»Kalastajalepola» Doverissa.
Sallylla oli kova touhu keittiössä. Kattilat ja paistinpannut olivat
rivissä suunnattoman isolla hellalla, jonka laidalla suuri pata
porisi. Paistia käännettiin huolellisesti, jotta se vain joka puolelta
kypsyisi. Kaksi kuumuudesta läähättävää palvelijaa hyöri siinä apuaan
tarjoten; heidän valkeat hihansa olivat käärityt aina kyynärpäiden
yläpuolelle; he tirskuivat omille sukkeluuksilleen, kun Sally-neiti
vain hetkeksikään käänsi heille selkänsä. Ja vankkarakenteinen,
typeränsekainen vanha Jemiina mutisi itsekseen hämmennellen suurta
pataa.
»Sally hoi!» kuului karkeaniloinen ääni viereisestä kahvilahuoneesta.
»Jumal' siunatkoon!» huudahti Sally naurahtaen hyväntahtoisesti,
»mitähän he nyt taas tahtovatkaan!»
»Olutta tietystikin», mutisi Jemiina, »ette kaiketi luulle, että yksi
tuoppi riittää Jimmi Pitkinille?»
»Herra 'Arry näytti olevan tavallista enemmän janoissaan», sanoi
Martta, toinen palvelijoista, teeskennellen; ja hänen pyöreät silmänsä
säihkyivät kohdatessaan toverinsa katseen, jonka jälkeen kumpikin
koetti pidättäytyä nauruun tirskahtamasta.
Hetkisen Sally näytti suuttuneelta ja hieroi miettien käsiään
kaunismuotoisiin lanteisiinsa; nähtävästi hänen kämmeniään syyhytti
saadakseen sipaista Martan punaisia poskia — mutta synnynnäinen
hyväntahtoisuus voitti ja olkapäitään kohautellen ja nytkäytellen
kiinnitti hän huomionsa paistettuihin perunoihin.
»Sally hoi! Sally hoi!»
Tinatuoppeja koputettiin kärsimättömästi kahvilan tammipöytään. Siitä
syntynyt melu säesti huutoja, jotka kutsuivat arvoisan isännän aina
reipasta tytärtä.
»Sally», huudahti hellittämätön ääni, »koko illanko viivyt oluen
haussa?»
»Toivoakseni isä vie heille olutta», mutisi Sally, kun Jemiina
tuossa tuokiossa kömpelöllä tavallaan otti pari vaahtopäällistä
ruukkua hyllyltä ja alkoi täyttää tinatuoppeja kotioluella, josta
»Kalastajalepola» aina Kaarle-kuninkaan ajoista asti oli ollut
kuuluisa. »Hän tietää kyllä, että me olemme ahkeria täällä.»
»Isäsi keskustelee innokkaasti herra 'Empseedin kanssa eikä ehdi sinun
asioillesi keittiöön», mutisi Jemiina vetäisten syvään henkeään.
Sally meni pienen peilin eteen, joka oli keittiön nurkassa ja
nopeasti silitellen tukkaansa asetti pienen valkean röyhelöreunaisen
pääkoristeen sopivimpaan paikkaan tummille kiharoilleen. Sitten hän
tarttui tuoppien korviin ottaen kolme kumpaankin vankkaan ja ruskeaan
käteensä. Nauraen ja itsekseen mutisten hän punehtuneena kantoi ne
kahvilaan.
Siellä ei ollut merkkiäkään siitä touhusta, joka keittiön hehkuvassa
kuumuudessa vallitsi.
»Kalastajalepolan» kahvila kuuluu nyt kahdenkymmenennen vuosisadan
alkupuolella n.s. nähtävyyksiin. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa,
armon vuonna 1792, se ei ollut vielä saavuttanut sitä huomattavan
tärkeätä asemaa, jonka yksi vuosisata ja muutaman sukupolven hulluus
ovat sille suoneet. Jo siihen aikaan oli talo hyvin vanha, sillä
olivathan sen tammiset orret ja hirret jo silloin ajan mustaamia —
samaten korkeaselkäiset istuimet ja pitkät kiilloitetut pöydät niiden
välissä, joihin lukemattomat tinatuopit olivat jättäneet erisuuruisten
ympyräin jälkiä. Korkealla olevalla ikkunalla oli rivi kukka-astioita,
joissa kasvoi tulipunaisia kurjenpolvia ja sinisiä kukonkannuksia.
Niiden loistavat värit sopivat hyvin tummaa tammista taustaa vasten.
