Pariisi syyskuussa 1792.
Kuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisesti
ihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun ja
vihan kiihoittamilta raakalaisilta.
Aika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juuri
sama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystytti
kuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensa
todistajaksi.
Melkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan.
Kaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhat
nimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille.
Ihmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vielä
paljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksi
sulkemista.
Väkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluille
katselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.
Sitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisia
houkkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikki
suurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joiden
esivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassa
Ranskan kunniaa, sen vanhaa _aatelistoa_. Heidän esivanhempansa olivat
sortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensä
tulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskan
hallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla,
sillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammalla
välineellä, giljotiinin terällä.
Joka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan
— vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka,
kunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.
Mutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaan
ollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänen
esi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansa
hikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisen
hovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläisten
täytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jos
tahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.
Ja he koettivatkin paeta ja piileskellä: siinähän koko asian huvittavin
puoli olikin. Joka ilta ennen porttien sulkemista ja torirattaiden
jonoissa poistuessa lukuisten katusulkujen kautta joku ylimysnarri
koetti välttyä yleisen turvallisuuskomitean käsiin joutumasta.
Erilaisissa valepuvuissa, erilaisilla tekosyillä he yrittivät pujahtaa
vallitusten läpi, joita tasavallan kansallissotilaat huolellisesti
vartioivat. Miehet naisten vaatteissa, naiset miesten puvuissa, lapset
kerjäläisten ryysyissä. Siinä oli kaikellaista väkeä: entisiä kreivejä,
markiiseja, jopa herttuoitakin, jotka tahtoivat paeta Ranskasta, päästä
Englantiin tai johonkin muuhun yhtä inhoittavaan maahan ja koettaa
siellä herättää ulkolaisia kuuluisaa vallankumousta vastaan tahi koota
sotajoukkoja vapauttaakseen onnettomat vangit, jotka kerran olivat
nimittäneet itseään Ranskan hallitsijoiksi.
Mutta melkein aina heidät saatiin kiinni katusuluilla. Varsinkin
kersantti Bibot läntisellä portilla oli ihmeellisen tarkka vainuamaan
täydellisiin valepukuihin kätkeytyneitä ylimyksiä. Silloin se
vasta leikki alkoi: Bibot katseli saalistaan kuin kissa hiirtä,
leikitteli sen kanssa joskus neljännestunninkin teeskennellen
olevansa valepukujen, tekotukkien ja muiden teatterimaisten keinojen
eksyttämä, joihin valemuotoihin jalosukuisia markiiseja ja kreivejä oli
kätkeytynyt.
Bibot oli hyvin leikkisä mies, ja kannattipa oleskella läntisellä
katusululla vain sitä varten, että sai nähdä hänet juuri silloin, kun
hän pidätti pakenevia ylimyksiä, jotka koettivat välttää kansan kostoa.
Joskus Bibot päästi saaliinsa portista antaen vapautetun ainakin pari
minuuttia luulotella, että hän todenteolla oli paennut Pariisista ja
että hän oli saavuttava Englannin rannikon turvallisesti. Bibot antoi
onnettoman poloisen astua noin kymmenen metriä maaseudulle päin,
sitten hän lähetti kaksi miestä ihmisparan jälkeen palauttamaan hänet
valepuvustaan riisuttuna.
Se vasta oli äärettömän naurettavaa, sillä useinkin todettiin, että
pakolainen oli nainen, jopa ylpeä markiisitarkin, joka näytti hirveän
hullunkuriselta huomatessaan päälle päätteeksi olevansa Bibot'n
kynsissä. Hän tiesi hyvin, että seuraavana päivänä lyhyt tutkimus
odotti häntä ja sitten rouva Guillotinen lempeä syleily.
Eipä ihme, että silloin syyskuun iltapäivänä väkijoukko oli
kiihkoissaan ja innostunut. Verenhimo lisääntyy, kun se on tyydytetty,
se ei kyllästy. Väkijoukko oli nähnyt giljotiinin irroittavan sinä
päivänä satakunta päätä, se tahtoi nähdä toiset sata päätä putoovan
huomenna.
Bibot istui tyhjällä, kumollaan olevalla tynnyrillä katusulun
portin vieressä; pieni joukkue kansalliskaartilaisia oli hänen
komennettavanaan. Viime aikoina oli työ ollut sangen raskasta.
