta?» kysyi Marguerite vihdoinkin.
»Ei, kaunis lady», sanoi hän kohteliaasti, »ainoastaan ilmaan ammuttua
nuolta.»
Hän keskeytti puheensa hetkeksi aivan kuin kissa, joka nähdessään
hiiren hiljaa puikkelehtivan ohitsensa, on heti valmis hyppäämään sen
niskaan saadakseen nauttia petomaisesta ilkivaltaisuudestaan. Sitten
hän sanoi hiljaa:
»Veljeänne S:t Justiä uhkaa vaara!»
Pienintäkään värähdystä ei saattanut huomata Margueriten kauniilla
kasvoilla, Chauvelin näki ne ainoastaan sivulta, sillä Marguerite
näytti tarkkaavan vain näyttämöä, mutta Chauvelinilla oli tarkka
silmä. Hän huomasi Margueriten katseen olevan ankaran, suun ympärillä
jäykän piirteen ja kauniin vartalon melkein halvauksen tapaisesti
jännittyneenä.
»Ja mitä sitten?» sanoi Marguerite teeskennellen iloisesti. »Kun se
varmaankin on mielikuvituksenne keksimä juoni, olisi kaiketi parasta,
että palaisitte omalle paikallenne ja antaisitte minun rauhassa nauttia
soitosta.»
Margueriten kädet alkoivat hermostuneesti lyödä tahtia aition
reunuksella. Juuri sillä hetkellä Selina Storacen »Che faro» lumosi
yleisön, joka aivan haltioissaan tarkkasi _prima donnan_ huulien
liikkeitä. Chauvelin ei liikahtanut paikaltaan. Katseli vain hentoa
hermostunutta kättä, joka yksin ilmaisi, että ammuttu nuoli oli
todellakin sattunut.
»Niinkö?» sanoi Marguerite äkkiä tarkoituksettomasti', ja yhä
teeskennellen olevansa välinpitämätön.
»Niin, kansatar», toisti Chauvelin rauhallisena.
»Minunko veljeäni?»
»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä
mielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»
Kysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten
jännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä
vältellä.
»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — —
Ranska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta
vastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset
velvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin
tapahtunut — —»
»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on
ihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»
»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli
kunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin
saanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy
selville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen
ylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa
— koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo
käsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia
ja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden
kerimisessä.»
Marguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.
Kohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:
»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta
neilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni —
—»
»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti.
»Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana
yönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»
»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»
»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon.
Sir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn
lapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden,
tunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän
kätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»
Silmänräpäyksessä Marguerite arvasi mikä vaara oli kysymyksessä.
Paperit! — — Oliko Armand ollut varomaton? — — Jo pelkkä ajatuskin
kauhistutti häntä. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut näyttää pelkoaan
Chauvelinille; hän nauroi vain iloisesti ja huolettomasti.
»Hävyttömyytenne on tosiaankin aivan uskomaton», sanoi hän iloisesti.
»Ryöstöä ja väkivaltaa! — Englannissa! — täpötäydessä ravintolassa!
Kätyrienne kimppuun olisi pitänyt käydä verekseltään!»
»Mitäpä siitä jos olisi käytykin. He ovat Ranskan lapsia ja nöyrimmän
palvelijanne kasvatteja. Jos heidät olisi pidätetty, olisivat he
joutuneet vankilaan, jopa hirsipuuhunkin sanallakaan vastustamatta tai
röyhkeästi käyttäytymättä. Kaikissa tapauksissa heidän tekonsa oli
uskalluksen arvoinen. Täysissä ravintoloissa on turvallisempi toimittaa
pieniä asioita kuin luullaankaan, ja apulaisillani on kokemusta.»
»Niinkö? Entä paperit?» kysyi Marguerite välinpitämättömästi.
»Valitettavasti, vaikka niiden avulla muutamat erikoiset nimet ja
hankkeet — — erikoiset hankkeet — — ovatkin selvinneet, luulen että
heidän suunnittelemansa mullistuksen vastustamisesta olisi tähän aikaan
vain hetken hyöty, sillä Tulipunaisen neilikan nimellä kulkeva henkilö
jäisi minulle kumminkin hämäräksi.»
