Konnantyö.
Sateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen
syyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja
pisaroivat lehdet ovat ominaisia.
Komeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen
vetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli
ohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney
käärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival
tähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan
matkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää
sitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään
virkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi
ajatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa
ajatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia.
Hän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä
ollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut
komeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia
huomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun
ja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä
rinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää
ohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir
Percyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä
vaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.
»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen
valkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä
hauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia:
kreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli
valmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos
he vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.
Molemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti
loimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma
olikin lämmin.
»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän
vielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.
»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»
»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»
»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja»,
lisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen
pitkää.»
»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»
»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja
huoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta,
jos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti
kuulen huutonne.»
»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa
takasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»
»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä —
sammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi
kynttilät sammuksiin.
»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.
»Hyvä on, sir!»
Jellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi
silloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti
liekehtivät puut synnyttivät.
»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia,
jotka asetti pöydälle.
»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.
»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»
»Hyvää yötä, Jelly!»
Molemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät
askeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja
koko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta
kahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä
maistellen.
Kotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän
kellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.
»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.
Sir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja
varmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot,
ruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.
»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»
»Ei mitään esteitä?»
»Ei.»
Lordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.
»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»
»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui
oikein hyvin.»
»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony.
»Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän
kosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»
Hän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.
»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla»,
sanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja
toivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä
viehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»
»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja
sitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi,
»miten asianlaita on?»
Kumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka
olivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.
»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir
Andrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää
ennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli
puettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja
ajoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita,
joissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat
kätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään
tienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi
sotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!'
Mutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään,
ja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä
iso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!'
Totisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän
puhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen!
Hänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy
onnistumiseen.»
Lordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä,
saattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin
ihaili johtajaansa.
»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa
Calais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena
päivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»
»Niin onkin.»
»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen
tehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta
sen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut
epäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan
nerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta,
ja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan
ajatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan
ei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin
maasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin
rasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen
toimeen.»
»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»
»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen
hallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä,
joka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada
johtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun
tämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on
tuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee,
että meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme
asioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme
kanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville
mainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän
ilmoittaa siitä.»
Molemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä
liekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava
hehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle.
Huone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille
ja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea
sitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä,
etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan
kallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä
ja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet
mitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin
ristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes
hiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän
viereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein
niinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä
ja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden
vallitessa.
»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sir
Andrew; »sitten hävitettävä ne.»
Hän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti
siitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.
»Mikä se on?» kysyi hän.
»En tiedä», vastasi sir Andrew.
»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden
paperien joukossa.»
»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä»,
lisäsi hän silmäillen paperia.
He kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen
oli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän
huomiotaan. Se kuului käytävästä.
»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui
huoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä
hän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti
heitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento
sir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen
päälleen kaataen hänet lattialle.
Se tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew
ehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä
tarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin
toisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.
Yksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu
ja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.
»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran
katsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.
»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa
minulle kaikki löytämänne paperit.»
Niin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki
paperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko
»Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä,
ettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään,
avasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä
miestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa
ja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen
kahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.
Uskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa
silmäilemään ryöstettyjä papereita.
»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan
vaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole
hullummaksi.»
Hän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen,
jonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand
S: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen
tyytyväiseksi.
»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana
Marguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa
että haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»