Keikari v:lta 1792.
Sir Percy Blakeney oli vielä armon vuonna 1792 noin pari kolme
vuotta vailla kolmekymmentä. Ollen keskinkertaista englantilaista
pitempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, olisi häntä voinut
sanoa hauskannäköiseksi, ellei hänen sinisissä silmissään olisi ollut
veltto ilme ja ellei alituinen mitätön nauru olisi rumentanut hänen
säännöllistä, lujapiirteistä suutaan.
Melkein vuosi oli jo siitä kulunut, kun paroni sir Percy Blakeney,
Englannin rikkaimpia miehiä, muotikeikari ja Walesin prinssin
hyvä ystävä, oli hämmästyttänyt Lontoon ja Bathin hienostot
palaamalla matkoiltaan kotiinsa kauniin, viehättävän ja viisaan
ranskalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän, uneliain ja ikävin
brittiläinen, jonka nukuttava seura oli aina saanut kauniit naiset
haukottelemaan, oli hankkinut itselleen ihanan puolison syrjäyttäen
monet kilpakosijat, niinkuin aikakirjat todistavat.
Marguerite S:t Just oli ensimäisen kerran esiintynyt julkisesti
Pariisin taiteellisissa piireissä juuri siihen aikaan, jolloin
niiden omassa keskuudessa tapahtui suurin tunnettu yhteiskunnallinen
herääminen. Luonto oli tuhlaamalla jakanut kauneutta ja lahjoja tuskin
kahdeksantoista täyttäneelle tytölle, jota ainoastaan häneen kiintynyt
nuori veljensä suojeli. Marguerite S:t Just kokosi pian ympärilleen
kotiinsa rue de Richelieun varrelle hienon seurapiirin, joka oli
yhtä loistava kuin suljettukin — s.o. suljettu ainoastaan yhdessä
merkityksessä — sillä Marguerite S:t Just oli periaatteiltaan ja
vakaumukseltaan tasavaltalainen. Syntyperän tasa-arvoisuus oli hänen
mielilauseensa, omaisuuden erilaisuus oli hänestä vain kiusallista
onnettomuutta. Ainoastaan lahjakkuuden erilaisuuden hän hyväksyi. »Raha
ja arvonimet olkoot perinnöllisiä, mutta lahjat eivät ole», oli hänellä
tapana sanoa. Hänen hauska salonkinsa olikin avoinna omintakeisuudelle
ja älylle, loistolle ja nerokkuudelle, viisaille miehille ja
lahjakkaille naisille. Sinne pääsyä pidettiin henkisissä piireissä —
joiden keskuksena Pariisi levottominakin aikoina oli — taiteellisen
uran todistuksena.
Viisaat, kuuluisat ja myöskin korkea-arvoiset henkilöt alituisesti
ympäröivät komean hoviseurueen tavoin Comédie Françaisen viehättävää
näyttelijätärtä. Hän kiiti tasavaltaisen, vallankumouksellisen ja
verenhimoisen Pariisin läpi kuin loistava pyrstötähti, jonka perässä
seurasi henkisen Europan etevimmät ja mielenkiintoisimmat henkilöt.
Menestys saavutti huippunsa. Toiset nauroivat myötätunnosta ja sanoivat
sitä taiteelliseksi erikoisuudeksi, toiset pitivät sitä viisaan
varokeinona, sillä tuhkatiheäänhän Pariisissa sattui kaikellaista
siihen aikaan. Oikea syy Margueriten tekoon oli kuitenkin kaikille
hämmästyttävän salaperäinen. Miten lienee ollutkaan, Marguerite
S:t Just meni sir Percy Blakeneyn kanssa naimisiin eräänä kauniina
päivänä ilmoittamatta ystävilleen ja pitämättä hienoja ranskalaisia
hääpäivällisiä, illanviettoja tahi muita komeisiin häihin kuuluvia
kemuja.
Kukaan ei uskaltanut sanoa, miten tuo typerä ja ikävä englantilainen
tuli päässeeksi henkisiin piireihin, jotka ympäröivät »Europan
nerokkainta naista», niinkuin Marguerite S:t Justin ystävät
yksimielisesti häntä nimittivät. Kulta-avainten sanotaan aukaisevan
kaikki ovet, vakuuttivat pahansuovat ihmiset.