»Kas niin, ystäväni!» sanoi Marguerite yhä teeskennellyn vallattomasti,
»siis ette ole päässyt entistä pitemmälle ja nyt voisitte antaa minun
nauttia aarian viimeisistä säkeistä. Totta totisesti!» lisäsi hän
pöyhkeästi koettaen tukahduttaa teeskenneltyä haukotustaan, »ellette
olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, juuri nyt aion ottaa hänet puheeksi. Paperien joukossa oli
kirje sir Andrew Ffoulkesille veljeltänne S:t Justiltä.»
»Niinkö? Entä?»
»Kirjeestä käy selville, ettei hän ainoastaan kuulu Ranskan
vihollisiin, vaan on Tulipunaisen neilikan apulainen, ehkäpä jäsenkin
hänen liitossaan.»
Vihdoinkin isku sattui. Koko ajan oli Marguerite odottanut.
Hän ei tahtonut näyttää pelkurilta, vaan oli päättänyt olla
välinpitämättömän ja huolettomannäköinen. Hän toivoi olevansa valmis
iskua vastaanottamaan ilakoiden, sillä olihan hän tullut kuuluisaksi
terävä-älyisyydestään kaikkialla Europassa. Silläkään hetkellä ei hän
horjahtanut, Marguerite tiesi Chauvelinin puhuneen totta; veli oli
liian rehellinen, liian antautunut harhateille johdetulle asialleen,
oli liian ylpeä maamiehistään, vallankumouksen toimimiehistä,
voidakseen kumarrella alhaiselle, tarkoituksettomalle valheellisuudelle.
Armand'in kirje — mielettömän varomattoman Armand'in — — oli
Chauvelinin hallussa. Marguerite tiesi sen, niinkuin olisi nähnyt
kirjeen omilla silmillään. Tietysti Chauvelin talletti sen omia
suunnitelmiaan varten, kunnes sopi käyttää sitä Armand'ia vastaan tai
hävittää tarpeettomana. Marguerite tiesi kaiken sen, ja kuitenkin hän
vain jatkoi nauramistaan vielä iloisemmin ja äänekkäämmin kuin ennen.
»Kas niin, mies!» sanoi hän puhuen olkansa yli ja katsellen Chauvelinia
suoraan ja rehellisesti kasvoihin, »enkö jo sanonut, että se oli
keksitty juoni. — — Armand liitossa salaperäisen Tulipunaisen
neilikan kanssa! — — touhuten auttamassa noita ranskalaisylimyksiä,
joita hän halveksii! — — Juttunne on tosiaankin paras todistus
mielikuvituksestanne!»
»Kansatar, sallikaa minun esittää kantani», sanoi Chauvelin yhtä
värähtämättömän tyynesti kuin ennenkin, »minun on teille ilmoitettava,
että S:t Just on paljastettu, eikä hänellä ole vähintäkään toivoa
armahduksesta.»
Aitiossa vallitsi muutaman hetken hiljaisuus. Marguerite istui aivan
suorana, jäykkänä ja toimettomana koettaen ajatella, koettaen kohdata
rohkeasti onnettomuutta ja päästä selville mitä oli paras tehdä.
Storace oli jo lopettanut _aariansa_ ja kumarteli parastaikaa
klassilliskuosisessa puvussaan, jonka mallin kahdeksastoista vuosisata
oli ottanut käytäntöön. Yleisö oli haltioissaan ja seinät kaikuivat
pelkistä suosionosoituksista.
»Chauvelin», sanoi vihdoinkin Marguerite Blakeney hiljaisella äänellä
ja vähääkään kerskailematta, jota hän koko ajan oli tehnyt, »Ystäväni
Chauvelin, koettakaamme ymmärtää toisiamme. On kuin järkeni olisi
ruostunut jouduttuani tähän kosteaan ilmastoon. Siis tunnustakaapa,
ettekö olekin hyvin kärkäs tietämään, kuka Tulipunainen neilikka on.»
