Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!
Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä
kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni
auki.
»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa»,
ilmoitti junailija.
Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta
ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät
auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo
tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin
minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain
heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.
»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen.
Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti
ja lähden juoksemaan.
Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie
satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista.
Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja
heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta
enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.
Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut
putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi
tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.
Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan
kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen
terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on
riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni
naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat
petettyjä, hylättyjä morsiamia.
Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen
huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut.
Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat
erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».
Tartun rohkeasti ensimmäiseen portaaseen.
»Seis!» kajahtaa huuto takanani. Ahaa! Kyöpelissäkin on vahtimestari.
»Neidillä täytyy olla selitys otsaansa kirjoitettuna, kun kiipeää ylös.»
»Kiipeän huvikseni.»
»Ajatelkaa tarkoin! Se on yksinäinen tie.»
»Kirjoittakaa otsaani vain!»
Vahtimestari tarttuu talttaan ja moukariin.
»Mitä? Noillako aiotte moukaroida kirjoituksen otsaani?»
»Niin. Vähän kerrassaan vain.»
Tyrkkään ukkoa rintaan ja lähden kapuamaan ylös omistuskirjoituksetta.
Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin.
Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että
portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.
Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen
ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.
»Liisa, Liisa! Tule heti alas!»
Korpinenhan se on.
»Hellitä heti jalkani irti, tai potkaisen!»
»Katso, kuka sinua tuolla alhaalla odottaa!»
Kiukkuinen vahtimestari, kukas muu. Käännyn kuitenkin ja vilkaisen alas.
»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini,
rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!
Alhaalla avautuu syli.
Kuumat, värisyttävät suudelmat polttavat huuliani...!
Heräsin. Ylt'ympäri pimeätä. Taivaalla loisti yksinäinen tähti.
Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma
oli suussani.
Ah, proosa! Ah, runous!
Tammikuun 10 p.
Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on
täälläkin vallan hirvittävästi.
Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin
ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.
»Terve, Liisa!»
»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et
halua jäljestä juosta!»
»Olen tullut sinua noutamaan.»
Hämmästyin.
»Se on todellakin tarpeeton kunnianosoitus. Mistä ongit ilmoille
tuloni?»
»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei
saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta
asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»
Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan
minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta.
Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.
»Sinä et näytä olevan lainkaan hyvällä tuulella tyttöseni.»
»Ensinnäkin en ole tyttösesi, hyvä herra!»
Vallaton nauru kaikui korvani juuresta.
»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset
kasvosi, pikku äkäpussi.»
Kiukku kihahti mielessäni.
»Keneksi sinä oikein luulet minua, kun uskallat tuolla tavalla puhua?»
»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean
ikävä.»
Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun
yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista
ääntään.
»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta
hoitaa ohjia molemmin käsin.»
Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin
kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.
»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»
»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti
niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin
todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti
irti ja lausui muuttuneella äänellä:
»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»
»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva
ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista.
Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta?
Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo
niiden runsautta!»
Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä
minkä kavioista lähti.
Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa
en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa.
(Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin
pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)
Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.
»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele
Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä
sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»
Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin
häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!
»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin
ohjaksiin.
Ihmeissään hän tuijotti minuun.
»Mitä nyt?»
»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän
jälkeen.»
Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.
»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna
minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua
hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset
ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan
hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua.
Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä.
Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt
parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa,
joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea.
Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi!
Olkaamme tovereita ja ystäviä!»
Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin
omani.
»Olemmeko nyt oikein sovussa?»
»Olemme.»
»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät
jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»
Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin.
Loppumatka sujui kuin tanssi.
Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa
karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien
silmissä.
»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin
huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.
»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan
minua ylös nahkojen sisästä.
»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai
oletko jo naimisissa?»
Riemuiten näytettiin vasenta kättä. Sormus oli poissa.
»On hauskaa, että olet tullut järkiisi.»
»Kiitos sinulle.»
Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies
syleili minua turkkeineni.
»Herran tähden! Hillitse itsesi, mies!» huusin hätäytyneenä.
Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund
oli ruumiillistunut riemu.
»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori,
olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»
Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnut
Rauhan syliin.
Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja
synkät silmät mittelivät olemustani.
»Mikä on hätänä?»
»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua?
Eihän toki!»
»Hän syleili sinua.»
»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni
jauhoksi!»
Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta
paistava Rauha.
»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla
ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani
eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin
vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.
Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin
ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet
luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten
sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.
Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund
tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.
»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi,
kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä
onnittelijana.»
Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden:
»kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en
olekaan akka, vaan neitsyt.
Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa
entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan
osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.
Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua
otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:
»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla
pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»
Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä
koskaan tietää.
Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää
keinot».
Helmikuun 4 p.
Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella
täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.
Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä.
Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat,
tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla.
Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini
on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli
nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme
sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.
Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan
kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin
esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.
Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden
rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta
huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan
tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään
käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä
kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.
Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi
lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet
kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa.
Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen
nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen.
Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus
parasta, ajattelin järkevänä.
Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian
»planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä
rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä
ylösnousseita vainajia.
Kevättä kynttelistä.
Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine
vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva
Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia
tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä
hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.
Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla,
häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei
kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut.
Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen
talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut,
että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää
niistä tietonsa Helsingin herroille.
Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden.
Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä
eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon
hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko
avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!
Niin meni minulta koko hääilo.
Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun
kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään
rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin.
Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.
Helmikuun 17 p.
En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani.
Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta
olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti
Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa
hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja
juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.
Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy
kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen
sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.
Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat.
Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin
kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.
Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta
metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo
siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski
Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni
kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä
suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.
Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni.
Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät
sinnepäin, mistä risahdus kuului.
»Sukset!» huudahti neiti Iippo.
»Puussa on joku. Kuka perhanahan se lienee?»
Korpinen hiihti lähelle.
»Liisa, mitä hittoa sinä siellä teet?»
»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen
tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten
näette.»
»Tule heti alas, junkkari! Putoat ja taitat vielä niskasi.»
»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta
kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin.
Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin
hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.
»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä
hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.
»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että
oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.»
Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.
Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni.
Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.