Niin vain tapahtui, että hän meni naimisiin sir Percy Blakeneyn kanssa,
»Europan nerokkain nainen» oli liittänyt oman kohtalonsa Blakeneyn,
»kirotun tyhmyrin», kohtaloon, eivätkä edes Marguerite S:t Justin
parhaat ystävätkään keksineet siihen sen parempaa syytä, kuin että sen
aiheutti ylenmääräinen eriskummallisuus. Ne ystävät, jotka tunsivat
hänet, pitivät naurettavana pelkkää ajatustakin, että Marguerite S:t
Just meni narrimaisen sir Percyn kanssa naimisiin aineellisten etujen
vuoksi. He tiesivät, ettei Marguerite välittänyt rahasta ja vielä
vähemmän arvonimistä; paitsi sitä kosmopoliittisessa maailmassa oli
muitakin jalosukuisia miehiä, vaikkeivät he olleetkaan yhtä rikkaita
kuin Blakeney, ja hekin olisivat olleet kovin onnellisia saadessaan
tarjota Marguerite S:t Justille miten korkean yhteiskunnallisen aseman
tahansa.
Sir Percyä pidettiin yleensä kokonaan sopimattomana henkilönä niin
velvoittavaan asemaan. Marguerite S:t Justin sokea jumaloiminen,
pohjaton rikkaus ja Englannin hovin suuri suosio olivat hänen ainoat
ansionsa. Lontoon seurapiireissä arveltiin kuitenkin, että niin
rajoitetulla älyllä varustetun henkilön olisi ollut viisaampaa tarjota
maalliset hyvyytensä vähemmän ihanalle ja viisaalle naiselle.
Sir Percy oli niihin aikoihin Englannin hienojen piirien huomattavimpia
henkilöitä. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruudestaan
ulkomailla. Hänen isänsä, sir Algernon Blakeney vainajaa oli
kohdannut suuri onnettomuus. Hänen jumaloima, nuori vaimonsa oli
tullut parantumattomasti heikkomieliseksi elettyään kaksi vuotta
onnellisessa avioliitossa. Heti Percyn synnyttyä lady Blakeney
vainaja joutui hirveän taudin uhriksi, — Mielenvikaisuutta pidettiin
siihen aikaan auttamattomasti parantumattomana, vieläpä Jumalan
kirouksena koko perheelle. Sir Algernon matkusti sairaan vaimonsa
kanssa ulkomaille, ja siellä Percykin sai kasvatuksensa varttuen
täysi-ikäiseksi sairasmielisen äitinsä ja hajamielisen isänsä seurassa.
Hänen vanhempansa kuolivat melkein perätysten jättäen Percyn ainoaksi
perillisekseen. Sir Algernon oli viettänyt hyvin vaatimatonta ja
yksinäistä elämää, joten Blakeneyn suuri omaisuus oli kasvanut
kymmenkertaiseksi.
Sir Percy Blakeney oli matkustellut ulkomailla sangen paljon, ennenkuin
hän toi kotiin nuoren, kauniin, ranskalaisen vaimonsa. Hienot piirit
olivat valmiit avosylin vastaanottamaan heidät kummatkin. Sir Percy
oli rikas, hänen vaimonsa hienostunut. Walesin prinssi piti heistä
molemmista hyvin paljon. Kuuden viikon kuluttua heidät tunnustettiin
hienojen piirien johtohenkilöiksi. Sir Percyn takit olivat
keskusteluaiheena kaupungilla, hänen turhamaisuudestaan puhuttiin
Almackin ja Mallin kaduilla, joilla loistavasti puetut nuoret miehet
jäljittelivät hänen mitätöntä nauruaan. Jokainen tiesi hänen olevan
toivottomasti typerän, mutta sitähän ei sopinut ihmetellä, sillä
olivathan Blakeneyt vuosipolvia olleet tunnettuja tyhmyrejä, ja olihan
hänen äitinsä kuollut heikkomielisenä.
