(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)
Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar
auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.
»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden
paljoutta.
»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.
Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin
kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka
varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.
Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti
liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla
silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan
äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni
johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.
Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko
Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli
meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä
eikä hienolta.
Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan
hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna,
nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla.
Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen
jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja
hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että
hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten
ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä
silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.
Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua
sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja
itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat
olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat
muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin
analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut
häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului
postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin
ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori
Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä
kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.
Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen
nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».
»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.
»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.
Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin
ja hymyili ivallisesti.
»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi
aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että
arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.
»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi
hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja
puvustanne.»
Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin
ruustinnan!
»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty
Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut
lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten
voitte rauhassa jatkaa!»
On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy
monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin
kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin
katsein lausuvan:
»Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»
Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona
kintereilläni, nuorison pariin.
Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin
astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat
minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain
sen onnellisesti voitetuksi.
»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta
lisää?»
»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa
tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin.
Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen
istuimekseen Berglundin tuolin.
»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat
ja hankittuaan itselleen istuimen.
»Kurkku?»
»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen
kurkkuaan.»
Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo
yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän
ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin
temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen
terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».
Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret
hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa.
Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!
Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja
meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle,
sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.
Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta
(tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei
minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se
on kokonaan neiti Iipon oma syy.
Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu
heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin
kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin
Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä
häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja
itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.
Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja
suomensi sen omalla tavallaan.
»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa
keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon
miellyttävämpiä kuin naiset.»
»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on
kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.
Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu».
Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan
kuumaa suuhumme.
»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi
Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään
nurkkaan.
Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme.
Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin
luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat
varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.
Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja
istuutui pianotuolille.
»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä.
(Käskevä ääni kuului kotioloihin.)
Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa
tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».
Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä
kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille
»päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin
ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.
»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että
uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.
»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»
»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen
väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on
piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne
saakka kuljettanut.»
Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa
olisi ollut mukanani.
»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat
omille teilleen.
»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että
havahduin vastaukseeni:
»Ah, niin ikävä!»
Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.
Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.
»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin
ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen
soittamaan.
»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan
kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti
neiti Iippo.
Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat
päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin
soittaa »Ristihämähäkkiä».
»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon
äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.
Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni
hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska
sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki
lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut
sietää rääppimistä.
»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»
Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä.
Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut.
Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden
hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin
kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.
Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat.
Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan
vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät
Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen
askelen tohtorin käsivarren varassa.
»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme
erään rouvan sanovan.
Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.
»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi
olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»
»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän
lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»
»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»
»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan?
Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»
Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.
»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani»,
tinki Korpinen.
»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että
pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»
»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari
saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»
Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin
kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja
niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme
saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.
»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.
»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut
kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin
puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt
sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi
tipoitta parantunut!
»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien
huomautukseen.
»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille
turvaksi kotimatkalle!»
»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!»
epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai
riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.
Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän
poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut
koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.
Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä.
Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni
terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta
kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa
leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus,
kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse
illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.
Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka
kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.
Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!
Lokakuun 15 p.
Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo!
Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen
varaventtiiliin.
Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen
on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen
vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä.
Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.
Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla
huusi:
»Neiti Harju!»
Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa
olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut
(tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva
sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen
käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa
lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».
Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.
Sellainen on tämän maailman meno.
Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi
odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan
unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.
»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen
taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä,
toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet
koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai
neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»
Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin
sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.
»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla
tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin
harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan
innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»
Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin
tehneeni viisaasti.
Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä
taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä,
muuten olisin saanut viettelijän tittelin.
Aamiaispöydässä sanoi Berglund:
»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa
anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän
ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja
tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan
kanssa.»
Lokakuun 19 p.
Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin
ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat
ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon
syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen
herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.
Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.
Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia
sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon
vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut.
Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä
Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja
kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki,
mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet.
Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä-
eivätkä halkokuorman kimpussa.
Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi
voita minulle.
»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton
kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että
velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia
ryynejä valkeaan keitokseen.
»Nyt tein viimeisen pahanteon!»