»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja
lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.
»Millainen rohkea rasavilli!» kuulin Korpisen sanovan Iipolle.
Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut
miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti
ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut
kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.
Naureskellen hiihdin kotiin.
Maaliskuun 3 p.
Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän
suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.
Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä
kenenkään tietämättä.
Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös
pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.
Maaliskuun 4 p.
Aamulla anivarhain.
Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin
taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano
hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse
kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan,
vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.
Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta
tulee vanhapiika.
Maaliskuun 24 p.
Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa,
että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En
muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä
hakemaan.
Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella
puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen
itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä
sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta
hyödyllistä!
Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en.
Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja
tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.
Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja
tunnonvaivoja.
No niin. Nyt palaamme järjestykseen.
Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki
olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen
sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa,
etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja
erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin
kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.
Neiti Iippo ja Hosio sulivat jälleen ystäviksi.
»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli
kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»
Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua
pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen
flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.
Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää
toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä.
Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta
kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani
sekä ylä- että alamäessä.
Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut
heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia
»Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.
Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat
saaneet, kaksimetrisen makkaran!
Eilen sitten oli se suuri esiintyminen. Ensi-ilta. Koko edellisen
yön nukuin kuin juoksevan sian selässä. Tarkemmin sanoen en nukkunut
ensinkään. Aamupäivä meni harjoituksissa. Kesken meiningin haettiin
tohtori-Jussi pitäjälle synnytykseen. Ajatelkaapas, jos illalla joku
pikku ihminen tarvitsee lääkärin apua tullessaan näyttelemään elämän
suuria »Pohjalaisia», silloin vasta tulee pienestä »Pohjalaisista»
oikea prötti! Berglund oli vara-Jussina. Hän luki kirjasta.
Kenraaliharjoitus meni onnistuneesti penkin alle. Olin niin onneton.
Tuli ilta. Juhlapukuista yleisöä tunkeutui sali täyteen.
Naapuripitäjästäkin kuului tulleen vieraita. Näyttämöllä oli hulina ja
hälinä. Miehet pukeutuivat näyttämöllä, naiset pienessä pukuhuoneessa.
Apteekkarin rouva maalasi, ja neiti Iippo arvosteli.
Olimme jo kaikki valmiiksi laitettuja, kun »Jussi» tuli pukuhuoneeseen.
»Mutta Liisa! Mikä ihmeen karvakuontalo sinulla on päässäsi?» olivat
hänen ensimmäiset sanansa.
»Peruukki se on, Jussi kulta.»
Hän tarttui siihen ja heitti sen nurkkaan.
»Omat hiuksesi ovat tuhat kertaa kauniimmat», jupisi hän.
»Eino!» huomautti neiti Iippo kuivasti. »Ei suinkaan neiti Harju voi
ilman peruukkia esiintyä.»
»Miksi ei? Tuollaista tuulenpesää hän ei ainakaan pane päähänsä ja
pilaa koko kappaletta.»
»Paremmin sentään tuo 'tuulenpesäkin' Pohjalaisten Liisalle sopii kuin
neidin oma polkkatukka. Koeta muistaa, että tämä on näyttelemistä!»
»Peruukki on todellakin ruma», myönsi apteekerska. »Luulin
taloudenhoitajan hankkineen kauniimman.»
»Täällä on toinen peruukki», huuteli joku, ja hetken päästä roikkui
pitkä palmikko niskassani.
»Koulun Ester sen kätki pukukaapin konttiin, mutta satuin näkemään
hänen hommansa», kuiskasi Homin Maija, joka körttiröijyssä röhehti
Hilapielen Hetana.
Nyt en ollut sillä tuulella, että olisin ruvennut suutahtelemaan.
Olisin voinut vaikka syleillä sitäkin naista, joka vei minulta Mar...
Seis! Ei sinnepäin, kynä!
Kello kilahti kolmannen kerran. Liikaväki valui näyttämöltä pois.
Kolisten kohosi esirippu.
Ensimmäinen näytös meni kommelluksitta. Toisessa näytöksessä Kaisa
kaasi pesupunkkansa sisällyksen lattialle, niin että Harrin piha
muuttui vesilammikoksi. Väliajalla täytyi hakea luuttu ja pyyhkiä
koko piha. Kuiskaaja-paran uudet housut tahriutuivat. Kolmas näytös
meni loistavasti. Yleisö oli vallan haltioissaan. Villitys tarttui
meihinkin. Kolme kertaa yleisö kutsui Jussin ja Liisan nähtäväkseen.
»Neiti Harju! Missä opettajatar on? — Jassoo. Mutta tehän vasta
taiteilija olette! Kuulkaapa, näyttämö teidän työmaanne on eikä
luokka.» Apteekkari oli aivan innostunut selittämään minulle kykyjäni.
»Näyttelihän Jussikin hyvin», huomautin.
»Nojaa! Rakastelu meni aivan mallikelpoisesti. Kuulkaahan, neiti! Miksi
ette ole antautunut näyttelijättäreksi? Uskokaa minua, teillä on siihen
kaikki edellytykset!»
Tuo kaikki oli palsamia itserakkaudelleni. Kokoilin tavaroitani
kiitoslaulujen kaikuessa korvissani. Olin taivaallisen iloinen. Mutta
taivaallisesta ilosta tulee tavallisesti heitetyksi armotta kovalle
kamaralle.
Olin aikeissa mennä hakemaan nenäliinaa takkini taskusta, kun kuulin
näyttämön pimeästä nurkasta kuisketta.
»Minua aivan syljetti. Viitsivätkin kaikkien nähden rakastella. Tohtori
aivan ahmi silmillään opettajattaren. Näitkö, millä riemulla hän
koppasi hänet syliinsä?»
»Näinhän toki. Tiedätkö?» Hyvin salaperäisellä äänellä: »Koulun
Ester olisi jo varmasti tohtorin kanssa naimisissa, jos opettajatar
ei olisi tullut väliin. Mutta mustasukkainen kuuluu opettajatarkin
olevan Esterille. Korkean kuusen latvasta oli hypännyt maahan, kun oli
tavannut tohtorin Esterin kanssa hiihtelemässä. Ester itse kertoi.»