Seurapiireihin hänet vastaanotettiin, helliteltiin ja pidettiin
suuressa arvossa, sillä hänellä oli maan kauneimmat hevoset, hänen
kutsunsa ja viininsä olivat hyvin haluttuja. Mitä tulee hänen
naimiseensa »Europan nerokkaimman naisen» kanssa — niin — varmasti ja
nopeasti lähestyviä seurauksia ei voinut välttää. Kukaan ei surkutellut
häntä, sillä olihan hän oman onnensa seppä. Englannissa, oli paljon
nuoria, kauniita ja ylhäisiä naisia, jotka olisivat sangen mielellään
auttaneet häntä Blakeneyn omaisuuden käyttämisessä ja samalla vain
suvaitsevasti hymyilleet hänen turhamaisuudelleen ja hyvänluontoiselle
typeryydelleen. Sir Percy sai yksin kantaa surunsa, sillä nähtävästi
hän ei halunnut osanottoa. Hän näytti olevan hyvin ylpeä viisaasta
vaimostaan eikä välittänyt ollenkaan siitä, ettei lady Blakeney edes
koettanutkaan peitellä hyvänluontoista halveksimistaan, jolla hän
kohteli miestään. Sekään ei näyttänyt sir Percyyn koskevan, että lady
Blakeney miehensä kustannuksella vain huvikseen terästeli pulppuavaa
kekseliäisyyttään.
Blakeney oli siis tosiaankin liian typerä käsittämään vaimonsa
pilkkaa. Vaikka hänen avioelämänsä viehättävän pariisittaren kanssa
olisikin kumonnut kaikki hänen kuvittelemat toiveensa ja lamauttanut
uskollisuuden vaimoonsa, olisi siitä syrjäisillä ollut vain hämärä
aavistus.
Kauniissa kodissaan Richmondissa antoi sir Percy hyväntahtoisesti
vaimonsa loistaa aina ensimäisenä. Tuhlaamalla hän jakeli Margueritelle
jalokiviä ja kaikellaista muuta ylellisyyttä, joita tämä käytti
omalla viehättävällä tavallaan tarjoten miehensä komean hovin
vieraanvaraisuutta yhtä suosiollisesti kuin hän oli toivottanut
henkevän seurapiirinsä Pariisissakin tervetulleeksi.
Sir Percy Blakeney oli epäilemättä kaunis lukuunottamatta hänen unista
ja ilmeetöntä katsettaan. Hän oli aina moitteettomasti puettu ja käytti
liioiteltua »Incroyable»-kuosia, joka vastikään oli Pariisista tullut
Englantiin, osoittaen siten omaavansa englantilaisen _gentlemannin_
synnynnäisen ja täydellisen hyvän maun. Mainittuna syyskuun iltana,
vaikka hän olikin ajanut pitkät hevosmatkat sateessa ja rapakossa, oli
hänen päällystakkinsa moitteeton, kädet näyttivät melkein naisellisen
valkoisilta hienojen pitsisten hiharöyhelöiden ympäröiminä. Tavattoman
lyhyt silkkitakki, hyvin leveäkäänteiset liivit ja kapearantuiset
polvihousut pukivat hänen pitkää vartaloaan erinomaisesti. Sellainen
englantilainen miehuuden edustaja olisi voinut herättää ihailua —
elleivät narrimaiset tavat, teeskennellyt liikkeet ja alituinen,
mitätön nauru olisi olleet häiritsemässä.
Hän oli laahustautunut vanhanaikaiseen ravintolaan pudistellen vettä
hienosta päällystakistaan. Asetettuaan kultasankaisen monoklin
silmälleen tarkasteli hän seuruetta, jonka hämmästyttävä hiljaisuus oli
siinä tuokiossa vallannut.
»Tony, kuinka voitte? Ffoulkes mitä uutta?» kysyi hän kätellen ja
tarkastellen nuoria miehiä. »Tuhat tulimmaista», lisäsi hän peitellen
haukotustaan, »onko milloinkaan ennen nähty tällaista koiranilmaa? —
Senkin saakelin ilmasto!»
Hämmästynyt ja pilkansekainen teeskennelty nauru huulilla oli
Marguerite kääntynyt mieheensä päin leikillinen ilme iloisissa
sinisissä silmissään ja katseli häntä kiireestä kantapäähän.
»Kas niin!» lausui sir Percy hetken kuluttua, kun kukaan ei sanonut
halaistua sanaakaan, »miten arannäköisiä te olettekaan! — — Mikä on
hätänä?»