»Kansatar, Ranskan verivihollinen — — sitä vaarallisempi siksi, että hän
työskentelee salassa.»
»Tarkoitatte varmaankin sitä jalompi. — — No niin, ja varmaankin
pakoitatte minut puolestanne urkkimaan, jotta siten ostaisin Armand'in
vapaaksi, vai mitä?»
»Hyi, kuinka rumia sanoja, kaunis lady», vastusteli Chauvelin
kohteliaasti. »Pakosta ei puhettakaan ja palvelusta, jota pyydän
Ranskan nimessä, ei voi sanoa inhoittavaksi urkkimiseksi.»
»Siksi sitä ainakin täällä sanotaan», lisäsi Marguerite kuivasti. »Eikö
se ole aikomuksenne?»
»Ajattelin että pienellä palveluksella hankkisitte Armand S:t Justille —
armahduksen.»
»Millaisella palveluksella?»
»Kansatar S:t Just, pitäisitte vain silmänne auki tänä iltana», sanoi
Chauvelin kiihkoissaan. »Kuulkaa, Andrew Ffoulkesia koskevien paperien
joukossa, jotka sattumalta löydettiin, oli pieni huomautus. Katsokaa!»
lisäsi hän ottaen paperilippusen lompakostaan ja ojentaen sen hänelle.
Se oli samanen paperipala, jota mainitut nuoret miehet olivat juuri
lukemassa, kun Chauvelinin suosikit hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Marguerite otti sen aivan koneomaisesti ja kumartui lukemaan. Siinä
oli ainoastaan kaksi riviä, jotka olivat kirjoitetut vääristetyllä
käsialalla nähtävästi lukijan eksyttämiseksi. Hän luki ne puoleksi
ääneen:
»'Muistakaa ettei meidän tarvitse tavata useammin kuin välttämätön
tarve vaatii. Teillä on kaikki ohjeet 2:sta varten. Jos haluatte
puhutella minua, aion mennä G:n tanssiaisiin'.»
»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Marguerite.
»Kansatar, lukekaa uudelleen, niin ymmärrätte.»
»Tuossa kulmassa on merkki, pieni punainen kukka...»
»Niin on.»
»Tulipunainen neilikka», sanoi Marguerite innoissaan, »ja G:n
tanssiaisilla tarkoitetaan Grenvillen tanssiaisia. — — Hän on tänä
iltana ystäväni lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
»Kansatar, sillä tavalla minäkin tulkitsen kirjoituksen», jatkoi
Chauvelin kohteliaasti. »Kun apulaiseni olivat sitonet ja tarkastaneet
lordi Antony Dewhurstin ja sir Andrew Ffoulkesin, veivät he pidätetyt
minun käskystäni Doverin tien varrella olevaan autioon rakennukseen,
jonka olin vuokrannut tarkoitusta varten. Siellä he saivat olla
vankeina lukkojen takana aina tähän aamuun saakka. Mutta löydettyäni
tämän paperilippusen ajattelin, että olisi parasta antaa heidän ehtiä
ajoissa Lontooseen, jotta voisivat olla lordi Grenvillen tanssiaisissa
mukana. Onhan ymmärrettävää, että heillä on paljon keskusteltavaa
päällikkönsä kanssa — — ja siiten on heillä tänä iltana tilaisuus
puhutella häntä, niinkuin päällikkö oli neuvonutkin. Sentähden nuoret
urhot huomasivatkin kaikki aution talon pönkät ja salvat avatuiksi;
vartijat olivat poistuneet ja kaksi hyvää hevosta seisoi valmiiksi
satuloituna ja sidottuna pihalla. En ole vielä tavannut heitä, mutta
varmasti luulen etteivät he ohjaksia hellittäneet ennen Lontooseen
saapumistaan. Kansatar, huomaatte siis, miten yksinkertaista se kaikki
on.»
