He näyttivät kaikki iloisilta, jopa onnellisiltakin istuessaan
pöydässä; sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurst, kaksi
tyypillistä, hyvänluontoista ja hyvin kasvatettua englantilaista
aatelisherraa armon vuonna 1792 ja ylhäinen ranskalainen kreivitär
kahden lapsensa kanssa, jotka juuri olivat pelastuneet hirveästä
vaarasta ja vihdoinkin löytäneet suojapaikan turvallisen Englannin
rannikolla.
Nurkassa istuvat vieraat olivat nähtävästi lopettaneet pelinsä. Toinen
heistä nousi ja seisten selin pöydässä istuvaan iloiseen seurueeseen,
asetteli isoa, kolmikauluksista viittaa hartioilleen. Sitä tehdessään
hän vilkaisi ympärilleen. Kaikki naureskelivat jutellen ja hän mutisi:
»Ei hätää!» Sillä hetkellä hänen toverinsa, jonka pitkällinen harjoitus
oli tehnyt vikkeläksi, laskeutuen polvilleen pujahti hiljaa tammipenkin
alle. Toinen vieras asteli verkalleen kahvilasta lausuen mennessään
kovalla äänellä: »Hyvää yötä!»
Kukaan pöydässä ei ollut huomannut omituista, hiljaisuudessa tehtyä
temppua, mutta kun vieras oli sulkenut oven perässään, päästivät kaikki
helpoituksen huokauksen.
»Vihdoinkin rauhassa!» sanoi lordi Antony iloissaan.
Sitten nuori kreivi nousi ja ajan tavan mukaan kohautti teeskennellen
lasinsa ilmaan sanoen murteellisella englanninkielellä:
»Hänen majesteetilleen Yrjö III:lle! Jumala siunatkoon häntä meille
pakolaisraukoille osoittamastaan vierasvaraisuudesta!»
»Hänen majesteetilleen kuninkaalle!» kaikuivat lordi Antonyn ja sir
Andrew'n äänet uskollisuusmaljoja juodessa.
Kaikki nousivat yhtyen äänettöminä juomaan kuninkaan kunniaksi. Ranskan
onnettoman kuninkaan, sittemmin kansansa vangin, kohtalo näytti
painavan synkän leiman myöskin herra Jellybandin iloisille kasvoille.
»Ja herra kreivi de Tournay de Basserivelle», sanoi lordi Antony
riemuissaan. »Toivottakaamme hänet tervetulleeksi Englantiin muutamien
päivien perästä!» — —
»Voi, arvoisa lordi», sanoi kreivitär, kun hän vapisevin käsin nosti
lasin huulilleen, »minä tuskin uskallan sitä toivoa.»
Mutta lordi Antony oli jo ehtinyt jaella liemen ja keskustelu lakkasi
hetkeksi, jolloin Jellyband ja Sally kuljettivat lautaset kullekin, ja
kaikki ryhtyivät aterioimaan.
»Arvoisa kreivitär», sanoi lordi Antony jonkun ajan kuluttua,
»esittämäni malja ei ollut turhanpäiväinen; nähdessäni nyt teidät
itsenne kreivitär, Suzannen ja ystäväni kreivin onnellisesti
Englannissa, luulen että olette varma herra kreivinkin kohtalosta.»
»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan
Jumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»
»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan
kaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin
ystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli,
niinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»
»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja
teidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt
yli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta
hirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän
ystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»
»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»
»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt
kyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa
— en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — —
velvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan
vaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja
teidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on
hyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän
keskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen
häntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — —
sellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — —
ei olisi pitänyt jättää häntä! — —»
Naisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat
voittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne
kiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia
kyyneliä.
Lordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he
eivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän
tuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina
ja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat
englantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan.
Ja sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin
peitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.
»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta
ruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja
_tiedän_ teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin
meidätkin toitte tänään.»
Ne sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa
ilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja
läsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.
»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew;
»vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton
väline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen
teidänkin pakonne.»
Hän oli puhunut niin lämpimästi ja innostuneesti, että Suzanne katseli
häntä kummastustaan peittelemättä.
»Johtajanneko?» kysyi kreivitär kiihkeästi. »Tietystihän teillä täytyy
olla johtajia. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksikaan. Mutta missä
hän on? Minun täytyy mennä heti hänen luokseen ja lasteni kanssa
heittäytyen hänen taikoihinsa kiittää häntä kaikesta, mitä hän on
meille tehnyt.»
»Voi, rouva kreivitär!» sanoi lordi Antony, »se on mahdotonta.»
»Mahdotonta? — Minkätähden?»
»Sillä Tulipunainen neilikka toimii näkymättömänä ja ainoastaan hänen
lähimmät seuralaisensa tietävät, kuka hän on. He ovat pyhästi vannoneet
pitävänsä hänen nimensä salassa.»
»Tulipunainen neilikkako?» kysyi Suzanne iloisesti naurahdellen. »Miten
hullunkurinen nimi! Lordi, mitä Tulipunainen neilikka merkitsee?»
Hyvin uteliaasti hän katseli sir Andrewta. Nuoren miehen kasvot olivat
kuin muuttuneet. Innostuksen tuli loisti hänen silmissään; johtajansa
herättämä sankari-ihailu ja rakkaus kirjaimellisesti sanoen loistivat
hänen kasvoiltaan.