»Sir Percy, ei mikään», vastasi Marguerite jotensakin hilpeästi,
vaikka hänen ilonsa tuntuikin hiukan teeskennellyltä, »se ei häirinne
rauhaanne — ainoastaan pieni loukkaus vaimollenne.»
»Kas niin, rakkaani, älä sano niin. Kuka oli se rohkea mies, joka
uskalsi loukata sinua — kuka?»
Lordi Tony koetti tarjota apuansa, mutta ei ehtinyt, sillä nuori kreivi
oli jo nopeasti astunut esille.
»Sir», sanoi hän murteellisella englanninkielellä kohteliaasti
kumartaen ennen puheensa jatkamista, »äitini kreivitär de Tournay de
Basserive loukkasi rouvaa, joka näyttää olevan teidän puolisonne. En
voi pyytää anteeksi äitini puolesta; hän käyttäytyi mielestäni oikein.
Mutta olen valmis sovittamaan asian, niinkuin tapa on kunniallisten
miesten kesken.»
Nuori mies ojensi hoikan vartalonsa aivan suoraksi ja näytti hyvin
innostuneelta, ylpeältä ja tuliselta silmäillessään runsaasti kuuden
jalan pituista, komeata paroni sir Percy Blakeneyä.
»Herranen aika, sir Andrew», sanoi Marguerite naurahdellen
tutunomaisesta saaden muutkin nauramaan, »katsokaahan kaunista
näytelmää — englantilaista kalkkunaa ja ranskalaista kukkoa.»
Vertaus oli hyvin sattuva, ja englantilainen kalkkuna katseli
kerrassaan hämillään pientä, sievää ranskalaista kukkoa, joka siinä
räpytteli siipiään aivan uhkaavana.
»Kas niin», sanoi sir Percy vihdoinkin asettaen monoklin silmälleen ja
katseli nuorta ranskalaista avomielisesti ihmetellen, »missä ihmeissä
olette oppinut englantia?»
»Sir!» sanoi kreivi hiukan hämillään siitä, miten ankarannäköinen
englantilainen oli käsittänyt hänen sotaisen ryhtinsä.
»Onpa se vain ihmeellistä!» jatkoi sir Percy järkähtämättömästi, »niin
hiton ihmeellistä! Tony, eikö sinustakin? Totta totisesti en minä vain
osaa puhua ranskankieltä niin hyvin.»
»Sen minäkin sanon!» yhtyi Marguerite puheeseen. »Sir Percyn ääntäminen
on sangen brittiläistä.»
»Sir», jatkoi kreivi totisesti ja yhä enemmän murtaen englantia, »minä
luulee, että te ei ymmärtää. Tarjoon teille ainoa mahdollinen sovinto
herrasmiesten kesken.»
»Mitä hittoa tarkoitatte?» kysyi sir Percy lempeästi.
»Sir, miekkaani», vastasi kreivi, jonka hämmästys alkoi muuttua
kärsimättömyydeksi.
»Lordi Tony, tehän olette urheilija», sanoi Marguerite iloisesti;
»kymmenen yhtä vastaan pikku kukosta.»
Mutta sir Percyn raskaat ja raollaan olevat silmät tuijottivat hetkisen
kreiviin. Sitten hän peitteli taaskin haukottelemistaan, ojensi pitkät
säärensä ja kääntyi hitaasti poispäin.
»Sir, Jumala olkoon teille armollinen», mutisi hän hyväntahtoisesti.
»Mitä hittoja minulla on teidän miekkanne kanssa tekemistä?»
Kreivin tunteista ja ajatuksista sillä hetkellä, jolloin pitkäkoipinen
englantilainen kohteli häntä huomattavan röyhkeästi, saattaisi
kirjoittaa runsaasti järkeviä mietelmiä sisältäviä teoksia — —. Hänen
puheestaan saattoi eroittaa vain yhden ainoan sanan, sillä vihan
vimmoissaan tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa.
»Sir, kaksintaistelu», änkytti hän.
