Valtuutettu asiamies.
Iltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen
kesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.
_Untola_ oli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi
rantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät
häneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja
luottamustaan.
Vähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot
tuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli
kuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää
nauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.
Sir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite
arvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi
vaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät
peninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka
sir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen
kehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään
saattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen
kaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir
Percyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös
miehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti
hillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet
vastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti
pahoittamaan miehensä mielen.
Usein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään.
Antoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran
häntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset
eivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia
korkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen
polttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen
keveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä
ja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli
jotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.
Sitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan
oli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät
kerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien
vihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite
kertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan
erikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille
miesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia
vastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.
Marguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas
veljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t
Just oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja
sen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka
ihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja
kiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de
S:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja
häpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä,
että hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui
tuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta,
kuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat
verisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet
korskeilijat joutuivat mestauslavalle.
Marguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto
oli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia
kärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan
eritellä.
Sitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat
halveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että
Marguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia
henkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat
opit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain
taistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet
heidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon
Marguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi
markiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan —
omassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa
Itävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan
keisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen
kukistamiseksi.
Siihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat
ajattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen
laatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin
lähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä
syytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle.
Sekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon
alaisiksi.
Vaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia,
ei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon
kuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena.
Mennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten
ankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli
huomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten
mieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan
rakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi
niiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti
kuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.
Aivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen
tyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia
sanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen
huomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka
luuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan
ja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt
sopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä
uinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa
sir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä
rakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli
vain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana,
pitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomana
_gentlemannina_. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies
saattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina
kesäiltana _Untolan_ vihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän
olevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti
vaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.
Huokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin
sekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään
hän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä
äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew
Ffoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä
pitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan
olevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän
astumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi
tulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut
ollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.
Vieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja
juuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:
»Kansatar S:t Just.»
Margueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan
vierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen
ojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän
iloisesti:
»Chauvelin!» huudahti Marguerite.
»Hän itse, kansatar, teidän palvelijanne», sanoi puhuteltu suudellen
kohteliaasti Margueritea sormille.
Marguerite ei sanonut sanaakaan muutamaan hetkeen, kun hän nähtävästi
hyvillään tarkasteli edessään seisovaa, sangen epämiellyttävää pientä
olentoa. Chauvelin lähenteli siihen aikaan enemmän neljääkymmentä kuin
kolmeakymmentä — tuo viisas, ilkeännäköinen personallisuus, jonka
syvälle painuneissa silmissä oli kettumainen katse. Hän oli sama
vieras, joka pari tuntia sitten Jellybandin kanssa ystävän tavoin joi
lasin viiniä.
»Chauvelin — — ystäväni — —» sanoi Marguerite tyytyväisesti huoahtaen.
»Olen hyvin iloinen tavatessani teidät.»
Epäilemättä Marguerite S:t Just tunsi olevansa yksinäinen, vaikka
loisto ja jäykät tuttavat häntä ympäröivätkin. Sentähden hän oli
iloinen nähdessään ne kasvot, jotka muistuttivat häntä Pariisissa
vietetystä onnellisesta ajasta, kun hän — kuningattarena — hallitsi
henkevää seurapiiriään rue de Richelieun varrella. Hän ei kuitenkaan
huomannut ivallista hymyä Chauvelinin ohkasilla huulilla.
»Mutta sanokaahan toki», lisäsi hän riemuissaan, »mitä maailmassa te
täällä Englannissa teette?»
Maguerite jatkoi matkaansa majataloon päin ja Chauvelin seurasi häntä
astuen hänen vierellään.
»Kaunis rouva, ehkä saan tehdä teille saman kohteliaan kysymyksen. Mitä
itsellenne kuuluu?»
»Voi, minulleko?» vastasi Marguerite kohauttaen olkapäitään. »Minulla
on ikävä, ystäväni, siinä kaikki.»
