Marguerite.
Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi
näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi
pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle
Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä
tehdä.
»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady
Blakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.
Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta
onnetonta on!»
»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen
edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.
Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä
kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän
lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»
Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus
kohosi korkeimmilleen.
»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady!
Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa
— »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme
hyväntahtoisuuteenne!»
Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,
»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun
kustannuksellani.»
Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen
ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.
Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin
vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä
vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin.
Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi
vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi
hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.
Sitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli
voivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli
ilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja
pilkallisen hämmästyneesti.
»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei
varmaankaan ole koskaan ennen ollut!»
»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi
kreivitär käskevästi.
»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.
»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin
suusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.
»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten
seisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa
minun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»
Ja sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.
Vieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady
Blakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä
esitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista
pitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse
kreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.
Marguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta
täyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti
heiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa,
jota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä
ollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora,
niinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula —
kauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku
mukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä
hänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota
hän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin
aikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.
Silmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa
tarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir
Andrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.
»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»
Vastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen
kasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.
Tunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen
käytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä.
Lordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti.
Vaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa
ja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat
Ranskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran
vihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet
heidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand
S:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja
sovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan
S:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä
sivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa
S:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa
riemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä
kaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli
riistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään
seisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten,
jotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka
sukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.
Siinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja
tarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen
vuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.
»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär
tuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.
Hän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet,
niinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen.
Sally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady
Blakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen
ja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.
Lordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä
lyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi
varoitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät
ovea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.
Marguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat,
jotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja
uhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella,
oli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset
kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin
tarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla
koristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin
puristettuna.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti
hiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat
siniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen
harteitaan hän lausui iloisesti:
»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän
kysyä?»
»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä
vieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta
teille ystävän kättä. Tule Suzanne!»
Hän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite
Blakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille
vanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.
Hiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden
kahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite
tarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä
vartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen
pikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja
järkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän,
melkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.
Pikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä
paljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen
tottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän
kääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen
kaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän
seurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle
miellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.
Suzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän
jännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se
oli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady
Blakeneyn silmät.
Somasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän
poistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen
hymyyn.
»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir
Andrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain
halua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»
Nostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä
takan luo.
»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua
puhumasta tuon naisen kanssa!»
Lady Blakeneyn päähänpistoa säesti kova ja äänekäs nauru, sillä sir
Andrew ei ollut sen huonompi tekemään havaintoja kuin lordi Tonykään.
Matkiminen oli niin onnistunut, äänen sävy niin tarkkaan toistettu,
että nuoret miehet riemuissaan huudahtivat kuin yhdestä suusta »hyvä!»
»Voi, lady Blakeney!» lisäsi lordi Tony, »varmaankin Comédie
Françaisessa kaivataan teitä suuresti, ja varmaankin pariisilaiset
vihaavat sir Percyä, kun hän vei teidät sieltä.»
»Hyvänen aika, mies», sanoi Marguerite kohauttaen kauniita olkapäitään,
»mahdotontahan on vihata sir Percyä mistään; hänen älykkäät
kepposensahan saattavat itse kreivittärenkin neuvottomaksi.»
Nuori kreivi, jota ei haluttanut seurata arvokkaasti poistuvaa
kreivitärtä, astui muutaman askeleen eteenpäin puolustaakseen häntä,
jos lady Blakeney vielä olisi käyttäytynyt loukkaavasti hänen äitiään
kohtaan, Mutta ennenkuin hän ehti lausua vastustavaa sanaakaan, kuului
ulkoa soinnukasta, joskin huomattavasti typerää naurua, ja hetken
kuluttua tavattoman pitkä ja komeasti puettu henkilö ilmestyi ovelle.