Että herra Jellyband, »Kalastajalepolan» isäntä oli varakas mies, sen
tietysti satunnainenkin vieras huomasi. Tina-astiat komealla, vankoilla
pöydillä ja vaskiastiat isolla hellalla kiilsivät kullan ja hopean
tavoin — punertava tiililattia oli yhtä loistava kuin tulipunainen
kurjenpolvikin ikkunalaudalla — kaikesta huomasi hyviä palvelijoita
olevan tarpeeksi. Liike vaati hyvää järjestystä, joten kahvila oli
pidettävä loistavassa kunnossa.
Sally astui huoneeseen vihainen katse silmissään, mutta kumminkin
naurusuin, jotta hampaat välkkyivät. Häntä tervehdittiin huudoin ja
kättentaputuksin.
»Kas Sally! Hei, Sally! Eläköön kaunis Sally!»
»Luulin teidän tulleen kuuroksi keittiössä», mutisi Jimmy Pitkin
pyyhkäisten kädellään kuivia huuliaan.
»Vai niin», nauroi Sally asettaessaan vasta täytetyt tuopit pöydälle,
»mikäs kiire? Onko mummonne kuolemaisillaan ja tahdotteko nähdä muori
parkaa ennen hänen lähtöään? Enpä ole nähnyt sellaista hirveätä
kiirettä!»
Hyväntahtoinen naurunremahdus säesti sukkeluutta, joka antoi vieraille
pitkäksi aikaa aihetta monellaisiin sanasutkauksiin. Sallyllä ei
näyttänyt enää olevan niin kiirettä pannujensa ja patojensa ääreen.
Hänen huomionsa oli koko ajan kiintyneenä vaaleakiharaiseen nuoreen
mieheen, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Raakoja sukkeluuksia
sinkoili sillä aikaa suusta suuhun Jimmy Pitkinin kuvitellusta
isoäidistä sakean tupakansavun tuprutessa kaikkialla.
Isäntä, arvoisa herra Jellyband itse, »Kalastajalepolan» omistaja,
seisoi sääret hajallaan ja kasvot uuniin päin ja piti savipiippua
suussaan niinkuin hänen isänsä ennen häntä, jopa niinkuin hänen
isoisänsäkin isä oli tehnyt. Ollen muhkea ruumiiltaan, iloinen
luonteeltaan ja hiukan kaljupäinen oli herra Jellyband sen ajan John
Bullin maalaistyyppi — sen ajan, jolloin meidän ennakkoluuloinen
eristäytymisemme oli korkeimmillaan. Silloin englantilaisesta, olipa
hän lordi, maanviljelijä tai päiväläinen, koko Europan mannermaa
oli kaiken epäsiveellisyyden pesäpaikka ja muu osa maailmaa villien
ihmissyöjien tutkimatonta aluetta.
Siinä hän, arvoisa isäntä, seisoi järkähtämättömänä vankkana tukevilla
jaloillaan, polttaen pitkää piippuaan välittämättä kestään kotimaassaan
ja halveksien kaikkia ulkomaalaisia. Hän oli puettu tyypillisiin
tulipunaisiin messinkinappisiin liiveihin, paksusta pumpulikankaasta
valmistettuihin housuihin, harmaisiin villasukkiin ja komeihin
solkikenkiin, jotka olivat siihen aikaan jokaisen arvonsatuntevan
brittiläisen ravintolan isännän yleisinä tunnusmerkkeinä. Sillä aikaa
kun sievä äiditön Sally käytti neljän palvelijan ruskeita käsiä
kaikkeen siihen työhön, josta hänen oli huolehdittava, keskusteli
arvoisa herra Jellyband eri maiden asioista suosikki vierastensa kanssa.
Kahvila, jota kaksi hyvin kiilloitettua kattolamppua valaisi, näytti
tosiaankin hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Herra Jellybandin vieraat
olivat punaposkisia ja iloisennäköisiä paksussa tupakansavussa. He
olivat hyvässä sovussa itsensä, isäntänsä ja koko maailman kanssa.
Joka nurkassa äänekäs naurunhohotus säesti iloista tyhjänpäiväistä
keskustelua. Sallyn yhä uusiintuvat naurunpuuskat todistivat herra
Harry Waiten käyttävän hyväkseen lyhyttä aikaa, jonka Sally uhrasi
hänelle.
Herra Jellybandin ravintolaa käyttivät enimmäkseen kalastajat,
sillä tunnettuahan on, että kalastajat ovat hyvin janoista väkeä;
suola, jota he hengittävät merellä, kuivattaa kaulan maalle noustua.
