Pakolaiset.
Siihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten
hirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa
lailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka
saattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin
herättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan
he vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja
kuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat
koko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.
Prinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän
mestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa.
Joka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän
ylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta
Europaa kostoon.
Kuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt
kaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen
taisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra
Pitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että
Englanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan
oli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin
vain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko
oli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox —
ei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten
mielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.
Vaikka herra Jellyband ja muut John Bullit kohtelevatkin kaikkia
ulkolaisia hyvin ylenkatseellisesti, rojalisteina he kuitenkin
vastustivat vallankumousta yksimielisesti. He olivat vihoissaan
Pittille hänen varovaisuutensa ja maltillisuutensa tähden, vaikkeivät
luonnollisestikaan ymmärtäneet ollenkaan niitä valtioviisaita syitä,
jotka johtivat tämän suurmiehen toimintaa.
Sally palasi juosten kahvilaan hyvin kiihdyksissään ja innoissaan.
Siellä iloitseva seurue ei kuullut melua ulkoa, mutta Sally huomasi
märän hevosen ja ratsastajan, joka pysähtyi »Kalastajalepolan» ovelle.
Tallipojan rientäessä hevosta vastaanottamaan kiiruhti Sally-neiti
pääovelle vierasta tervehtimään.
»Isä, luulen nähneeni lordi Antonyn hevosen pihassa», sanoi hän juosten
kahvilan läpi.
Mutta ovi avattiin ulkoapäin. Rääsyinen märkä käsivarsi kiertyi soman
Sallyn vyötäröille lempeän äänen kaikuessa orsia myöten puhdistetussa
kahvilassa.
»Kaunis Sally, siunatkoon miten tuikeat ovatkaan ruskeat silmänne
tänään», sanoi vasta saapunut mies, jollaikaa arvoisa Jellyband
kiiruhti siihen innoissaan ja touhuten niinkuin sopikin suositun
vieraan saapuessa majataloon.
»Jumaliste, Sally, sanon sen», lisäsi lordi Antony suudellessaan
Sally-neidin pulleita poskia, »mutta tehän aina vain kaunistutte,
ja vilpittömällä ystävälläni Jellybandilla on varmaankin täysi työ
pidättää vierasten käsiä teidän vyötäisiltänne. Herra Waite, mitä
teillä on siihen sanottavaa?»
Herra Waite oli sangen hämillään, sillä hän ei pitänyt pilasta.
Kunnioittaen lordia vastasi hän kumminkin siihen vain epäilyttävästi
rykäisten.
Lordi Antony Dewhurst, Exeterin herttuan poika, oli senaikuisen
englantilaisen _gentlemannin_ täydellinen tyyppi — pitkä,
vankkaruumiinen, leveäharteinen ja iloinen; hänen naurunsa kaikui
missä hän vain liikkui. Hyvä urheilija, hauska toveri, kohtelias,
hyvin kasvatettu maailmanmies, eikä häntä pilannut liiallinen
älykkäisyyskään. Lontoon salongeissa ja maalaiskahviloissa oli hän
suosittu vieras. »Kalastajalepolassa» tunsivat kaikki hänet, sillä tuon
tuostakin hän pistäytyi kanalin poikki Ranskaan. Matkoillaan tullen
mennen vietti hän yönsä arvoisan herra Jellybandin katon alla.
Hän nyökkäsi Waitelle, Piltkinille ja muille vieraille sekä
irroitettuaan käsivartensa Sallyn vyötäisiltä asteli tulen ääreen
lämmittelemään ja kuivaamaan vaatteitaan samalla epäilevästi
katsellen kahta vierasta, jotka olivat jälleen äänettöminä ryhtyneet
dominopeliinsä. Totinen, jopa tuskallinenkin oli ilme hetken hänen
iloisilla nuorilla kasvoillaan.
Mutta ainoastaan hetken; sitten hän kääntyi herra Hempseedin puoleen,
joka arvokkain elein liikutteli otsakiharataan.
»Kas niin, herra Hempseed, ja miten hedelmien laita on?»
»Huonosti, lordi, huonosti», vastasi herra Hempseed surullisella
äänellä, »mutta mitä sopii odottaakaan tältä meikäläiseltä
hallitukselta, jonka suosikkeja ovat nuo ranskalaisheittiöt,
kuninkaansa ja koko aatelistonsa murhaajat.»