»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois vellistä.
»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin
sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»
Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti
pyöreillä silmillään.
»Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»
»Tohtorinnan?»
»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan
myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että
opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»
Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.
»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun
tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka
semmoista pötyä on jutellut?»
»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja
kertoihan sen koulun rouvakin.»
»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»
Emäntä käännähti padasta minuun päin.
»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän
silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru
ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin
elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän
muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka
tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet
liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»
Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.
»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha,
kun viskasin voipaketin pöydälle.
»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton
herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»
»Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.
»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»
Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen
Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän
neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan
tupaan.
Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta
erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas —
sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.
Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan
kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.
»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai
tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin...
»Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»
»Parikymmentä.»
Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.
»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari
siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras,
istui hänen rinnallaan.
»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen
kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.
»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.
»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli
minua alta kulmain.
»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin»,
kuului vaarin elämänviisaus.
Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset
tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.
»Oot sä tästä läheltäkin?»
»Tuosta olen vastapäätä.»
»Oot sä talontyttäriä?»
Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki
ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.
»En toki!»
»Oot sä sitte piikaflikka?»
»En aivan.»
»Onkos sulla friaaria?»
»Ei ole.»
»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»
»Ei minulla ole.»
»Ottaasitko sä mun?»
»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»
»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo
naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista
ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte
otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»
Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa
pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta
samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.
»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»
Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten
se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas
jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti
jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.
»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»
»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan
läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»
»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä
huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja
piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.
»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin
olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»
En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.
»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen
lattialla.
»Minua on kosittu!»
»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»
»En tuntenut.»
»Et tuntenut!»
»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli
oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»
Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin
lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.
»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.
»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän
on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt
yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen
kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän
tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo.
Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä
varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa
vaatteet risoihin ja juo välirahat.
»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»
»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin
miesraukat.»
Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen,
miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä
ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen
hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme
(3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen)
ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin
humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde
vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä
kylässä?
Lokakuun 20 p.
Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa.
Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni
punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta»,
varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme
ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei
toisille, niin minulle ainakin.
»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle.
Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana.
Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima
näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin
vetäisin kirjeen esiin.
Sisareni Kertun käsialaa!
Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta
saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin
Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.
Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän
hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista
upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.
Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa
pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja
silmäilin huolettomasti sitä.
Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä
sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!
Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa
tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki
aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä
iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni
olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet
kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä
lukea oikein jok'ikinen sana.
»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa,
'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja
kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»
Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi
kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin,
sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen
samoojan kädestä.
Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen
vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa,
odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että
hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt
on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen
sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.
Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut
suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus
häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka
olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin
sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!
Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva!
Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa
pallona pyörivät.
Lokakuun 31 p.
Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On
tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.
Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan
oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan
taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan
todellisuuteen.
Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä
murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet
kasaantuivat koulumme taivaalle.
Maanantaina myrsky puhkesi.
Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin,
tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen
mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin
oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille
»lepäämään».
»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»
»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui
Irma.
»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman
vierustoveri.
»Mistä Irma on niin paljon kyniä saanut?»
»Mä ostin Armilta. Armilta ovat toisetkin niitä ostaneet.»
Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua
kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi
omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui
korvat pystyssä.
»Mistä Armi on niin paljon kyniä saanut?»
Tyttö nosti rehellisesti silmänsä opettajaan.
»Ostin puorista.»
»Mistä Armi rahat sai?»
»Mitä se opettajattarehen kuuluu, mistä mä rahat olen saanut!»
Hämmästyin ja repäisin vaatteeni (nenäliinan).
»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet
saanut rahat kyniin!»
Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut
hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä
viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja
oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.
Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita
koulun puolesta lapsille annettiin.
Lausuin huomioni ääneen.
»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi
tyttö.
Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut
yhtään kynää eikä kumia liioin.
»Mä ostin ne kaupungin Seppälästä», puolustautui tyttö edelleen.
»Ei Armi ole ikinä kaupungissa käynyt», ilmoittivat toiset lapset.
»Kävinpäs! Mikkelinäkin kävin!»