Mutta »Kalastajalepola» oli yksinkertaiselle kansalle enemmän kuin
tapaamispaikka. Lontoon ja Doverin matkustajavaunut lähtivät siitä joka
päivä, ja kaikki matkustajat, jotka olivat tulleet kanalin yli ja jotka
lähtivät pitkille matkoille, tutustuivat herra Jellybandiin, hänen
ranskalaisiin viineihinsä ja kotiolueensa.
Vuoden 1792 syyskuu oli loppupuolillaan ja ilma, joka oli ollut kaunis
ja kuuma koko kuukauden, oli äkkiä muuttunut; kokopäiväiset sadevirrat
olivat saaneet vedet tulvehtimaan etelä-Englannissa vahingoittaen
omenoita, päärynöitä ja myöhästyneitä luumuja, jotka muutoin olisivat
ehtineet kypsyä kauniiksi hedelmiksi. Vielä silloinkin löi sade
ikkunoita vasten tunkien uunin piipusta sisään ja saattaen loimuavat
puut sihisemään.
»Jumaliste! Muistatteko toista näin märkää syyskuuta, herra Jellyband?»
kysyi herra Hempseed.
Herra Hempseed istui tuolilla takan lähellä, sillä hän oli arvokas
ja tärkeä henkilö ei ainoastaan »Kalastajalepolassa», jossa herra
Jellyband erikoisesti valitsi hänet valtiollisten mielipiteittensä
vastustajaksi, mutta koko ympäristössäänkin, jossa tunnettiin hänen
oppinsa ja erittäinkin hänen raamatulliset tietonsa. Häntä sekä
pelättiin että kunnioitettiin. Toinen käsi housun taskussa kirjaillun
ja kuluneen takinliepeen alla ja toisella pidellen pitkää savipiippuaan
istui herra Hempseed siinä alakuloisesti katsellen, miten hiki valui
pitkin toisessa seinässä olevia ikkunoita.
»Enpä muista herra 'Empseed, vaikka olenkin asunut näillä seuduin yli
kuusikymmentä vuotta», vastasi herra Jellyband miettivästi.
»Niinkö, eikä mieleenne juolahda kolme ensimäistä niistä
kuudestakymmenestä?» sanoa tokaisi herra Hempseed. »En muista minäkään
sellaista säätä sen paremmin kuin pikku lastakaan ilman ennustajana, en
ainakaan näillä seuduin, ja herra Jellyband, minä olen asunut täällä
lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta.»
Sellaista viisautta vastaan oli mahdoton väittää, joten herra
Jellybandin tavallinen puhetulva taukosi hetkeksi »Nythän onkin
paremmin huhti- kuin syyskuu», jatkoi herra Hempseed surullisesti,
sadepisaroiden sihisten tippuessa palavaan takkavalkeaan.
»Niinpä tosiaankin», myönsi arvoisa isäntä, »mutta mitäpä muuta voi
toivoakaan meikäläiseltä hallituksella.»
Herra Hempseed pudisti päätään äärettömän viisaannäköisenä, jota
viisautta syvälle juurtunut epäluulo brittiläiseen hallitukseen ja
brittiläiseen ilmastoon hallitsi.
»Minä en toivo mitään, herra Jellyband», sanoi hän. »Köyhistä ihmisistä
niinkuin meistäkin, ei Lontoossa välitetä yhtään mitään, minä tiedän
sen enkä minä usein valita. Mutta kun syyskuu on sateinen ja kaikki
minun hedelmäni märkänevät ja pilaantuvat kuin Egyptin äitien esikoiset
ja ovat yhtä hyödyttömiä kuin hekin lapsi parat, paitsi muutamia
juutalaisia kaupustelijoita ja sellaisia, jotka myyvät appelsiineja
ja muita jumalattomia ulkolaisia hedelmiä ja joita ei kukaan ostaisi,
jos vain englantilaiset omenat ja päärynät olisivat hyvin paisuneita,
niinkuin sanassa sanotaan —»
»Se on totta, herra 'Empseed», vastasi Jellyband, »ja niinkuin jo
sanoin, mitä muuta voi toivoakaan. Tuolla kanalin toisella puolella
kaikki ranskalaisheittiöt surmaavat kuninkaansa ja ylimystönsä, ja
herra Pitt ja herra Fox ja herra Burke taistelevat ja kiistelevät
keskenään siitä, sallimmeko me englantilaiset heidän jatkaa jumalatonta
menettelyään. 'Surmatkoot!' sanoo herra Pitt. 'Estäkää heitä!' sanoo
herra Burke.»
»Tappakoot, senkin kirotut, sanon minä», lausui herra Hempseed
pontevasti, sillä hän ei pakoakaan välittänyt ystävänsä herra
Jellybandin valtiollisista keskusteluista, jotka aina paljastivat herra
Hempseedin antaen tälle hyvin vähän tilaisuutta näyttämään älynsä
aarteita. Niistä hän oli kumminkin tullut kuuluisaksi ympäristössään ja
oli niillä ansainnut monet oluttuopit »Kalastajalepolassa.»