»Se on niitä Esterin juttuja!»
»Itse hän on mustasukkainen. Minä kuulin, kun pankinjohtaja pyysi
tohtoria Jussiksi, niin tämä lupasi, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla, että opettajattarelle annetaan Liisan osa. Herrat eivät
tienneet minun olevan kuulomatkan päässä. 'Taitaa olla ylpeä tyttö?'
kysyi johtaja. 'Ylpeä kuin synti ja kiukkuinen', virkkoi tohtori,
'mutta olen päättänyt valloittaa hänet. Saatpa nähdä, miten mainiosti
hän jo halailee minua Pohjalaisissa.'»
»Mainiostihan se kävi. Ovat tainneet hiihtoretkillä ottaa ylimääräisiä
harjoituksia, sillä kömpelösti se olisi yhteisharjoitusten perusteella
käynyt.»
»Entäs sitten? Mitä vielä?» kysyin astuen neitosten pariin, jotka
kävivät säälittävän noloiksi. Postineiti toipui ensiksi.
»Puhuimme vähän sinusta.»
»Kyllä kuulin. Sallikaa minun myöskin sanoa jokin sana puolestani. Te
luulette minun ryöstävän teiltä tohtorinne. Turha luulo. Minä en huoli
hänestä, vaikka tarjoaisitte hänet kultalautasella voissa paistettuna.»
Käänsin selkäni ja menin takkini luo. Puin sen ylleni. Parasta oli
lähteä kotiin.
»Liisa!» kuulin tohtorin kutsuvan nimeäni. Neitoset vaihtoivat
silmäyksiä. En ollut kutsua kuulevinanikaan.
»Liisa, sinähän lupasit jäädä tanssimaan!»
»Lupasin, mutta nyt peruutan puheeni. Menen kotiin lepäilemään.
Hyvästi! Pidä hauskaa!»
»Odotahan! Pitääkö sinun nyt noin rynnätä? Tanssi edes kerran kanssani!»
»En kertaakaan. Hyvää yötä!»
»Odota! Tulen saattamaan sinua.»
»Kiitos. En kaipaa saattajaa.»
»Tulen kaikessa tapauksessa.»
»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä
kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»
Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina
(heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut
»Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se
oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin.
Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen
lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen
tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi.
Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja
vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi,
saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:
»Ah sä rakas Augustin, Augustin...»
Maaliskuun 25 p., Maarianpäivänä.
Hirveä pyry ja lumisade. Toivottavasti emme hautaudu kinoksiin aivan
kokonaan.
Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet
muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.
Korpinen kävi myrskystä huolimatta luonani kirkonaikana ja sai hyvin
kylmän vastaanoton.
»Kaikenlaisessa ilmassa viitsitkin lähteä kävelylle.»
»Oma syysi. Näin jo sunnuntai-iltana joutuneeni epäsuosioon ja
kiiruhdin kysymään, miten olin sen ansainnut.»
»Kysy sitten!»
»Näytät olevan nytkin vielä pahalla tuulella.»
»Se pukee minua.»
»Häiritsenkö ehkä sinua?»
»Häiritset. Koetan tässä juuri keksiä keinoa, miten saisin sinut
lähtemään nopeimmin tiehesi.»
»Avaa ovi ja potkaise ulos. Se on nopein keino.»
»Mutta ei varmin. Jos olisinkin voimakas, tekisin sen heti.»
»Koeta! Ehkä voitat.»
»Hyvä herra, näytät pitävän tätä juttelua leikkinä, mutta se on totta.
En halua seurustella kanssasi.»
Hän seisoi yhdellä harppauksella edessäni.
»Et halua! Olenko loukannut jollakin tavalla sopimustamme?»
»Et, mutta kylässä juorutaan meistä kuitenkin.»
»Mitä ne juoruavat meistä?»
»Kyllä sinä sen voit arvata.»
»Ettäkö minä olen rakastunut sinuun?»
»Niin, ja...»
»Mutta lapsi kulta, tottahan se on. Käsitäthän, etteivät nuori mies ja
suloinen, nuori tyttö voi seurustella tovereina, vaan rakkaus syttyy
pakostakin heidän välilleen.»
»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä
et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme
ja seurustelumme loppuvat tähän.»
»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään
yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön
kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni,
en jaksa olla enää ilman sinua...» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä
kaikkea hän höpisi.
Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut
syliinsä.
En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä
ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin
myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin
saanut jo syrjästä käsin tutustua.
Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja»
veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin
kuvitellut sadoin hellin haavein.
Vihasin, vihasin, vihasin!
Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta.
Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen
merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä
silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.
Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina
antamaan uuden ja paremman korvatillikan.
Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan
sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus
sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli
varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi
pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin
suolapatsaaksi.
Vihdoin hän liikahti. Jännitin lihakseni uuteen iskuun.
»Olet oikeassa. Minä en ole tarpeeksi arvokas ystäväksesi. Suo
anteeksi, jos voit!» Hän kumarsi ja marssi tiehensä.
Oliko hänen äänessään todellakin kunnioitusta, vai oliko lause vain
teeskentelyä, siitä en ole varma.
Katselin hänen jälkeensä, kun hän kahlasi paksussa nietoksessa kotiinsa.
Omaksi ihmeekseni en ole hänelle lainkaan vihainen. Säälittää,
poikaparka. Mutta on jo hänenkin aika oppia ymmärtämään, etteivät
kaikki naiset ole yhteen muottiin valettuja ja että hänkään ei
vastustamaton ole.
Huhtikuun 5 p.
Latomereläiset ovat ilahduttaneet minua verolla. Se oli aivan
odottamaton ilo. Olinhan vielä viime vuonna tuhlaamassa kallista
isänperintöä, nyt on minua rangaistu siitä 120 äyrillä. Hohhoo! Huomaan
olevani rikas ja äveriäs. Paljonko lienee äyrin hinta? Etten vain joudu
ulosmitattavaksi kimpsuineni, kampsuineni!
Berglundilta verotus vei koko kylpyilon. Hänellä on 135 äyriä ja hänen
rouvallaan 60. Summa = 195 äyriä.