Blakeney kääntyi korkeudestaan taaskin katselemaan pientä, vilkasta
miestä hetkeksikään menettämättä malttiaan. Hän nauroi iloista,
tyhjänpäiväistä nauruaan ja pistäen laihat kätensä päällystakkinsa
suuriin taskuihin sanoi verkalleen:
Kaksintaisteluako? Sitäkö hän tarkoitti. Tuhat tulimmaista! Tehän
olette koko verenhimoinen lurjus. Haluatteko tehdä lainkuuliaisen
miehen naurettavaksi? — —
»Sir, minä en koskaan ota osaa kaksintaisteluihin», sanoi hän
rauhallisesti istuutuen ja ojensi pitkät koipensa kreivin eteen. »Tony,
eikö teidänkin mielestänne kaksintaistelu ole hiivatin ikävää?»
Epäilemättä kreivi oli kuullut huhuttavan, että kaksintaistelu
oli lainvoimaa ankarasti käyttämällä saatu Englannissa
lopetetuksi. Ranskalaisesta tuntui kumminkin siitä kieltäytyminen
melkein rikokselta, sillä perustuivathan hänen kunnia- ja
urhoollisuuskäsitteensä vuosisatoja vanhoihin asetuksiin. Hän epäröi
mitä tehdä, lyödäkö pitkäkoipista englantilaista vasten naamaa ja sanoa
häntä pelkuriksi, vai oliko se _gentlemannille_ sopimatonta naisten
seurassa, kun Marguerite onneksi ehätti väliin.
»Lordi Tony, pyydän teitä», sanoi Marguerite sulosointuisalla
äänellään, »pyydän teitä rauhanvälittäjäksi. Lapsi on aivan vihasta
pakahtumaisillaan, mutta se voisi loukata sir Percyä», lisäsi hän
naurahtaen hiukan pilkallisesti, joka kumminkaan ei häirinnyt
vähintäkään hänen miehensä tyyneyttä. »Brittiläinen kalkkuna on
voittanut», sanoi hän. »Sir Percy saattaisi ärsyttää kaikki almanakan
pyhimykset ja pysyisi itse kumminkin aivan rauhallisena.»
Mutta Blakeney ollen aina hyvällä tuulella yhtyi myöskin itselleen
nauramaan.
»Sepä vasta sattui paikoilleen», sanoi hän kääntyen iloisesti kreivin
puoleen. »Kreivi, viisas nainen tuo vaimoni. — — Sen kyllä olette
huomaava, jos oleskelette jonkun aikaa Englannissa.»
»Kreivi, sir Percy on oikeassa», ehätti lordi Antony sanomaan
ystävällisesti asettaen toisen kätensä nuoren ranskalaisen olkapäälle.
»Ei suinkaan liene sopivaa, että alatte uranne Englannissa yllyttämällä
sir Percyä kaksintaisteluun.»
Kreivi epäröi vielä hetkisen, sitten kohauttaen harteitaan
merkilliselle, miehen kunniaa loukkaavalle asetukselle, joka oli
vahvistettu Brittein sumuisilla saarilla, sanoi hän arvokkaasti:
»No niin, sir, jos olette tyytyväinen, ei minullakaan ole mitään
vastaan. Te, lordi olette suojelijamme. Jos olen menetellyt väärin,
vetäydyn syrjään.»
»Niin, vetäytykää vain!» sanoi Blakeney jälleen tyytyväisesti syvään
huokaisten, »vetäytykää tuonne. Hiton ärsyttävä, pikkunen nulikka»,
lisäsi hän puhkuen. »Totta totisesti, Ffoulkes, jos te ystävinenne
kuljetatte Ranskasta tuollaisia tavaroita, neuvoisin teitä heittämään
ne keskelle kanaalia, tahi on minun juteltava asiasta Pitt-ystävämme
kanssa, jotta hän julkaisisi tullikiellon ja määräisi teidät
jalkapuuhun salakuljetuksesta.»
»Kas niin, sir Percy, kohteliaisuutenne johtaa teidät harhaan», sanoi
Marguerite kiemaillen, »te unohdatte itsekin kuljettaneenne tavaraerän
Ranskasta.»
Blakeney nousi vitkastellen seisoalleen ja kumartaen syvään ja
kunnioittavasti puolisolleen hän sanoi hyvin kohteliaasti:
»Rouvani, minulla oli valintavapaus ja metkuuni voi täysin luottaa.»
»Luullakseni enemmän kuin kohteliaisuuteenne», vastasi hän ivallisesti.
»Tuhat tulimmaista, rakkaani! Ole järkevä! Luuletko, että sallin minkä
sammakonsyöjän tahansa käyttää ruumistani neulatyynynä, jokaisen, jota
nenäsi muoto ei miellytä.»