»Tappakoot», toisti hän, »mutta älköön syyskuu olko nain sateinen,
sillä se on vastoin lakia ja sanaa, joka sanoo —»
»Varjelkoon! herra 'Arry, kuinka pelästytittekään minut!»
Onnettomuudeksi Sallylle itselleen ja hänen kuhertelulleen sattui hän
huudahtamaan juuri sillä hetkellä, jolloin herra Hempseed pidätti
hengitystään lausuakseen kuuluisan mietelmänsä. Ja Sally sai osakseen
tulvimalla isän vihanpurkauksia.
»Seis, Sally, tyttäreni, seis!» sanoi hän yrittäen rypistää
hyväntahtoista otsaansa. »Heitä jo tuo hulluttelusi noiden
töllistelijäin kanssa ja jatka työtäsi.»
»Isä, työ sujuu erinomaisesti.»
Mutta herra Jellyband oli päättäväinen. Hän oli suunnitellut parempaa
reippaalle tyttärelleen, ainokaiselleen, josta kerran oli tuleva
»Kalastajalepolan» omistaja. Hän ei halunnut nähdä tytärtään naimisissa
sellaisen nuoren miehen kanssa, jonka verkolla hankitut ansiot olivat
sangen epävarmat.
»Kuulitko, tyttäreni, mitä sanoin?» kysyi hän hiljaisella äänellä, jota
ei kukaan ravintolassa uskaltanut olla tottelematta. »Valmista lordi
Tonyn illallinen, sillä jos siitä ei tule mitä parasta voimme saada
aikaan ja hän ei ole tyytyväinen, saat nähdä mitä osaksesi koituu,
siinä se.»
Sally totteli vastenmielisesti.
»Odotatteko erikoisia vieraita tänään, herra Jellyband?» kysyi Jimmi
Pitkin koettaen niinkuin alamainen ainakin saada isännän huomion
suunnatuksi seikoista, jotka karkoittivat Sallyn huoneesta.
»Niinpä odotankin», vastasi Jellyband, »itse lordi Tonyn ystäviä
kanaalin tuolta puolen, herttuoita ja herttuattaria, jotka nuori lordi
ja hänen ystävänsä sir Andrew Ffoulkes sekä muut nuoret aatelisherrat
ovat auttaneet noiden murhaajaheittiöiden kynsistä.»
Mutta se oli liikaa herra Hempseedistä, tyytymättömästä filosoofista.
»Jumaliste», sanoi hän, »minkä ihmeen tähden he niin tekevät? Toisten
asioihin sekaantuminen ei ole mieleeni. Niinkuin sanassa sanotaan —»
»Saattaa olla, herra 'Empseed», keskeytti Jellyband purevan
ivallisesti, »tehän olette herra Pittin personallinen ystävä ja sanotte
herra Foxin tavoin: 'Tappakoot!' niinkuin sanottekin.»
»Anteeksi, herra Jellyband», vastusteli herra Hempseed epäröiden,
»siitä minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband oli vihdoin päässyt mieleiseensä keppihevoseen käsiksi,
jonka selästä ei aikonut tuota pikaa laskeutua.
»Tahi ehkäpä lienette jonkun ranskalaisenkin ystävä. Sanotaan heidän
tulleen tänne houkuttelemaan meitä englantilaisia hirmutöittensä
kannattajiksi.»
»Herra Jellyband, en ymmärrä mitä sanotte», lausui herra Hempseed,
»kaikki mitä tiedän on —»
»Kaikki mitä _minä_ tiedän on», vakuutti isäntä kovalla äänellä, »että
ystäväni Peppercorn, joka omistaa 'Sinisian' ravintolan ja on yhtä
vakava ja uskollinen englantilainen kuin muutkin tässä maassa. Ja mitäs
nyt miehestä nähdään! Hän hieroi muutamien sammakonsyöjien ystävyyttä,
killisteli maljoja heidän kanssaan, niinkuin he olisivat olleet
englantilaisia eivätkä vain siveettömiä jumalankieltäjiä ja ulkolaisia
vakoojia. Niin! ja mitä tapahtuikaan! Peppercorn esiintyy puhuen
vallankumouksista ja vapaudesta ja huutaa ylimyksiä alas niinkuin herra
'Empseedkin tuossa noin!»