»Ei sinun kannata olla noin kärttyinen. Itsehän ilmoitit tulosi. Ota
minusta kaunis esimerkki! Minä olen iloinen, vaikka verottivatkin minua
toisen omaisuuden hävittämisestä.» Koetin lieventää isännän mörrituulta.
»Eivät minua omat veroni harmitakaan, sillä minua on verotettu liiankin
oikein. Mutta nuo isännät minua harmittavat. Ajattelepa esim. Majatalon
isäntää. Kuinka monta äyriä luulet hänellä olevan?»
»Odotapas! Hänellä on majatalo, auto, neljä hevosta, kymmenkunta
lehmää, kanala, suuret pellot, oma työväki y.m. maallista hyvää
kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta alkaen. Kun minulla on sata
äyriä, niin täytyy hänellä olla neljäsataa, sillä ei hän ole toki sen
enempää voinut jutkauttaa.»
Berglund naurahti happamesti.
»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole
kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»
»Uneksit tai olet kuullut väärin.»
»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa
mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun
muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä.
Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja
näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on
myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»
Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin.
On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa
ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin
häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut.
Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa)
minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden
tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle
näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.
Huhtikuun 12 p.
Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi
minut asuntoonsa.
»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin
hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.
Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui
rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta
aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja
sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.
Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime
viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus
maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet
hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään
kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.
Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut
kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että
hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän
kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet.
Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole
tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä
olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun,
sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan,
mutta eloon jäänti on epävarmaa.
Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen
korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa
apua virkaveljeltä.
(Oliko korvapuustini todellakin niin kova!)
»Tohtori on tainnut lopettaa seurustelunsa sinun kanssasi?»
(Tätä kysymystä olin jo odottanut 1 t. 23 min.)
»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin
totuudenmukaisesti.
»Ketähän hän nyt oikein ruvennee friiaamaan?»
»Varo vain, ettei iske silmiänsä sinuun!»
Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä
entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän
kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli
järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle:
»Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva
huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin
kuluvat.
»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta
myöhään yöhön?»
»Kirjoittelen», vastasin edelleenkin totuuden mukaan.
Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan
romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä
varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu
minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani
mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi
romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole
ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.
»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan
vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»
»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi,
vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada
ne kunnollisesti korjatuiksi.»
»Mutta harvoinhan sinä kirjeitäkin lähetät?»
»Kirjoittelen huvikseni.»
Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili
hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin
lähteäkseni.
»Mihin sinulla on tuollainen kiire?»
»Kiire! Voiko puhua kiireestä, kun on istunut talossa kolme tuntia?»
»Eihän sinulle vain tule vieraita illaksi?»
»Ei. Mutta meillä on kylpy tänä iltana.»
»Kuule, tiedätkö mitään Berglundin ensimmäisestä morsiamesta?»
»Tiedätkös sinä?»
»Tiedän. Hän kuuluu olleen vanha eukko. Aivan sopiva Berglundin
äidiksi, mutta rikas. Ajatteles, että kylässä luultiin hänen purkaneen
kihlauksensa sinun tähtesi! Ällistys oli yleinen, kun hän naikin
Tuomikosken.»
»Se olikin tarpeellinen ällistys tälle rikkiviisaalle paikkakunnalle.
Hyvästi!»
Juoksin oikotietä kirkon kautta koululle. En mielelläni kulje illalla
hautausmaan ohitse. Sielussani on salaperäinen kammo sitä paikkaa
kohtaan. Tuntuu kuin kuolleet potkisivat paksun multapeitteen pois
päältään, laskisivat irvistelevät leukansa kiviaidalle ja sähisisivät:
»Tällaiseksi sinäkin kerran tulet.» Nyt oli kuitenkin vielä hämärä ja
rohkeuteni ei ollut mennyt mailleen yhtaikaa auringon kanssa.
»Liisa!»
»Uijee!» kiljahdin vastaan, huulinpa todellakin, että vainaja jo
minua huhuili aidan takaa. Valmistauduin kiitämään kaikin voimin
käpälämäkeen, kun huomasin mustan miehen lähestyvän keskikäytävää
pitkin.
»Ethän vain liene pelästynyt?» kuulin tutun äänen kysyvän. Pysähdyin.
Korpinenhan se oli.
»Vähältä piti, etten pelästynyt. En todellakaan osannut aavistaa, että
olet ruvennut kuolleitten kanssa seurustelemaan.»
»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä
tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»
Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski
sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme
sanallakaan kosketelleet.
Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi
vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyin.
»Ei mikään. On vain vähän asiaa postiin.»
Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut
hautausmaan nurkalla. Kertokoon!
Huhtikuun 14 p.
»Ketäpä profeetoista teidän isänne eivät olisi vainonneet.»
Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna.
Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen
päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta
pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut
tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi
pohjiaan myöten.
Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut
suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä,
niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.
No niin. Onhan sitä tässä jo tarpeeksi alkulausetta tämän päivän
tekstiin. Nyt asiaan!
Eilen oli palmusunnuntai. Olimme jo aikoja sitten päättäneet
Berglundien kanssa lähteä Salomäenloukolta »palmuja» noutamaan.
Lauantaina satuin siitä Korpisellekin mainitsemaan. Hän pyysi päästä
mukaan. En hennonut kieltää, kun poikaparka näytti olevan niin onneton
sen Maariana sattuneen kohtauksen tähden.
Menin lauantaina yöksi Berglundille, että heräisimme ajoissa. Vähää
ennen viittä kirmasin omiin huoneisiini pukeutumaan hiihtopukuun.
Pihalla tapasin Korpisen. Käskin hänet sisään. Kymmenen minuutin
kuluttua olin kuitenkin valmis, ja me tulimme yhdessä kartanolle.
Samalla hetkellä meni Iipon palvelijatar pihan poikki navettaan. Oveni
kilahti lukkoon, ja me lähdimme.
Kirkonkellot moukuivat jumalanpalveluksen alkaneeksi kotiin
tullessamme. Jokainen meni hiukan väsähtäneenä omille mailleen.