»Kreivitär, tulipunainen neilikka», sanoi hän vihdoinkin, »on
vähäpätöisen kasvin nimi, joka kasvaa tienvarsilla Englannissa; mutta
se on myöskin nimi, valittu kätkemään maailman parhaimman ja uljaimman
miehen persoonaa, jotta hän saisi rauhassa toimittaa jaloa tehtäväänsä.»
»Aivan niin», lausui nuori kreivi, »olen kuullut puhuttavan
Tulipunaisesta neilikasta. Pieni, punainen kukkanenko? — niin!
Pariisissa kerrotaan, että joka kerran, kun rojalisteja pakenee
Englantiin, kirottu Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, saa
vastaanottaa kirjelappusen, johon on merkitty tuo punainen kukkanen...
Eikö niin?»
»Niin on laita», myönsi lordi Antony.
»Hän on siis tänäänkin saanut sellaisen kirjeen?»
»Epäilemättä.»
»Oi, tahtoisinpa mielelläni tietää mitä hän sanoo!» lausui Suzanne
iloisesti. »Kerrotaan tuon pienen, punaisen kukan olevan ainoan, joka
saa hänet pelkäämään.»
»Totta tosiaankin», sanoi sir Andrew, »hänellä on vielä kyllin
tilaisuutta tutkia pientä tulipunaista kukkaa.»
»Voi», huokaisi kreivitär, »kaikki on satumaista enkä voi sitä
ollenkaan käsittää.»
»Rouva kreivitär, miksi yritättekään?»
»Mutta sanokaahan, miksi johtajanne — miksi kaikki te kulutatte rahoja
ja panette henkenne alttiiksi — sillä henkennehän panette alttiiksi
noustessanne Ranskassa maihin — ja kaikki vain meidän ranskalaisten
tähden, jotka emme ole teille minkäänarvoisia.»
»Urheilua, rouva kreivitär, urheilua», vakuutti lordi Antony hyvin
iloisesti miellyttävällä äänellään; »me olemme urheilijakansaa, onhan
se tunnettua ja nykyään on muodissa saada jänis riistetyksi koiran
suusta.»
»Voi, ei, ei, ei ainoastaan urheilua, lordi — olen varma että teillä on
jalommat syyt hyviin töihinne.»
»Rouva kreivitär, toivoisin teidän saavan ne selville. Mitä minuun
tulee vakuutan rakastavani sitä urheilua sillä se on paras tähän asti
harjoittamistani leikeistä — päästä pakoon viime tingassa, se on kuin
paholaisen uskallusta! — hei koirani! — ja niin me poistumme!»
Mutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti
nurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka
kaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat
vaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän
alituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä
Ranskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen
ja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen,
olipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset
olivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista
tuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä
tuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan
puistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa
kätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien
joukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa
läntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»
Kaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä
olivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien
luetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien
tutkimusta ja kuolemaa.
Sitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka
allekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät
ohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen
kanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha
henki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.
Kreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista
majataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja
hän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli
saanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se
peräytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.
Vankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että
hänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret
englantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat
panneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen
olivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.
Ja ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi
Suzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan
lähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja
jalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.
»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne
arastellen.
»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista
tottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat
meitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»
»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär
lämpimästi.
»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»
»On niin ihmeellistä, ihmeellistä! — Te olette kaikki niin uljaita,
rakastatte lähimäisiänne — mutta tehän olettekin englantilaisia! — ja
Ranskassa toistensa pettäminen on aivan yleistä — kaikki vain vapauden
ja veljeyden nimessä!»
»Ja Ranskan naiset ovat katkerampia meille ylimyksille kuin miehet»,
sanoi kreivi huokaisten.
»Niinpä kylläkin », lisäsi kreivitär ynseän halveksimisen ja
katkeruuden ilme surullisissa silmissään. »Esimerkiksi eräs nainen,
Marguerite S:t Just Ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin ja koko hänen
perheensä kauhealle hirmutuomioistuimelle.»
»Marguerite S:t Justkö?» kysyi lordi Antony vilkaisten merkitsevästi
sir Andrew'n. »Marguerite S:t Justkö?»
»Aivan varmasti — —»
»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie
Françaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman
englantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»
»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn —
Lontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? Lady
Blakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»
»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme
yhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta
enkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»
»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että
hän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt?
Eiköhän se ole erehdys?»
»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin
veli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni
markiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat
aivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita.
Vakuutan, ettei se ole erehdys... Te ette kaiketi ole ennen kuullut
tätä juttua?»
»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta
Englannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen
miehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema
ja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää
sekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»
»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista
elämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi
tavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»
Yleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne
vaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli
haarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena
ylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana
pystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän
levottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli
yhtä levottomannäköinen kuin hänkin.
»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän
huomaamatta kuiskata isännälle.
»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.
Mutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden
räminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa.
Hevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa
tallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.
»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla
äänellä, »ovat juuri tulossa.»
Ja huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien
kopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät
»Kalastajalepolan» eteen.