»Senkin vietävät!» lausui lordi Antony. »Niinhän he ovat, vilpitön
Hempseed, — murhaavat ainakin ne, jotka he valitettavasti käsiinsä
saavat. Mutta tänä iltana tänne tulevat ystävämme ovat kuitenkin
päässeet heidän kynsistään.»
Nuori herra näytti puhuessaan heittelevän uhkaavia silmäyksiä nurkassa
istuviin äänettömiin vieraisiin.
»Teidän ja teidän ystävienne ansiohan se on, niin olen kuullut
kerrottavan», lausui herra Jellyband.
Samassa lordi Antony laski varoittavasti kätensä isäntänsä käsivarrelle.
»Sh!» sanoi hän käskien ja katsahti vaistomaisesti taaskin vieraisiin
päin.
»Jumaliste, lordi, eivät ole vaarallisia», sanoi Jellyband; »älkää
pelätkö. En olisi puhunut, ellen olisi tiennyt olevani ystävien
parissa. Tuo herra tuolla on kuningas Yrjön uskollinen alamainen yhtä
hyvin kuin tekin siinä. Hän saapui äskettäin Doveriin asettuakseen
tänne liikemieheksi.»
»Liikemieheksikö? Sitten hän varmaankin perustaa hautajaistoimiston,
sillä en ole ikinäni nähnyt sen synkempää muotoa.»
»Eipä suinkaan, lordi, hän on kaiketikin leskimies, ja sentähden
synkännäköinen, — mutta hän on puoluelaisiamme, menen siitä vaikka
valalle — ja lordi, teidänkin täytyy myöntää, ettei kukaan kykene
arvostelemaan ihmistä kasvoista sen paremmin kuin yleisesti suositun
majatalon isäntä —»
»Niinpä niin, jos olemme ystävien parissa», sanoi lordi Antony, joka
nähtävästi ei välittänyt keskustella sen enempää asiasta isännän
kanssa. »Mutta onko ketään muita vieraita täällä tällä hetkellä?»
»Ei ketään, lordi, ei edes tulossakaan ketään —»
»Eikö?»
»Ei kerrassaan ketään, joka tietääkseni on teille vastenmielinen.»
»Ketä tarkoitatte?»
»Lordi, sir Percy Blakeney ja lady Blakeney tulevat piakkoin tänne,
mutta he eivät aio viipyä —»
»Lady Blakeneykö» kysäisi lordi Antony jotensakin hämmästyksissään.
»Aivan niin, lordi. Sir Percyn laivuri kävi juuri täällä. Hän sanoi,
että lady Blakeneyn veli purjehtii tänään kanalin poikki Ranskaan
_Untolalla_, joka on sir Percyn huvipursi, ja sir Percy ja hänen
vaimonsa tulevat häntä tänne asti saattamaan. Eivät suinkaan he
karkoita teitä luotani, vai kuinka?»
»Eihän toki, ystäväni, he eivät karkoita minua; mikään ei karkoita
minua, jos Sally vain valmistaa oikein hyvän illallisen, niin hyvän,
ettei sellaista ennen ole tarjottu 'Kalastajalepolassa'.»
»Lordi, sitä teidän ei tarvitse epäillä», sanoi Sally, joka jo kotvan
aikaa oli ollut illallispöytää kattamassa. Hauskalta ja miellyttävältä
se näyttikin; iso kimppu loistavanvärisiä kukkia keskellä pöytää ja
kirkkaat tinatuopit ja sininen porsliinikalusto sen ympärillä.
»Lordi, kuinka monelle on katettava?»
»Viidelle, Sally kaunokainen, mutta ruokaa tulee olla varattuna ainakin
kymmenelle — ystävämme ovat väsyneitä ja toivottavasti heillä on nälkä.
Mitä minuun tulee, vakuutan voivani syödä kaksi häränpaistia tänä
iltana.»
»Kas, siinä he taitavat ollakin», sanoi Sally innostuksissaan, kun
kaukaista hevoskavioiden kopsetta ja pyörien rätinää alkoi kuulua yhä
selvemmin.