Kirotut ylimykset olivat käyneet hirvittäviksi ja koettivat
parastansa päästäkseen pujahtamaan Pariisista. Miehet, naiset ja
lapset, joiden esivanhemmat jo ammoisista ajoista olivat palvelleet
Bourbon-pettureita, olivat kaikki itsekin pettureita ja giljotiinille
soveliasta ruokaa. Joka päivä oli Bibot tyydyttänyt mieltään
paljastamalla muutamia pakenevia rojalisteja ja lähettämällä heidät
turvallisuuskomitean tutkittaviksi, jonka puheenjohtajana tuo kuuluisa
isänmaanystävä, kansalainen Fouquier-Tinville oli.
Robespierre ja Danton olivat kumpikin kiittäneet Bibot'ta hänen
uutteruudestaan, ja Bibot oli ylpeä siitä, että hän omasta alotteestaan
oli lähettänyt ainakin viisikymmentä ylimystä giljotiinille.
Mutta juuri sinä päivänä olivat kaikkien katusulkujen ylikersantit
saaneet erikoismääräyksiä. Äskettäin oli suuren ylimysjoukon onnistunut
paeta Ranskasta ja saapua turvallisesti Englantiin. Pakenevista oli
ihmeellisiä huhuja liikkeellä. Heidän uskaliaat tekonsa yhä vain
uusiintuivat. Kaikesta siitä alkoivat ihmiset käydä kiihkoisiksi.
Kersantti Grospierre oli lähetetty giljotiinille syystä, että hän
oli sallinut kokonaisen ylimysperheen livahtaa pohjoisportista aivan
nenänsä editse.
Kerrottiin, että pakenemisen oli järjestänyt eräs englantilainen
seurue, jonka jäsenten rohkeus näytti olevan verraton ja joka
pelkästä halusta sekaantua muitten asioihin kulutti joutoaikaansa
rouva Guillotinen laillisten uhrien sieppaamiseen. Huhut alkoivat
pian käydä yhä mahdottomammiksi; epäilemättä oli tunkeileva
englantilaisjoukkue olemassa, vieläpä sitä näytti johtavan mies, jonka
rohkeus ja pelkäämättömyys olivat aivan satumaisia. Hänestä ja hänen
pelastamistaan ylimyksistä kierteli omituisia huhuja, miten he yhtäkkiä
saavuttuaan katusuluille ja pelkin yliluonnollisin keinoin porteista
paettuaan muuttuivat näkymättömiksi.
Kukaan ei ollut nähnyt salaperäisiä englantilaisia; heidän johtajastaan
puhuttiin aina taikauskoisella kauhistuksella. Kansalainen
Fouquier-Tinville sai pitkin päivää kirjelippuja salaperäiseltä
lähettäjältä; joskus hän löysi sellaisen takkinsa taskusta, toisin
ajoin joku väkijoukosta ojensi kirjeen hänelle, kun hän oli matkalla
yleisen turvallisuuskomitean istunnoihin.
Kirjelippusten sisällys oli aina hyvin lyhyt. Se ilmaisi, että röyhkeät
englantilaiset olivat yhä vain täydessä toimessa; ja kaikissa niissä
oli allekirjoituksen asemasta punainen tunnusmerkki — pieni tähtimäinen
kukka, jota Englannissa kutsutaan tulipunaiseksi neilikaksi.
Muutamia tunteja sen jälkeen, kun pieni typerä kirje oli saapunut,
turvallisuuskomitean jäsenet saivat kuulla, että suuren rojalisti-
ja ylimysjoukon oli onnistunut paeta rannikolle ja olivat kaikessa
rauhassa matkalla Englantiin.
Porttivahtien lukua oli lisätty kaksinkertaisesti, ylikersantteja
uhattiin kuolemanrangaistuksella, jotavastoin runsaita palkintoja
tarjottiin uskaliaitten ja häpeämättömien englantilaisten pidättäjille.
Viisituhatta frangia luvattiin sille, joka sai käsiinsä tuon
salaperäisen ja viekkaan tulipunaisen neilikan.
Kaikki luulivat ainakin Bibot'n siihen pystyvän, ja Bibot antoi sen
luulon juurtua ihmisten mieliin. Sentähden he tulivat päivä päivältä
pitämään häntä silmällä länsiportilla ollakseen läsnä, kun Bibot
sai käsiinsä jonkun pakolaisylimyksen, jonka seurassa salaperäinen
englantilainen mahdollisesti oli.
»Puh!» sanoi hän uskotulle korpraalilleen. »Kansalainen Grospierre oli
houkka! Olisinpa minä ollut pohjoisportilla viime viikolla — — —.»
Kansalainen Bibot sylkäisi maahan siten ilmaisten halveksivansa
toverinsa tyhmyyttä.
»Kansalainen, mitenkä se tapahtui?» kysyi korpraali.
»Grospierre oli portilla vahdissa», alkoi Bibot suurellisesti, kun
väkijoukko tunkeili hänen ympärillään kuunnellen hartaasti juttua.