»Herra Jellyband, anteeksi!» keskeytti herra Hempseed taaskin, »siitä
minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband vetosi kaikkiin läsnäoleviin, jotka kuuntelivat suut
auki ja kauhuissaan herra Peppercornin kavallusjuttua. Toisen pöydän
ääressä kaksi miestä — vaatteista päättäen herrasmiehiä — oli työntänyt
syrjään puoleksi lopettamansa dominopelin. Hyvin huvitettuina he olivat
kuunnelleet herra Jellybandin kansainvälisiä mielipiteitä. Toinen
heistä pilkallinen hymy huulillaan kääntyi huoneen keskellä seisovaan
herra Jellybandiin päin.
»Hyvä ystävä, te näytte uskovan», sanoi hän hiljaisella äänellä, »että
ranskalaiset — vakoilijoiksi taisitte kutsua heitä — ovat mahtavia ja
viisaita miehiä, jotka ovat valmistaneet n.s. höystelihaa ystävänne
herra Peppercornin mielipiteistä. Miten arvelette heidän panneen sen
täytäntöön?»
»Jumaliste! Luulen heidän houkutelleen hänet puheillaan. Olen kuullut
sanottavan, että ranskalaiset ovat liukaskielisiä — ja herra 'Empseed
tuossa on valmis kertomaan, miten he kietoivat muutamia pauloihinsa
kuin pikkusormensa ympärille.»
»Herra Hempseed, niinkö todellakin?» kysyi vieras kohteliaasti.
»Ei, herra!» vastasi herra Hempseed hyvin ärtyisenä, »siitä minä en
vain mitään tiedä enkä saata vastata kysymykseenne.»
»Toivokaamme, arvoisa isäntä, etteivät nuo taitavat vakoojat onnistu
muuttamaan teidän uskollisia mielipiteitänne.»
Mutta se oli liikaa tyynelle herra Jellybandylle, Hän purskahti
äänekkääseen naurunhohotukseen saaden siihen yhtymään ne vieraat, jotka
sattuivat olemaan hänelle velkaa.
»Hahahaa! hohohoo! hihihii!» nauroi arvoisa isäntä kaikissa
sävelkorkeuksissa niin kauan, että sivuja alkoi pakottaa ja silmät
vettä vuotaa. »Minun! Kuulkaahan tuota! Kuulitteko hänen sanovan, että
he saavat minun mielipiteeni muutetuiksi? Oh! — Jumaliste, sir, mutta
tehän puhutte merkillisiä asioita.»
»Niin, herra Jellyband», sanoi herra Hempseed pontevasti, »niinkuin
tiedätte, sanassa sanotaan: 'joka luulee seisovansa, katsokoon ettei
lankea!'»
»Mutta kuulkaahan, herra 'Empseed», vastasi Jellyband yhä vieläkin
lanteitaan hytkytellen, »eihän raamattu minua tunne. Minä sitten en
juo olutlasiakaan noiden ranskalaismurhaajien kanssa, eikä mikään saa
mielipidettäni muuttumaan. Niin! Olen kuullut mainittavan, etteivät
ne sammakonsyöjät osaa edes oikeata englantiakaan, siis, jos yksikään
heistä koettaisi puhua minulle jumalatonta kieltään, niin totisesti
minä sylkäisisin suoraan hänen silmilleen! — ja 'varoitettu on
asestettu', niinkuin sananlasku sanoo.»
»Niinpä onkin, vilpitön ystävämme», lisäsi vieras iloisesti, »tepä
vasta olettekin viisas ja sopiva kilpailemaan kahdenkymmenen
ranskalaisen kanssa, ja tässä teidän terveydeksenne, arvoisa isäntä,
jos tahdotte kunnioittaa minua juomalla tämän pullon pohjiin kanssani.»
»Sir, te olette tosiaankin hyvin kohtelias», sanoi herra Jellyband
pyyhkien silmiään, jotka vieläkin vuotivat ylenpalttisesta naurusta,
»eihän sillä väliä vaikka joisinkin.»
Vieras kaasi kaksi täyttä tuopillista viiniä ja tarjottuaan toisen
tuopin arvoisalle isännälle tarttui hän itse toiseen, »vaikka kaikki
olemmekin uskollisia englantilaisia, niin», lausui hän leikillinen hymy
huulillaan, »täytyy meidän, vaikka olemmekin uskollisia, kumminkin
myöntää näiden olevan niitä hyviä tavaroita, joita saamme Ranskasta.»
»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.
»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband»,
lausui vieras äänekkäästi.
»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja
tuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra
Jellybandin sopertamia huudahduksia.
»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi _minun_ mielipiteeni!
— Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»
Vieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan
luonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra
Jellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan
kansojen ehdottomasta arvottomuudesta.