Kahvilassa syntyi yleinen hälinä. Kaikki olivat uteliaita näkemään
lordi Antonyn ylhäisiä ystäviä kanaalin takaa. Sally-neiti kurkisti
kerran pari pieneen, seinällä riippuvaan peilipahaseen ja arvoisa
herra Jellyband mennä hääri ulos saadakseen itse ensimäisenä toivottaa
arvoisat vieraat tervetulleiksi. Kaikki muut paitsi kaksi nurkassa
istuvaa viereistä touhusivat kovasti Tyynesti he lopettivat peliänsä
eivätkä edes katsahtaneetkaan oveen päin.
»Kreivitär, suoraan eteenpäin oikeanpuoleisesta ovesta», lausuttiin
miellyttävällä äänellä ulkona.
»Kas, siinähän he ovatkin», sanoi lordi Antony iloisesti; »Sally
kaunokainen, joutukaa, niin saamme nähdä, kuinka pian saatte liemen
pöytään.»
Ovi avattiin selälleen ja nelihenkinen seurue — kaksi miestä ja kaksi
naista — astui ravintolaan herra Jellybandin tietä näyttäessä.
»Tervetuloa! tervetuloa rakkaaseen Englantiimme!» sanoi lordi Antony
liikutettuna astuen heitä vastaan ja ojentaen saapuville molemmat
kätensä.
»Vai niin, te olette luullakseni lordi Antony Dewhurst», sanoi eräs
naisista sangen murteellisella englanninkielellä.
»Kreivitär, teidän palvelijanne», vastasi hän tavanmukaisesti suudellen
naisia kädelle ja kääntyen miesten puoleen sydämellisesti tervehti
heitä kättä lyöden.
Sally oli jo ehtinyt auttamaan naisia heidän riisuessa matkatakkejaan,
ja vavisten vilusta naiset lähestyivät kirkkaasti loimuavaa
takkavalkeaa.
Kahvilassa syntyi kova touhu. Sally oli pyörähtänyt keittiöön.
Jellyband vieläkin tuhlaten kunnioittavia tervehdyksiään asetti
kaksi tuolia valkean ääreen. Herra Hempseed koskettaen kiharoitaan
nousi hiljalleen valkean edessä olevalta tuolilta. Kaikki katselivat
vierailta kunnioittavan uteliaina.
»Voi, herrat mitä sanoisinkaan!» huusi vanhempi naisista ojennellessaan
hienoja käsiään takkavalkeata kohden ja katsoessaan sanomattoman
kiitollisesti ensiksi lordi Antonyyn, sitten toiseen nuoreen mieheen,
joka oli heitä seurannut ja joka juuri riisuutui raskaasta viitastaan.
»Sen vain, kreivitär, että olette iloinen päästyänne Englantiin»,
vastasi lordi Antony, »ja ettei vaivalloinen matkanne ole tuottanut
teille liikarasitusta.»
»Niinpä todellakin, olemme iloisia saadessamme olla Englannissa»,
sanoi hän silmiensä kyyneltyessä, »ja me olemme jo unohtaneet kaiken
rasituksen.»
Hän puhui matalalla, soinnukkaalla äänellä, ja tyynen arvokkaisuuden ja
jalosti kestettyjen kärsimysten jälkiä oli hänen kauniilla, ylhäisillä
kasvoillaan; lumivalkoinen tukkansa oli vedetty korkealle otsalleen
ajan muodin mukaisesti.
»Toivoakseni ystäväni sir Andrew Ffoulkes oli hauska matkatoveri, vai
kuinka, kreivitär?»
»Kyllä, sir Andrew oli itse ystävällisyys. Hyvät herrat, miten lapseni
ja minä voimmekaan osoittaa kiitollisuuttamme teille kaikille?»
Kreivittären hento, lapsellisen näköinen toveri, jonka kasvoille
väsymys ja suru olivat painaneet juhlallisen leiman, ei ollut vielä
sanonut sanaakaan. Hänen suuret, ruskeat, kyynelten täyttämät silmänsä
kääntyivät valkeasta etsimään sir Andrew Ffoulkesin katsetta tämän
lähestyessä takkaa. Tyttö punastui kovasti katsahtaessaan sir Andrew'n,
joka avomielisesti ihaili edessään seisovaa, sulotarta.
»Ja tämä on sitten Englanti», sanoi hän lapsellisen uteliaasti
katsellessaan takkaa, tammisia orsia ja brittiläisten
maalaistollukoiden sangen kirjailtuja tikkejä ja iloisia, punaisen
pullakoita naamoja.