»Kaikkihan me olemme kuulleet juonikkaasta englantilaisesta, siitä
kirotusta Tulipunaisesta neilikasta. Hänpä ei menekään minun
portistani, tuhat tulimmaista, ellei hän ole itse paholainen. Mutta
Grospierre oli houkka. Portista vieri juuri torirattaat, jotka olivat
tynnyreillä kuormitetut ja joita vanha mies ajoi istuen nuoren pojan
rinnalla. Grospierre oli hiukan päissään, mutta hän luuli kumminkin
olevansa sangen taitava; hän kurkisti tynnyreihin — ainakin useimpiin —
ja huomattuaan ne tyhjiksi antoi rattaiden mennä portista.»
Vihan ja ylenkatseen murinaa kuului rääsyisen kurjaliston huulilta. He
olivat kaikki kertyneet Bibot'n ympärille.
»Puoli tuntia myöhemmin», jatkoi kersantti, »tulee vartioston kapteeni
noin kaksitoistamiehisen sotilasjoukon kanssa. 'Onko vankkureita
kulkenut tästä?' kysyy hän Grospierreltä aivan hengästyneenä. 'On',
sanoo Grospierre, 'noin puoli tuntia sitten!' 'Ja te olette antanut
heidän paeta!' huudahtaa kapteeni hurjistuneena. 'Kansalainen
kersantti, siitä te joudutte giljotiinille! Rattaille oli kätketty
kreivi Chalis ja koko hänen perheensä!' 'Mitä!' jyrisee Grospierre
pelästyneenä. 'Niinpä tietenkin! Ajuri ei ollut kukaan muu kuin tuo
kirottu englantilanen, Tulipunainen neilikka.'»
Inhon sekaisia huudahduksia kuului väkijoukosta, »Kansalainen
Grospierre on saanut maksaa hairahduksensa giljotiinilla, mutta
millainen houkka! Voi, millainen houkka!»
Bibot nauroi omalle jutulleen niin, ettei kotvaan aikaan kyennyt
puhettaan jatkamaan.
»'Sotilaani, heidän peräänsä!' huudahtaa kapteeni», sanoi hän vähän
ajan kuluttua, »'muistakaa palkintoa; heidän peräänsä, he eivät saata
olla vielä kaukana!' Sen sanottuaan hän kiiruhti portista sotilaittensa
seuraamana.»
»Liian myöhään!» huuteli väkijoukko kiihkoissaan.
»He eivät koskaan saavuttaneet heitä!»
»Kirottu Grospierre-houkka!»
»Hän on kohtalonsa ansainnut!»
»Ajatelkaahan toki, ettei hän sen paremmin tutkinut tynnyreitä!»
Mielenpurkaukset näyttivät kovasti huvittavan kansalaista Bibot’ta, hän
nauroi niin, että sivuja pakotti ja kyyneleet valuivat virtanaan poskia
pitkin.
»Ei, ei!» sanoi hän vihdoin, »eivät ne ylimykset rattailla olleetkaan;
eikä ajurinakaan ollut Tulipunainen neilikka!»
»Mitä?»
»Ei, vartioston kapteenina oli tuo valepukuinen englantilainen ja
kaikki hänen sotilaansa ylimyksiä!»
Väkijoukko ei puhunut sillä kerralla mitään. Juttuhan haiskahti
yliluonnolliselta, ja vaikka tasavalta oli hylännyt Jumalan, ei
sen kuitenkaan ollut onnistunut kuolettaa ihmissydämessä piilevää
yliluonnollisten asiain pelkoa. Ja englantilainen oli varmaankin itse
paholainen.
Aurinko oli laskemaisillaan. Bibot valmistautui sulkemaan portteja.
»Eteenpäin vankkurit!» komensi hän.
Joukko kuormavankkureita oli rivissä valmiina menossa kaupungista
maaseudulle tuodakseen sieltä maalaistuotteita torille seuraavana
aamuna. Bibot tunsi tarkkaan useimmat niistä, sillä ne kulkivat
hänen portistaan kahdesti päivässä sekä meno- että paluumatkallaan.
Hän puhutteli paria ajuria — useimmat niistä naisia — sekä tutki
huolellisesti vankkurien sisällyksen.
»Eihän sitä koskaan tiedä», oli hänellä tapana sanoa, »ja minä en halua
tulla pidätetyksi niinkuin Grospierre-narri.»
