Salainen pyhäkkö.
Päästyään kahvilan melusta himmeästi valaistuun käytävään hengitti
Marguerite Blakeney vapaammin. Hän huoahti syvään niinkuin henkilö,
joka kauan on saanut tuntea alituisen itsensähillitsemisen painostusta,
ja, hän antoi kyynelten vapaasti tippua poskilleen.
Ulkona oli lakannut satamasta, ja kiitävien pilvien lomitse loi aurinko
myrskyn tauottua kalpeata valoaan Kentin kauniille rannikolle ja
siroihin säännöttömiin taloihin, jotka olivat ryhmissä amiraalilaiturin
läheisyydessä. Marguerite Blakeney astui rappusille ja katseli merelle.
Sievä alus valkoisin purjein hyppeli hiljalleen laineilla. Se oli
_Untola_, sir Percyn pursi, joka oli valmis viemään Armand S:t Justin
Ranskaan takaisin keskelle riehuvaa, veristä vallankumousta, joka
poisti yksinvallan, vastusti uskontoa ja hävitti yhteiskunnallisia
laitoksia rakentaakseen perintätapojen tuhasta uuden tuulentuvan, jota
muutamat harvat haaveilivat, mutta jota kukaan ei kyennyt rakentamaan.
Kaksi henkilöä näytti lähestyvän, »Kalastajalepolaa» Toinen oli
vanhanpuoleinen mies, jonka isoa pyöreää leukaa peitti omituisen
helttamainen, harmaa parta ja jonka keinuva astunta ilmaisi hänen
olevan merimiehen; toinen nuori, hoikkavartaloinen, puettu siistiin,
somaan ja monikauluksiseen takkiin. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu
ja tumma tukkansa pyyhkäisty taaksepäin kirkkaalla jalomuotoiselta
otsalta.
»Armand!» sanoi Marguerite Blakeney heti nähtyään hänet etäämpää, ja
onnellinen hymy levisi hänen suloisille, kyyneleisille kasvoilleen.
Hetkisen sisar ja veli syleilivät toisiaan, jollaikaa laivuri seisoi
kunnioittavasti syrjässä.
»Briggs, paljonko on vielä aikaa?» kysyi lady Blakeney, »ennen herra
S:t Justin laivalle lähtöä?»
»Arvoisa lady, meidän pitäisi nostaa ankkuri puolen tunnin kuluttua»,
vastasi vanha mies hypistellen harmaata otsakiharaansa.
Käsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.
»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin
perästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.
»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät
Percyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat
kiitäneet unen tavoin.»
»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin
poikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»
»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — —
juuri nyt — —»
He olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli
Margueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät
kiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet.
Hänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko
häämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien
poikiensa veren.
»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen
sisarensa ajatukset.
»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti.
»Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset
mielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus
molemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian
pitkälle — —.»
»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.
»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin
uskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin
kiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä
mene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»
Nyyhkytykset tukahduttivat hänen puheensa, siniset, lempeät, rakkautta
ilmaisevat silmänsä katselivat rukoilevasti nuorta miestä, joka myöskin
tarkasteli vakavasti sisartaan silmiin.
»Kaikissa tapauksissa sinä pysyt omana, urhoollisena sisarenani», sanoi
Armand lempeästi, jonka mielestä Ranskan poikien ei sopinut hylätä
maataan vaaran hetkellä.
Vielä veljen puhuessa lapsellisen viehättävä hymy levisi Margueriten
äärettömän juhlallisille kasvoille, jotka olivat kyynelten peittämät.
»Voi! Armand!» huudahti hän somasti. »Toivon välistä, ettei sinulla
olisi niin monta jaloa hyvettä — —. Aiothan ollakin varovainen?»
lisäisi hän vakavasti.
»Niin kauan kuin mahdollista — — lupaan sen sinulle.»
»Muista, rakkaani, sinä olet ainoa, joka mi — — minusta — — välittää —
—»
»Ei, ystävä kulta, sinullahan on nyt muitakin harrastuksia. Percy kyllä
välittää sinusta — —.»
Omituisen miettivä ilme välähti Margueriten silmissä hänen mutistessaan:
»Välitti — — kerran — —»
»Mutta tietystihän — —»
»Kas niin, rakkaani, älä sure minun tähteni. Percy on sangen hyvä — —»
»Ei! rakas Margot», keskeytti hän pontevasti, »minä tahdon surra
puolestasi. Rakas sisko, kuulehan nyt, en ole ennen puhunut näistä
asioista kanssasi; on aina ollut jotain, joka on estänyt minua, kun
olen halunnut niistä kysellä. Mutta miten liekään, tuntuu kuin en
voisi lähteä luotasi tiedustelematta sinulta yhtä asiaa. — — Sinun ei
tarvitse vastata, ellet halua», lisäsi hän huomatessaan kylmän, melkein
epäluuloisen katseen äkkiä välähtelevän sisarensa silmissä.
»Mitä tarkoitat?» kysyi Marguerite luonnollisesti.
»Tietääkö sir Percy Blakeney — —tarkoitan tietääkö hän, mitä osaa sinä
näyttelit, markiisi de S:t Cyrin pidättämisessä?»
Marguerite nauroi — surullisesti, katkerasti, halveksivasti — mikä
soraäänen tavoin synnytti epäsoinnun hänen muutoin niin heleään
ääneensä.
»Tarkoittanet sitä, että ilmiannoin markiisi de S:t Cyrin oikeudelle,
joka sitten lähetti hänet perheineen mestauslavalle? Kyllä hän sen
tietää. — — Kerroin sen hänelle heti naimisiin mentyämme — —»
»Kerroitko kaikki asianhaarat — jotka vapauttivat sinut kokonaan
syytöksistä?»
»Oli myöhäistä enää puhua asianhaaroista; hän oli jo kuullut jutun
muilta, tunnustukseni tapahtui liian myöhään. En voinut enää
puolustautua lieventävillä asianhaaroilla enkä voinut alentua
selittelyihin —»
»Ja?»
»Armand, olen hyvilläni siitä, että Englannin suurin narri perinpohjin
halveksii vaimoaan.»
Sillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka
suuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa
haavaa.
»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»
»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen,
muutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin»,
lisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan
vihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut
häntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin
— että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa
vuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän
näytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai
sydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään
muuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten
luulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut
olla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu,
sillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys
veti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua
rakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia
ja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain
ihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis
myöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani
kohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»
Marguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma
pettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä
jatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa
kapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja
kauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset
mielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa
pitkäksi juhlapäiväksi.
Ehkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän
kuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan
hän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja
älyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn
olleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin
tilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten
herrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli
kaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja
omaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä,
jota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi,
oli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta
oli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli
hänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka
olivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta
ja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn
järki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän
piti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn
ilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut
anteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä
tietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa
sympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.
Kuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä.
Elämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että
sir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain
kiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä
nainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut
polviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella
tuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja,
mutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa
iltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.
Mutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän
tunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin
tiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin
saattoi pilkistää.
Molemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän
vanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja
Marguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi
Margueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka.
Oli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de
Richelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa
uutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.
Margueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla
Englannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean
kuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen
rakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen
pyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.
Armand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut
kertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta
vaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen
mielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten
ystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi.
Ja Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän
tuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa
olevansa yksin ja onneton.
Ja Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja
toivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut
pilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän
kuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä
oli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen
hipaisi kummankin salaista pyhäkköä.