Heittäydyin sohvalleni ja päätin uinahtaa suurimman väsymyksen pois. En
viitsinyt panna edes oviani lukkoon. Kukaan ei luultavasti vaivautuisi
ryöstöretkelle luokseni. Unta ei tarvinnut herutella. Se tärppäsi heti
kiinni.
* * * * *
Heräsin. Joku kosketti hiljaa olkapäähäni. Katsahdin unisin silmin
häiritsijää. Pappi! Itse pyöreä, harmaa rovasti Jahah täydessä
papillisessa prameudessaan. Koska minulla ei ollut kuollutta
haudattavaksi, ei lasta kastettavaksi, ei miestä vihittäväksi, luulin
näkeväni unta.
»Pappi on pahaksi unessa», mutisin ja aioin jatkaa muitta mutkitta
untani.
Kopistettiin uudestaan olkapäästäni, tällä kerralla kokolailla lujasti.
Kavahdin istumaan. Tukahduttaen haukotukseni ihmettelyyn virkoin:
»Rovasti!»
»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No,
siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri
lattiapalkit narise.
»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi
lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret...»
Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä
alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan
sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin
olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.
»Rovasti on hyvä ja istuu!»
»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen.
Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»
Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni
kouristi kamalasti. Olisikohan kotona... kuollut... isä?
»Jumalan tähden. Onko isäni kuollut?»
»Jahah! Jospa se edes olisikin jotakin sellaista. Ei! Se on pahempaa.»
Pahempaa. Mitään pahempaa ei voi sattua. Rauhoituin.
»Sanottavani koskee teitä ja elämäänne.»
Elämääni! Tuo meni yli horisonttini.
»Te ette näytä muistavan, että teillä on vastuunalainen tehtävä lasten
kasvattajana. Tästä olen tullut neidille huomauttamaan. Ymmärrättekö?»
»En, en yhtään!»
Nyt näkyi taasen olevan rovastin vuoro tuijottaa. Sitten hän ryhtyi
narisuttamaan lattiaani mahtavin askelin sekä saarnasi mauttomasta
suolasta ja kasvattajan esimerkillisestä elämästä.
»Herra rovasti», keskeytin kärsimättömästi, »tuon kaiken tiedän, joten
on turha jatkaa sitä! Te näytätte haluavan muistuttaa minua jostakin.
Olkaa hyvä ja sanokaa se kiemurtelematta! Tällaisessa jännityksessä olo
ei ole terveellistä.»
Rovasti pysähtyi.
»Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Sitä en tiedä.»
Vihan puna kohosi rovastin pyöreille kasvoille.
»Jahah! Te, te kehtaatte sanoa sen! Ajatelkaa viime yötänne! Miten sen
vietitte?»
»Nukkumalla, kuinkas muuten!» Aloin epäillä rovastin järkeä. Olikohan
ukko parka tulossa sekapäiseksi?
»Nukkumalla! Jahah! Voitteko kieltää, että tänä aamuna kello viisi eräs
nuori mies poistui asunnostanne? Jahah!»
Suuni jäi auki. Tarkka heittäjä olisi sinne voinut onnistuneesti
heittää kokonaisen kananmunan.
Rovasti haltioitui ja tuli täyteen pyhää kiivautta.
Hänen korviinsa oli jo kauan kantautunut yhtä ja toista elämäni
juoksusta. Mutta hänen mielestään oli minullakin oikeus kunniallisilla
keinoilla »kiinnittää itseeni erään nuoren miehen huomio». Koko kylä
hoikki ihmeissään tulesta, joka läpi yön loisti huoneistani, ja »nuori
mies» oli matkoilla melkein joka ilta tullen vasta myöhään kotiin.
Nyt oli tullut asian oikea laita ilmi. Edellisenä iltana oli nähty
parin hiiviskelevän hautausmaan luona vaikka muutama minuutti sitten
oli eräälle neidille vakuutettu seurustelun olevan kokonaan lopussa.
Hän, rovasti, oli taistellut koko täälläoloaikansa talonpoikien kesken
yleistä yöjalanjuoksua vastaan. Nyt oli sivistyneistön keskuudessa
annettu sille uutta vauhtia.
Mykistyneenä kuuntelin rovastin purkautumista. Mutta yöjalka sai sisuni
leimahtamaan. Varmaankin silmäni iskivät tulta, koska rovasti peräytyi
ja ojensi kätensä minua kohden, kuin peläten päällekarkausta.
»Seis! Odottakaa! Te ette pappinakaan saa tulla tuollaisia puhumaan.
Hankin vieraitamiehiä kuuntelemaan.»
Juoksin ulos kuin heikkopäinen. Panin oveni lukkoon, ettei saalis
karkaisi, ja kirmasin hakemaan Berglundeja.
»Tulkaa luokseni!» kiljaisin ovelta ja lähdin juoksemaan takaisin ja
Rauha ja Oskari kintereilläni, minkä kintuistaan irti saivat.
»Mikä on hätänä?» läähätti Oskari ja kumarsi ihmetellen rovastille.
Hengitin syvään ja koetin hillitä itseni. En aikonut sentään käyttäytyä
kuin kiukustunut pyykkimuija.
»Minä tässä vain virkani puolesta lausuin muutamia opetuksia ja ohjeita
tälle nuorelle neidille», virkkoi rovasti tervehtien Rauhaa muina
miehinä.
»Rovasti väittää luonani käyvän miehiä. Viime yönäkin oli tohtori
Korpinen ollut vieraissa. Tänä aamuna kello viisi on hänen nähty
poistuvan asunnostani», sanoa moukautin suoraan.
Berglundin kasvoille kohosi puna. Harvoin nähty kiukku leimahti hänen
silmissään.
»Mitä! Kuka sen on sanonut?»
Rovastin ihraleuka nytkähteli.
»Luotettavalta taholta sen kuulla sain.»
»Ja se luotettava taho on tietysti rouva Iippo. Eikö niin?»
»Nimiä ei mainita, hyvä opettaja!»
»Mutta nyt mainitaan, herra rovasti. Minä tiedän, että opettajan
palvelija oli ainoa vieras ihminen, joka näki tohtorin tänä aamuna
tulevan neidin asunnosta.»