Kuorma-ajureina toimivat naiset viettivät tavallisesti päivänsä
giljotiinikorokkeen jalustalla de la Grèven torilla kutoen sukkaa
ja jutellen, samalla he katselivat hirmuhallituksen uhreja,
joita kuormittain saapui siihen joka päivä. Oli suuri hupi nähdä
ylimysten saapumista rouva Guillotinen kesteihin, ja korokkeen
lähettyvillä olevat paikat olivat hyvin haluttuja. Sinä päivänä oli
Bibot'n vahtivuoro. Hän tunsi useimmat akoista, joita nimitettiin
»tricotteuseiksi» [kutojiksi]. Siinä he istuivat kutoen ja katsellen,
miten giljotiinin terä irroitti pään toisensa jälkeen ja kirottujen
ylimysten veri räiskyi heidänkin vaatteilleen.
»Hei, muoriseni!» huudahti Bibot muutamalle rumalle ämmälle, »mitä
sinulla siinä on?»
Hän oli nähnyt akan jo aikaisemmin päivällä istuvan sukkakudin ja
piiska vierellään; ämmä oli kiinnittänyt kaikenvärisiä hiuskiharoita
piiskan varteen: kullankellerviä ja lumivalkeita, vaaleita sekä tummia
ja hän silitteli niitä isoilla, luisevilla sormillaan nauraessaan
Bibot’lle.
»Minä olen solminut ystävyyttä rouva Guillotinen rakastajan kanssa»,
sanoi hän nauraen raa’alla äänellä. »Hän leikkasi nämä minulle
giljotiinilta vierivistä päistä ja lupasi lisää huomenna, mutta en
tiedä vielä, olenko silloin täällä.»
»Voi, mistä se johtuu, muoriseni?» kysyi Bibot, Vaikka olikin karaistu
sotilas, ei hän voinut kuitenkaan olla kauhistumatta nähdessään naisen
niin inhoittavana heiluttelemassa piiskanvarressaan hirvittävää
voitonmerkkiä.
»Pojanpojassani on isorokko», sanoi hän osoittaen peukalollaan
vankkureita, »muutamat sanovat sitä rutoksi! Jos niin on laita, ei
minun sallita huomenna tulla Pariisiin.»
Heti kun Bibot kuuli rokosta puhuttavan, astahti hän taaksepäin, ja kun
vanha ämmä mainitsi ruton, peräytyi hän mahdollisimman nopeasti.
»Senkin kirottu!» mutisi hän, ja koko väkijoukko vältteli rattaita
jättäen ne siihen keskelle toria.
Vanha akka nauroi.
»Kansalainen, olettepa aika pelkuri», sanoi hän, »eihän mies sairautta
pelkää.»
»Tuhat tulimmaista, rutto!»
Kaikki olivat vaiti ja pelästyneen näköisiä, sillä tuo inhoittava
tauti oli hirvittävä. Ainoastaan se kykeni herättämään kauhua ja inhoa
hurjistuneissa ja raaistuneissa ihmisissä.
»Tiehesi sinä ja ruton saastuttama sikiösi!» ärjyi Bibot sortuneella
äänellä.
Ja taaskin raa'asti ja ivallisesti nauraen vanha akka läimäytti
piiskalla laihaa hevostaan ja ajoi portista.
Se pilasi koko iltapäivän. Kuin kirousta ihmiset pelkäsivät näitä
tauteja, joita ei mikään pystynyt parantamaan ja jotka olivat hirveän
ja yksinäisen kuoleman edeltäjiä. He seisoskelivat katusulkujen
tienoilla äänettöminä ja synkkinä, tarkastelivat ja väittelivät
toisiaan vaistomaisesti peläten ruton jo piilevän keskuudessaan.
Niinkuin Grospierrenkin aikana ilmaantui vartioston kapteeni äkkiä
siihen. Mutta Bibot tunsi hänet, eikä hänen tarvinnut pelätä kapteenia
ovelaksi, valepukuiseksi englantilaiseksi.
»Vankkurit!» — ärjäsi hän hengästyneenä jo ennen kuin oli päässyt
portille.
»Mitkä vankkurit?» kysyi Bibot järeästi.
»Vanha akka ajurina — — kuomivankkurit —»
»Niitähän oli tusinoittain — —»
»Niin — —»
»Vanha akka, joka sanoi pojassaan olevan ruton?»
»Ettehän vain ole antanut niiden mennä»
»Hitto vieköön!» sanoi Bibot, jonka sinipunervat posket olivat äkkiä
pelosta vaalenneet.
»Vankkureissa oli kreivitär de Tournay ja hänen kaksi lastaan, kaikki
pettureita ja kuolemaantuomittuja.»
»Ja ajurina?» murisi Bibot taikauskoisen väristyksen karmiessa hänen
selkärankaansa.
»Tuhat tulimmaista», sanoi kapteeni, »luultavasti hän oli tuo kirottu
englantilainen itse — Tulipunainen neilikka.»