He saapuivat »Kalastajalepolan» eteiseen asti, mutta Margueritea
ei näyttänyt haluttavan sisään. Ilta oli ihana myrskyn taottua, ja
Marguerite oli löytänyt ystävän, joka toi mukanaan tuulahduksen
Pariisista, ystävän, joka tunsi Armand'in hyvin ja puhui Ranskaan
jääneistä hauskoista, loisteliaista tuttavista. Sentähden Marguerite
viivytteli kauniissa pylväseteisessä naurun kajahdellessa valaistusta
kahvilasta. »Sallyltä» huudettiin olutta, tuoppeja lyötiin pöytään
ja dominokuutioita viskeltiin, ja kaikki nämä äänet sekaantuivat
sir Percy Blakeneyn tyhjänpäiväiseen ilottomaan nauruun. Chauvelin
seisoi vieressä katsellen viekkailla, vaaleankeltaisilla silmillään
Margueriten kauniita kasvoja, jotka näyttivät lapsellisensuloisilta
vienon englantilaisen kesäillan hämyssä.
»Kansatar, te hämmästytätte minua», sanoi hän hiljaa ottaen rasiastaan
hyppysellisen nuuskaa.
»Minäkö?» kysyi hän iloisesti. »Ystäväni, Chauvelin, luulinpa
tosiaankin teidän tarkkanäköisenä miehenä huomanneen, että sumun ja
hyveiden ilmapiiri on Marguerite S:t Justille sopimaton.»
»Hyvänen aika! niinkö hullusti onkin laita?» kysyi Chauvelin
pilkallisen ällistyneesti.
»Aivan niin», vastasi Marguerite, »ja vielä hullummin.»
»Merkillistä! olisipa luullut nuoren, kauniin naisen löytävän paljonkin
viehättävää englantilaisessa maalaiselämässä.»
»Niinhän minäkin luulin», sanoi Marguerite huokaisten. »Kauniilla
naisilla», lisäsi hän miettiväisenä, »pitäisi Englannissa olla hauskaa,
vaikka kaikki heiltä on kiellettyä — varsinkin kaikki mikä heitä
miellyttää.»
»Aivan niin!»
»Chauvelin ystäväni, te tuskin sitä uskotte», sanoi hän suoraan,
»mutta usein kuluu koko päivä — kokonainen päivä — ilman ainoatakaan
kiusausta.»
»Eipä ihme», vastasi Chauvelin kohteliaasti, »että 'Europan nerokkainta
naista' vaivaa ikävystyminen.»
Suloinen, lapsellisen raikas nauru kajahti Margueriten huulilta.
»Eikö olekin hullusti laita?» lausui Marguerite teeskennellen,
»muutoinhan en olisikaan niin hyvilläni toistemme tapaamisesta.»
»Ja tämä kaikki romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna! — —»
»Niin! — — romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna — — siinäpä se
pulma onkin — —»
»Voi! — — ihannoiva hulluus», sanoi Chauvelin hiljaa ja pilkallisesti,
»eikö — — se kestänytkään — — sen kauempaa?»
»Ihannoivat hullutukset eivät koskaan kestä kauan, Chauvelin ystäväni.
— — Ne tarttuvat meihin kuin tuhkarokko — — ja ovat yhtä helpot
parantaa.»
Chauvelin otti nuuskaa toistamiseen. Hän näytti tekevän sitä hyvin
ahkeraan, mikä vahingollinen tapa oli sangen yleinen siihen aikaan.
Ehkäpä hän piti sitä hyvin mukavana keinona viekkaan ja nopeaan
kiitävän katseensa peittämiseksi, jonka avulla hän koetti lukea niiden
sisimpiä ajatuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin.
»Eipä ihme», kertasi hän yhä kohteliaasti, »että Europan toimeliainta
sielua vaivaa ikävystyminen.»
»Ystäväni Chauvelin, luulin teidän kykenevän parantamaan tämän taudin.»
»Kuinka minä voisin onnistua siinä, jota sir Percy Blakeney ei ole
kyennyt tekemään.»