»Hyvin yksinkertaiseltahan se näyttää», sanoi Marguerite yhä vieläkin
koettaen ilakoida, »kun haluaa kananpojalta pään poikki — — ottaa sen
vain kiinni — — sitten vääntää kaulaa — — kananpoikanen vain ei pidä
sitä niin yksinkertaisena. Nyt te pitelette veistä kaulallani vaatien
kuuliaisuuttani. — — Teistä se on yksinkertaista. — — Minusta ei.»
Margueriten piirteet muuttuivat leppeämmiksi, kyyneleet vihdoinkin
kostuttivat silmiä, kun hän mutisi puoleksi itsekseen:
»Ainoa henkilö maailmassa, joka minua aina on todella rakastanut. — —
Chauvelin, mitä tahdotte minun teille tekevän?» kysyi hän äärettömän
epätoivoisella äänellä, jota kyyneleet olivat tukahduttaa. »Nykyisessä
asemassani se on melkein mahdotonta.»
»Kansatar, päinvastoin», sanoi Chauvelin kuivasti ja itsepintaisesti
eikä välittänyt, vaikka Marguerite toivottomasti ja lapsellisesti
vetosi hänen tunteisiinsa, joka olisi kumminkin ollut omiaan
sulattamaan kivikovankin sydämen. »Lady Blakeneyä ei kukaan epäile, ja
teidän avullanne tänä iltana voisin — ken tietää? — vihdoinkin päästä
selville Tulipunaisen neilikan personasta. — Menette tanssiaisiin
tuossa tuokiossa. — — Kansatar, pitäkää silmiänne ja korvanne auki
minunkin puolestani. — — Kertokaa minulle, jos sattumalta kuulette
sanan tai kuiskauksenkaan. — — Kiinnittäkää huomiota kaikkiin, joiden
kanssa sir Andrew Ffoulkes tahi lordi Antony Dewhurst puhuvat. Olette
kokonaan kaiken epäilyksen ulkopuolella. Tulipunainen neilikka on tänä
iltana lordi Grenvillen tanssiaisissa. Koettakaa saada selville, kuka
hän on, ja minä lupaan Ranskan nimessä pelastaa veljenne.»
Chauvelin asetteli veistä Margueriten kaulalle. Marguerite tunsi
olevansa sellaisessa verkossa, josta ei ollut pelastumisen toivoa.
Kallisarvoista panttivankia säilytettiin hänen kuuliaisuutensa varalta,
sillä hän tiesi, ettei Chauvelin koskaan uhannut turhia. Epäilemättä
oli Armand jo ilmiannettu »epäiltynä» yleiselle turvallisuuskomitealle.
Hänen ei sallittu lähteä Ranskasta ja, jos Marguerite kieltäytyi
Chauvelinia tottelemasta, oli veljellä säälimätön selkäsauna edessä.
Vieläkin hetkisen — naisen tavoin — Marguerite toivoi voivansa
sovitella. Hän piteli kättään ojennettuna edessään seisovalle miehelle,
jota hän sekä vihasi että pelkäsi.
»Chauvelin, jos lupaan auttaa teitä tässä asiassa», sanoi hän
hilpeästi, »niin annatteko S:t Justin kirjeen minulle?»
»Kansatar, jos avustuksillanne hyödytätte minua tänä iltana», vastasi
hän ivallisesti hymyillen, »niin annan teille kirjeen — huomenna.»
»Ettekö luota minuun?»
»Hyvä lady, luotan teihin täydellisesti, mutta S:t Justin henki on
kotimaassaan panttina — — riippuu teissä, tahdotteko pelastaa sen.»
»Onhan mahdollista etten kykene teitä auttamaan», puolusteleiksi
Marguerite, »vaikka haluaisinkin.»
»Sehän olisi hirveää», sanoi Chauvelin hiljaa, »sekä teille — — että
S:t Justille.»