»Jahah! Siinä se nyt on!» huudahti rovasti riemuiten. »Tunnustattehan
te itsekin, että tohtori oli neidin asunnossa.»
»Odottakaa, rovasti! Älkää hätäilkö! Minä sanoin, että hän näki
tohtorin tulevan, mutta minä ja vaimoni näimme hänen myös menevän,
ja tiedämme tarkalleen, ettei hän siellä viipynyt kymmentä minuuttia
kauemmin. Sitäpaitsi neiti Harju nukkui viime yönsä meillä eikä omassa
asunnossaan.» Ja Berglund referoi rovastille Salomäenloukon retkemme
yksityiskohtiaan myöten.
»Rovastin pitäisi kokeneena miehenä vähän harkita asioita, ennenkuin
turhien parjausten johdosta lähtee liikkeelle aroissa asioissa.»
»Jahah, jahah! Mutta kuinka selitätte valvomisenne puoleen yöhön ja
aamuunkin saakka?»
»Hyvin yksinkertaisesti. Minä en ole mikään suuri sankari, herra
rovasti, ja kun joudun yksin nukkumaan, annan sähköjen palaa nähdäkseni
paremmin möröt.»
Rovasti parka, kävi jo sääliksi häntä. Hän oli hutkinut viatonta hengen
miekalla ja sanan säilällä. Ojensin hänelle sovinnollisena käteni,
kun hän vedet silmissä pyyteli anteeksi. Mutta Iipon »paremmalle»
puoliskolle en ikinä anna tätä anteeksi. (Tuskinpa hän sitä milloinkaan
tulee pyytämäänkään.)
Saatuaan asiansa selviksi kanssani lyllersi rovasti Iipon puolelle.
Toivottavasti rouva sai kaiken sen, minkä hän niin hyvin ansaitsee.
Kunpa vain ei Korpinen saisi korviinsa tätä kahausta!
Äitirouva oli oikeassa, kun hän aina vakuutti minulle: »Vielä se
maailma sinuakin letkauttaa.»
Nyt se jo alkaa letkautella.
Huhtikuun 24 p.
Terveisiä Helsingistä! Vietin siellä pääsiäislomani pankinjohtaja
Lahdenpohjan komeassa kodissa. Jussi-serkku teki uhrauksen ja jäi
seurakseni pääkaupungin katuja mittelemään. Me olimmekin aina
menossa. Minulla oli rahaa ja Jussilla aikaa. Kepeästi pääsinkin irti
kahden kuukauden palkasta. Jussi tunnusti avomielisesti pitävänsä
kaltaisistani tytöistä. Helsingin tyttäret kuuluivat olevan kamalia,
vaativat ja vaativat miehen maksamaan puolestaan, vaikka hyvin
tietävät, ettei lueskelijalla liiemmälti rahoja kukkarossa kolise.
Minulla ei ollut varaa vaatia sellaista, sillä silloin olisin jäänyt
ilman miehistä tukea.
Me huvittelimme oikein sydämen pohjasta. Iltaisin kuuluivat teatterit,
oopperat ja elävätkuvat ohjelmistoomme, päivät istuimme kahviloissa tai
ajelimme raitiovaunulla ympäri kaupunkia.
»Taidatte olla rakastuneita!» huudahti Irma-serkku tavatessaan meidät
sattumalta raitiovaunussa lystäilemässä.
Vastauksemme oli maalaismainen nauru.
Kauhistuneena Irma katseli ympärilleen, ja puuterikerroksen alle levisi
puna.
»Maalaisserkkuja huvittelemassa», kuiskasi hän seuralaiselleen,
sotilashenkilölle. (Luultavasti vänrikki, koska yksi tähti oli
kauluksessa.)
Maalaisserkut suuntasivat iloisimmat hymynsä hienoon
kaupunkilaisserkkuun ja kavaljeeriin. Ja sitten tapahtui ihme. Vänrikki
halusikin tutustua meihin, ja Irman täytyi esitellä meidät toisillemme.
»Majuri Fri.»
(Minun täytyy ehdottomasti syventyä tähtitieteeseen, mikäli se koskee
upseerien kauluspiiriä.)
»Kansakoulunopettajatar, neiti Harju, ylioppilas Peuhkura.»
Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja
antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa
hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan
vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet
valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä
teatteriin.
Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän
on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan
ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka
kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon.
Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.
Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään
työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat
liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet
korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti
hoida kynsiään kuin Irma.
Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee
»inhoittavia» naarmuja.
Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä
jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.
»Ei minulla ole enää rahaa sellaiseen.»
»Mutta tuo pukusihan aivan haisee opettajalle», sanoi Irma nenä
sippurassa.
Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä
edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.
»Jos tässä joku haisee opettajalle, niin se olen minä itse eikä puku.»
»Kyllä majuri kansan hajun tuntee. Kansanlapsiahan hänkin komentaa»,
pisti Jussi väliin.
»Minä en ainakaan lähde mukaan.»
»Pysy vain kotona. Me kyllä sanomme, että sait ilkeän päänsäryn»,
naljaili Jussi.
»Saat minulta lainaksi puvun», ehdotti Irma. Häntä ei haluttanut
kotiinkaan jääminen.
»Ei, kiitos! Toisen höyhenillä en koreile!»
Pieni sanasotamme päättyi kuitenkin yhteiseen lähtöön.
Teatterissa tarjottiin monenlaista nautittavaa. Mieluisin oli kuitenkin
latomereläiseen komediaan kuuluva kohtaus, joka näyteltiin teatterin
katsomossa toisella väliajalla.
Palatessamme lämpiöstä kiintyivät »haukansilmäni» takanani istuvaan
samettipukuiseen naiseen. Hän tuntui niin tutulta ja kotoiselta.
Toden totta, siinä istui kuin istuikin neiti Ester Iippo Latomerestä,
kavaljeerina kaljupäinen herra. (Syrjäsilmäys majurin ja Jussin
harjaksiin.) Vaikka en olekaan aristokraatti enkä juuri katso koiraa
karvoihin, niin tällä kerralla seurani hiveli ylpeyttäni. Toivottavasti
neiti Iippo oli paremmin selvillä armeijan arvoasteista kuin minä.