»Sir Percy!» naurahti lady Blakeney kumartaessaan tavattoman sievästi,
»ei teidän tarvitse pelätä! He eivät ole niitä miehiä, jotka nenäni
muotoa halveksivat.»
»Pelosta ei puhettakaan, rouvani; epäilettekö uskollisuuttani? En suotta
suojele miehiäni, vai mitä, Tony? Olen ennenkin puistanut nyrkkiä
uusille tulokkaille — eikä hän saanut niin paljon kuin olisi
tarvinnut —»
»Sir Percy, niinkö», sanoi Marguerite naurahdellen iloissaan niin,
että huone kaikui vanhoja, tammisia kattohirsiä myöten, »olisinpa
tahtonut nähdä teidät silloin — — ha! ha! ha! haa! — — ja pelätä pienen
ranskalaisen pojan — — ha! ha! — — ha haa!»
»Ha! ha! haa! he! he! hee!» kaiutti sir Percy hyväntahtoisesti. »Kas
niin, rouvani, te kunnioitatte minua. Tuhat tulimmaista, Ffoulkes,
huomatkaa! olen saanut puolisoni nauramaan! — 'Europan viisaimman
naisen!' — — Hitto vieköön! — meidän täytyy juoda sen päälle!» Hän
koputti kovasti vieressä olevaan pöytään. »Jelly hoi! joutuin mies!
Jelly tänne!»
Taaskin oli rauha maassa. Herra Jellybandkin tointui entiselleen,
mutta kovasti hän oli saanutkin ponnistella pysyäkseen maltillisena
keskustelun aikana.
»Maljallinen punssia, Jelly, oikein kuumaa ja väkevää!» sanoi sir
Percy. »Täytyy voidella kekseliästä päätään, joka on saanut viisaan
naisen nauramaan! Ha! ha! ha! haa! Kiiruhtakaa, hyvä Jelly!»
»Sir Percy, siihen ei ole aikaa», lausui Marguerite. »Laivuri saapuu
pian ja veljeni aikoo kiiruhtaa laivalle, muutoin _Untola_ ei pääse
lähtemään vuoksen aikana.»
»Aikaako, rakkaani? Aikaa on runsaasti herrasmiesten humaltua ennen
vuoksen nousua.»
»Arvoisa lady», sanoi Jellyband kohteliaasti, »luullakseni nuori herra
on juuri tulossa sir Percyn laivurin kanssa.»
»Sepä hauskaa», tuumii Blakeney, »sitenhän Armand'kin pääsee iloisiin
juominkeihin. Tony, kuulkaahan», lisäsi hän kääntyen kreiviin päin,
»tuo moukka varmaankin haluaa ryypätä lasin kanssamme. Sanokaa meidän
juovan sovintomaljaa.»
»Olettepa tosiaankin iloista väkeä», sanoi Marguerite, »ja suonette
anteeksi, jos poistun toiseen huoneeseen veljeäni hyvästelemään.»
Vastustaminen olisi ollut tyhmää. Sekä lordi Antony että sir Andrew
käsittivät, ettei heidän seuransa ollut sillä hetkellä sopiva lady
Blakeneyn mielialaan. Hän rakasti rajattomasti Armand S:t Justiä. Veli
oli vastikään viettänyt muutamia viikkoja sisarensa englantilaisessa
kodissa ja oli matkalla kotimaataan palvelemaan juuri siihen aikaan,
jolloin lujinkin uskollisuus palkittiin kuolemalla.
Sir Percykään ei koettanut pidättää häntä. Hän aukaisi kahvilan oven
puolisolleen kohteliaasti teeskennellen, joka oli hänelle ominaista,
sekä kumarsi hyvin syvään ajan tavan mukaan. Lady Blakeney lähti
huoneesta katsahtaen mieheensä vain pikaisesti ja halveksivasti.
Ainoastaan sir Andrew Ffoulkes, joka tavattuaan Suzanne de Tournayn oli
käynyt syvämietteisellesi, lempeäksi ja ystävälliseksi huomasi typerän
ja lystikkään sir Percyn luovan komeaan vaimoonsa tarkkaavan katseen,
joka ilmaisi suurta, toivotonta rakkautta ja kovaa ikävöimistä.