Margueritea puistatti. Hän tunsi, ettei siltä mieheltä ollut armoa
odotettavissa. Mahtava kun oli, Chauvelin piteli rakastetun veljen
henkeä käsissään. Marguerite tunsi vihollisensa kyllin hyvin; jos ei
hän onnistunut tarkoitustensa saavuttamisessa, saattoi hän menetellä
aivan tunnottomasti.
Häntä vilutti, vaikka oopperasalissa olikin tukahduttavaa. Soiton
sydäntä hivelevät säveleet sattuivat hänenkin sydämeensä kuin
kaukaisilta mailta tulleina. Hän vetäisi kallisarvoisen pitsihuivinsa
olkapäilleen ja istui äänettömänä niinkuin unessa tarkastellen komeaa
näyttämöä.
Hetkisen ajatukset harhailivat rakkaasta, hengenvaarassa olevasta
veljestä toiseen mieheen, joka myöskin vaati hänen luottamustaan ja
rakkauttaan. Marguerite tunsi olevansa yksin ja huolissaan Armand'in
vuoksi. Hän ikävöi lohtua ja neuvoa sellaiselta henkilöltä, joka
ymmärsi auttaa ja lohduttaa. Sir Percy Blakeney oli rakastanut häntä
kerran; hänhän oli Margueriten mies; miksikä piti hänen yksin kestää
hirveä koetus? Sir Percyn järki toimi hitaasti, sehän oli totta, mutta
olihan hänellä vankat lihakset. Jos Marguerite käytti viisauttaan,
Percy miehekästä toimeliaisuuttaan ja rohkeuttaan, saattoivat he
yhdessä voittaa viekkaan diplomaatin saattamatta pientä sankarijoukkoa
ja heidän jaloa johtajaansa perikatoon. Sir Percyhän tunsi S:t Justin
hyvin — näyttipä vielä olevan kiintynytkin häneen — aivan varmasti
Marguerite uskoi miehensä kykenevän auttamaan.
Hänestä ei Chauvelin sen enempää välittänyt. Hän oli sanonut julmat
sanansa »joko — tahi —» ja antoi Margueritelle päätösvallan. Chauvelin
vuorostaan näytti nyt ahmivan Orfeuksen liikuttavia säveliä ja löi
tahtia päällään, joka muistutti ketun päätä.
Varovainen ovelle koputus herätti Margueriten ajatuksistaan. Se oli sir
Percy Blakeney, joka saapui yhä pitkänä, uneliaana ja hyvätuulisena
kuin ainakin. Hänen huulillaan leikki entinen tyhjä hymy, joka juuri
sillä hetkellä näytti kovasti hermostuttavan Margueritea.
»Hm — — tuolisihan on ulkopuolella — — rakkaani», sanoi sir Percy niin
ärsyttävän pitkäveteisesti kuin taisi. »Varmaankin haluat mennä noihin
hiton tanssiaisiin. — — Anteeksi — hm — herra Chauvelin — en ollenkaan
huomannut teitä. — —»
Hän ojensi Chauvelinille laihat, valkeat sormensa. Chauvelin oli
noussut sir Percyn tullessa aitioon.
»Aiotko tulla, rakkaani?»
»Sh! sh! sh!» kuului varoitushuutoja joka taholta.
»Hitto vieköön, sitä röyhkeyttä», lisäsi sir Percy hyväntahtoisesti
hymyillen.
Marguerite huokasi kärsimättömästi. Hänen viimeinenkin toivonsa näytti
haihtuvan siihen paikkaan. Heittäen takin hartioilleen sanoi hän
katsomatta mieheensä:
»Olen valmis lähtemään», samalla pistäen kätensä sir Percyn kainaloon.
Aition ovella hän kääntyi katsoen suoraan Chauveliniin, joka hattu
kainalossa ja hymy ohkasilla huulillaan valmistautui seuraamaan tätä
erittäin sopusoinnutonta pariskuntaa.
»Chauvelin, näkemiin», sanoi Marguerite iloisesti, »tuossa tuokiossa
tapaamme toisemme lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
Ja epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä
jotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti
hymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti
pitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja,
luisevia käsiään..