Mitä herttaisin (!) hymy huulillaan nyökkäsi neiti Iippo
tervehdyksensä. Tervehdykseen vastasin, hymyyn en. Seuraavalla
väliajalla hän tuli juttelemaan kanssani. Päätin lyhennellä hiukan
vanhoja velkojani.
»Irma, täällä on vanhoja tuttaviasi!»
Irma mittaili aito helsingittären katseella hämmästynyttä neiti Iippoa.
»Sinä erehdyt, Liisa!» Hän aikoi muitta mutkitta seurata majuria ja
Jussia. Takerruin hänen käsipuoleensa.
»Mutta Irma, kuinka olet noin muistamaton, tämä neitihän asui teillä
viime talvena.»
»Liisa, tiedäthän, ettei meillä ole asunut koskaan ketään vieraita!»
Neiti Lahdenpohja teki sellaisen käännöksen, että se olisi kelvannut
hyvin kuningattarenkin käännökseksi.
Nyt tointui esteetikkokin.
»Mutta neiti, te erehdyitte.»
»En suinkaan. Tehän syksyllä puhuitte asuneenne pankinjohtaja
Lahdenpohjan perheessä. Tämä neiti on Lahdenpohjan tytär. Olemme
serkuksia. Terve tuloa katsomaan entistä ruokarouvaa ja ystävätärtä!
Osoite on sama.»
Olin ilkeä, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Pahemmin on kostettu
pienempiäkin rikoksia.
* * * * *
Ei kestä kesä ei kukkaset nuo,
pian lomakin lopahti.
(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset
jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.
Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla
vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä
tähän tapaan:
»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi
siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa...»
Toukokuun 2 p.
Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa
puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset
vapputanssiaiset.
Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa
ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans
pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin
humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut
tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan
hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia
hänen kanssaan.
Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi
paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin
kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään,
etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.
»Kiitos, en tanssi!»
Juopuneen silmät pullistuivat.
»Enkö muka ole tarpeeksi suuri herra?»
»Herra tai talonpoika, se on samat Mutta juopuneen kanssa en tanssi.»
Nousin lähteäkseni.
»Tuosta saat satamarkkasen, mutta tanssia sinun täytyy kanssani. Aholan
Frans ei ole vielä ikinä saanut naiselta rukkasia.»
»Kerta aina ensimmäinen. En tanssi kanssanne, vaikka antaisitte talonne
ja tavaranne.»
»Häh!» kiljaisi juopunut niin, että sali kajahti. Ihmisiä kasaantui
ympärillemme.
»Mikä siellä on? Kuka? Mitä?» utelivat tanssijat.
»Se lutka kieltäytyy tanssimasta kanssani. Luuletko, ettemme jälkiäsi
tunne ja seikkailujasi tohtorin kanssa! Rovastikin on käynyt sinua
siveyteen kehoittamassa. Hähähä. Kalpeaksipa oikein sävähti! Hik!»
Olin suunniltani häpeästä ja raivosta. Näin ympärilläni pelkkiä
ivallisia ja vahingoniloisia kasvoja. Helvetissäkin lienee parempi
olla! Kukaan ei edes liikahtanut tukkiakseen juopon suuta! Hänhän oli
rikas Aholan Frans. Hän avasi taasen suunsa uuteen häväistystulvaan.
Silloin kohotin käteni ja iskin herjaajaa päin suuta, niin että veri
tirskahti huulista.
Kuului niin kaamea kirous, että vielä nytkin vapisen. Siinä tärisi r:iä
metrittäni.
Naiset kiljahtivat. Näin välähdyksessä puukon irtoavan... Aholan
tupesta. Lysähdin istumaan. Pelko herpaisi niin minut. Samassa hetkessä
tarttui voimakas käsi puukkoa pitelevään käteen ja väänsi aseen pois.
»Nauta!» murisi Korpinen hampaittensa lomasta ja tuuppasi Aholaa niin,
että tämä hoijahti seinää vastaan.
En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund
näkyivät häärivän hänen kimpussaan.
»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä
ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat
niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.
Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi
juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes
joku, johon voi luottaa ja turvata.
Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan
keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.
»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi,
vaikka onkin myöhä».
Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin
hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli
jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.
»Koeta juoda tämä!»
Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini.
Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli
hiuksiani.
Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin
käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.
Sain itkeä rauhassa.
»Liisa, onko totta, että rovasti on käynyt sinua... nuhtelemassa!» Hän
istui rinnallani ja silitti rauhoittavasti kättäni.
»On.»
»Se vanha, tekopyhä aasi! Milloin hän kävi?»
»Johan siitä on pari, kolme viikkoa.»
»Miksi et kertonut sitä minulle?»
»Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.»
»Tyttöparkani! Tästä lähtien he saavat vastata sanoistaan.»
»Ah, ei. En halua mitään oikeusjuttuja. Sukuni saisi sydänhalvauksen,
jos se kuulisi, että kysyn kunniaani oikeuden kautta.»
»En tarkoitakaan oikeusjuttua, lapsi. Haluan saada oikeuden suojella
sinua.»
Hänen uusi, outo äänensävynsä sai minut kohottamaan punaiset silmäni
häneen.
»Liisa, tahdotko tulla vaimokseni?»
Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui
molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.
»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta
korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua
toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle
sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella
kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut
olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi
taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun
kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua.
Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni.
Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa...
tulethan omakseni?»
(Kiusaaja sanoi vaimolle: »Ettette siitä kuole, vaan...»)
Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi
tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat
kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä,
olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän
ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt
parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen... ja
eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.
»Liisa, oma tyttöni, sano!» Hänen silmänsä olivat peloittavan lähellä.
»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät
eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat
erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin,
eli.
»Miksi et voi!»
»En rakasta sinua!»
Hän tarttui käsiini ja pakotti minut jälleen istumaan. Vapisin.
»Et rakasta nyt, mutta opit. Opetan sinut rakastamaan.»
»Turha on opettaa, olen jo sen taidon oppinut.» En yrittänytkään
hallita ääneni katkeruutta. Vihasin rakkauttani, joka halveksittunakin
kohottautui esteeksi.
Olkapäihini koski.