»Arvoisa kreivitär, ainoastaan osa», vastasi sir Andrew hymyillen,
»mutta kokonaisuudessaan teidän käytettävissänne.»
Nuori tyttö punehtui taaskin, mutta sillä keralla iloinen ja suloinen
hymy kirkasti hetkeksi hänen sievät kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan
eikä myöskään sir Andrew, kuitenkin nämä molemmat nuoret ymmärsivät
toisensa, niinkuin nuoret kaikkialla maailmassa ymmärtävät ja ovat
ymmärtäneet aina maailman aluista asti.
»Mutta entä illallinen!» kuului lordi Antonyn iloinen! ääni,
»illallinen, vilpitön Jellyband. Missä teidän nuori, kaunis tyttärenne
on ja liemi? Tuhat tulimmaista, mies, teidän siinä töllistellessänne
naisia he aivan nääntyvät nälästä.»
»Silmänräpäyksessä, silmänräpäyksessä, lordi», sanoi Jellyband
heittäessään keittiön oven auki, ja huutaessaan: »Sally! Hei, Sally
siellä, tyttöseni, oletko valmis?»
Sally oli valmis ja aivan heti hän ilmestyi ovelle kantaen hyvin suurta
liemimaljaa, josta kohoava höyry tuoksui sangen hyvältä.
»Kas niin, vihdoinkin illallinen!» huudahti lordi Antony iloissaan
kohteliaasti tarjoten käsivartensa kreivittärelle.
»Saanko pyytää?» lisäsi hän luontevasti taluttaessaan kreivitärtä
illallispöytään.
Kahvilassa touhuttiin kovasti: herra Hempseed sekä muut maalaismoukat
ja kalastajat olivat väistyneet »valtojen» tieltä ja menneet
toisaanne piippuaan polttamaan. Mutta nurkassa istuvat vieraat olivat
jääneet sinne äänettöminä ja välinpitämättömän näköisinä jatkamaan
dominopeliänsä viinilasiensa ääressä. Toisen pöydän veressä Harry Waite
suuttumuksesta pakahtumaisillaan tarkasteli somaa Sallyä, joka hääri
pöydän ympärillä.
Sally oli viehättävän englantilaisen maalaistytön perikuva; eipä siis
ihme, että herkkätunteinen, nuori ranskalainen tuskin saattoi kääntää
katsettaan tytön kauniista kasvoista. Kreivi de Tournay ei ollut vielä
yhdeksäätoista täyttänyt ja oli siis aivan parraton poikanen, johon
kotimaansa murhenäytelmät olivat hyvin vähän vaikuttaneet. Hän oli
hienosti, ehkäpä turhamaisestikin puettu, ja onnellisesti Englantiin
päästyään oli hän valmis unohtamaan vallankumouksen hirmut Englannin
kodikkaissa oloissa.
»Anteeks', jos tämä on Englanti», sanoi hän yhä silmäillen Sallyä
huomattavan ihailevasti, »minä sangen tyytyväinen.»
Olisi mahdotonta kuvata sitä huudahdusta, joka pääsi herra Harry
Waiten yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Ainoastaan »valtojen» ja
erittäinkin lordi Antonyn kunnioittaminen piti hänet aisoissa.
»Kelvoton nuorukainen, tietysti tämä on Englanti», huomautti lordi
Antony, »ja pyydän ettette tuo vapaita ulkolaisia tapojanne tähän
siveelliseen maahan.»
Lordi Antony oli jo istuutunut pöydän päähän ja kreivitär hänen
oikealle puolelleen. Jellyband hyöri täytellen laseja ja asetellen
tuoleja paikoilleen ja Sally oli valmis tarjoamaan lientä. Herra
Harry Waiten ystävät olivat vihdoinkin saaneet hänet huoneesta,
sillä kiukustuneena oli hän käynyt yhä raivoisammaksi kreivin Sallyä
ihaillessa.
»Suzanne!» lausui jäykkä kreivitär tylyllä, komentavalla äänellä.
Suzanne punastui taaskin; hän oli unohtanut paikan ja ajan seistessään
valkean edessä ja salliessaan kauniin nuoren englantilaisen silmäillä
suloisia kasvojaan ja aivan kuin huomaamatta pidellä häntä kädestä.
Äidin ääni herätti hänet.
»Kyllä äiti», sanoi hän nöyrästi istuutuen illallispöytään.