»Rakas ystäväni, emmehän ota sir Percyä lukuun tällä kertaa!» lausui
Marguerite kuivasti.
»Voi, hyvä lady, anteeksi, mutta juuri sitähän emme voikaan kernaasti
olla tekemättä», sanoi Chauvelin jälleen heittäessään pikaisen,
pistävän silmäyksen Margueriteen niinkuin kettu saaliiseensa.
»Suurimpaan ikävystymiseen tiedän mitä tehokkaimman lääkkeen, jota
mielelläni olisin antanut teille, mutta —»
»Mutta mitä?»
»Sir Percy.»
»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»
»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on
sangen vaatimaton: työ!»
»Työkö?»
Chauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin
hänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen
ajatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset
kuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin
Chauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja
tarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä,
astui taaskin Margueriten luo.
»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi
hän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen
kapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista
rehellisyyttä.
»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi
muutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä
Ranskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä,
millaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»
»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta
neilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.
»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja
iloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta!
— — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme
'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain
söimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite
iloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen
sinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan
'neilikka-kuosia'!»
Chauvelin ei liikahtanut Margueriten iloisesti jutellessa; hän ei edes
koettanut pysäyttää puhujaa, kun Margueriten soinnukas, lapsellinen
ääni kaikui illan hiljaisuudessa. Hän oli hyvin vakava ja totinen
Margueriten nauraessa, ja hänen selvä, terävä ja kova äänensä kuului
vain kuiskauksena:
»Kansatar, kun te siis olette kuullut puhuttavan salaperäisestä
henkilöstä, olette varmaankin aavistanut, että mies, joka kätkeytyy
tuon merkillisen valenimen varjoon, on tasavaltaisen Ranskan ja Armand
S:t Justin kaltaisten miesten pahin vihollinen.»
»Niin! — —» sanoi Marguerite omituisesti huokaisten, »se hän varmasti
onkin. — — Ranskalla on paljon vaarallisia vihollisia tähän aikaan.»
»Mutta, kansatar, te olette Ranskan tyttäriä ja teidän pitää olla
valmis hädän hetkellä auttamaan maatanne.»
»Veljeni Armand uhraa elämänsä Ranskalle», vastasi Marguerite ylpeästi;
»minähän en voi tehdä mitään — — täällä Englannissa — —»
»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa
muuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa
te olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen
hallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän
suosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu
myöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa,
sillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme —
noita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan,
siten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat
kerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa
vastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka
vain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen
kymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat
olleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen
turvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut
samojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja
toimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja
hänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti
ponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa
jäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan
turmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen
apuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin
kiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston
keikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet
Ranskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.
Marguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta,
liikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen
kertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin
hänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli
ennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan
Marguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli
pelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä.
Margueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä
kohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista
kreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka
Marguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen,
vihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä
menettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin
kuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat
huippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet
kanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat
hänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan
giljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui
liiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen
tasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.
Ensi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta,
joka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia
sekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys
täyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä
puhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon
ja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä
alttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa
hakematta.
Margueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja
pitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti
syvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä
miehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä
ajatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies,
jota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko
hänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen:
sankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa
uskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea
nimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.
»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»
Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan.
Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin
päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut
uskollisuuden valan.
»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte
minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»
»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin
mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon
hienoston keskus — — näette kaikki, _kuulette_ kaikki.»
»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja
katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen
helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja
monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»
»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.
»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen
neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle —
englantilaiselle.»
»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla
äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle
jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä,
pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen
vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»
»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen
hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies
kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? —
koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»
»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen
loukata itseänne.»
Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret
kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan,
kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.
»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi.
»Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti
sekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin
keinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»
Katsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja
asteli suoraan majataloa kohti.
»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin
käytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja
hienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»
»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne
ovat viimeiset sanani.»
Hän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta
tämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia
ja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä
eivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen,
täysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.