»Rakastatko toista?»
»Rakastan.»
»Ketä?»
»Salaisuus.»
»Rakastaako hän sinua?»
»Ei.»
»Herran tähden, sano sen naudan nimi, jonka tähden kadotan onneni!»
»Hän ei ole mikään nauta.»
»Sinä siis todella hylkäät minut?»
»En voi myydä itseäni, ja sitäpaitsi, et kai haluakaan itsellesi
sellaista vaimoa, joka rakastaa toista miestä.»
Hän ei virkkanut mitään, avasi vain ikkunan ja tuijotti kevätöisille
lakeuksille. Näin hänen selkänsä ja tunsin, että tuska repi hänenkin
sydäntään, jos repi minunkin. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että
hänenkaltaisensa mies pian unohtaa kipunsa. Ensi keväänä tai jo
syksyllä hänellä on uusi. Miehet ovat miehiä, paremmatkin, joista ei
sellaista voisi edes uskoakaan.
»Sinä rakastat Martti Roinetta. Eikö niin?»
Ei ole lainkaan hauskaa nähdä elämänsä suurinta salaisuutta kankaalle
temmattuna. Väkisinkin siinä värähtää.
»Olen todellakin oikea hölmö, kun en sitä heti huomannut. Jouluna
epäilin jotakin sellaista, sillä et ollut kaltaisesi hänen seurassaan.
Sitten unohdin koko tapauksen ja luulin voivani lyödä hänet laudalta.»
Mitäpä osasin sanoa. Olin iloinen, kun näin hänen vihdoinkin menevän
eteiseen ja pukevan päällysvaatteet ylleen.
»Kuule», juoksin hänen jäljestään, »lupaa, ettet kerro hänelle tätä».
»Miksi?»
»Kuolisin häpeästä, jos hän saa tietää, että minä...»
»Voinhan luvatakin.»
»Lupaa varmasti! Ah, en päästä sinua, ennenkuin lupaat varmasti.»
»Lupaan, etten sano!»
Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai
potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä
huomasin olevani yksin.
Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään.
(Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)
Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin,
etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea
toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.
Nyt olen aivan vakavissani. Amen.
Toukokuun 7 p.
Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina
jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa
ikävään kuolemisesta.
Tänään oli johtokunnan kokous, ja minua pyydettiin kunnioittamaan
juhlaa läsnäolollani. Berglund kirosi sen kuullessaan.
»Käykö kateeksi?» naureskelin. Reippaasti kuin jääkäri tuleen marssin
johtaja Iipon työhuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja puolillaan
miehiä.
Istuuduin käskettynä.
»Tässä olisi neidille johtokunnantodistus.»
»Kiitos!» Otin todistuksen käteeni ja silmäilin. Käytös kiitettävä,
opetus ja kurinpito välttävä, todistettiin siinä.
Hymyilin. Ei tämä juttu itkettänytkään. Olihan käytös sentään
kiitettävä. Mutta mistähän he lienevät osanneet noin tyystin opetukseni
ja kurinpitotaitoni arvostella, kun ei kukaan näistä herroista ollut
minua minuuttiakaan kuunnellut?
Pistin paperin taskuuni.
»Turha vaiva teidän oli tätä todistusta kirjoittaa, en aio näet
lainkaan muuttaa. Täällä teidän luonanne on niin hyvä olla.» (Minulla
on jo pääsiäisestä lähtien ollut paikka koulukaupungissani tiedossa.)
»Mutta me toivomme, että neiti muuttaa», jyräytti eräs koulun isä.
Katselin häntä ihmetellen.
»Toivot ovat turhia. Olen koevuosilla enkä ole tehnyt virkavirhettä.»
»Mutta kylällä puhutaan...»
Oikaisin selkäni ja rupesin tuijottamaan ukkoa niin kuninkaallisesti
kuin osasin. Tämä ei kestänyt sitä, vaan kääntyi silmäilemään sikariaan.
»Sitäpaitsi annoitte minulle niin huonon todistuksen, että katson
parhaaksi jäädä tänne siihen asti, kunnes annatte paremman.» Käänsin
selkäni ja menin tieheni.
Rauha pillahti itkemään, kun näki todistukseni, ja aviomies kiroili
kuin savottalainen. Sain riippua kaikin voimin hänen takkinsa
liepeissä, ettei hän rynnännyt häiritsemään ukkojen sadattelua röyhkeän
käytökseni johdosta.
»Tämä on Iipon työtä. Se lurjus, en paremmin sano, tekee aina kuten
muija ja tytär määräävät. Tällaisella todistuksella et saa ikinä
kunnollista paikkaa.»
»Älkää surko, hyvät ystävät, minulla on jo paikka!» Sitten kerroin
heille kohtaukseni johtokunnan kanssa ja vannotin heitä pitämään omina
tietomaan uuden paikkani. Hämmästytän vähän latomereläisiä.
Toukokuun 22 p.
Minä en tiedä, seisonko vai istunko, nukunko vai olenko hereillä, mutta
niin iloinen ja onnellinen olen, että hihhei vaan!
Minä olen morsian!
M-o-r-s-i-a-n!
Se on aivan totta!
Ajatella! Eikö olekin hullua tulla morsiameksi kesken tutkintokiireiden?
Lapsille tapaus on onneksi. Onnellinen morsian ei voi edes tyhmintä
idioottia jättää luokalle. Kaikki kyynelet säästykööt!
Olen avannut kaikki ikkunani ja soittanut, soittanut, soittanut.
Eilisen ja tämän päivän olen vallan säteillyt.
»Neiti taitaa pian mennä kihloihin?» Rouva Iippo ei mitenkään malttanut
olla sitä kysymättä.
»Pian ja varmasti!» liversin vastaan.
(Harras toivoni on, ettei neiti Iippo saisi halvausta, kun kuulee tämän
järkyttävän uutisen.)
»Luultavasti tohtorin kanssa?»
»Varmasti tohtorin kanssa.»
»Toivottavasti ei toisen onnen murskaaminen häiritse onneanne.»
»Varmastikaan ei.»
Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on
nyt myös puhelin.)
»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee!
Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan
omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata
teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset
kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta.
Hyvästi!»