»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti
eräs tyttö.
»Enpäs ollut!»
Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen
opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne
kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.
Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä
olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin
niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista
sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi,
ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli.
Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.
Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja
lähetetään kasvatuslaitokseen.
Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua
opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään
juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.
Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä
opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme
nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui
haavasta kuin tapinreiästä.
Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.
»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi»,
kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin
tohtorille opettajan työhuoneessa.
»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt
tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.
Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut
vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.
»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa
luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin
ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu
kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin
hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni.
Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.
Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä.
Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.
Ohhoo! Ohdakkeista on opettajan tie!
Marraskuun 16 p.
Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta.
Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä
ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja
särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.
Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva
suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus
ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla
työlläni ansainnut.
Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja
halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran
toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan
välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut
kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä,
vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin
kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä
syntisen luontoni lievitykseksi.
Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään
kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni,
hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän
tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni
hyveilläni.
Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin
niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa
päiväkirjassani.
Elämä on yleensä kuivaa.
Marraskuun 19 p.
Berglund on kihloissa!
Se on niin totta kuin amen kirkossa.
Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin,
vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi
hoksasin aamiaispöydässä.
»Oletko sinä mennyt kihloihin?»
»Olen.» Lyhyesti ja kuivasti, hapan hymy huulilla.
Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut
sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.
»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille
pajuköyttä.»
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle
niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui
kastikkeeseen.
Puhdistin sen nenäliinallani ja kurkistin sisään.
_Kersti_ 14/11 23.
»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.
»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.
Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies
hän otti onnittelumme vastaan.
»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin
sulhasen poistuttua.
Rauha pudisti päätään.
»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»
Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin,
laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana
kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän
pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin
ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin
viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta
uteliaisuudesta.
Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä
kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä
ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille
yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille
vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin
nälkiytynyt susi.
Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon
uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.
Ei puhuta siitä!
On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan
kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti
päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.
Joulukuun 1 p.
Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei
ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.
»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä
pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta
nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua
kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»
Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle
sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.
Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut
aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä
kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku
laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut.
Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki.
Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä
lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki
saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin
haaksirikosta.
»Kuka perrr...?»
Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen.
Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin
silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin
alakertaan.
»Liisa! Sinäkö se oletkin!»
»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut
teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla
tämänlaisen kohtauksen olevan.»
Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään
omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten
olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta
tulvahtavan valojuovan kohdalta.
Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui
keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.
»Joko olet ehtinyt selostaa loppuun?» kysyi hän kuin tuomari.
Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen
pyyhkäisi kokonaan pois.
»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin
purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja
toisia naisia halailee! Hyi!
»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta
nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»
»Häpeä!»
Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin
silmin kuin minä häntä.
»Siinäkö kaikki?»
»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita,
pettureita...!»
»Mitä vielä?»
Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi,
mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni
korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.
Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi
syrjään.
»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet
vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni
roikaleen ansaitsevan.»
Tulin järkiini. Häpesin.
»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos
olisi nähnyt raivostumiseni.
»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten
olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla
tarinani.»
Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen
Berglundin kertomusta.
»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan
piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta
sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain
isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille.
Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei
miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin
suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että
jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei
halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat,
ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran
saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti
mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän
halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään
toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu
tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»
Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän
liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.
Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He
katosivat Rauhan huoneisiin.
»Miksi menit tekemään tuollaisen sitoumuksen?»
»Miksi! Pidin hänestä silloin.»
»Entä nyt?»
Hän kohautti hartioitaan.
»En.»
»Miksi sitten, herran tähden, menit kihloihin hänen kanssaan?»
»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu
pitää minusta kovasti.»
»Ja sinä pidät toisesta.»
»Mistä sen tiedät?»
»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet,
että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»
»Miksi sitten...?»
»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten
kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä
lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»
»Hänhän aikoo tohtorille!»
»Paljon mahdollista.»
»Tietääkö morsiamesi, että sinä muita halailet?»
»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki
seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella
olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»
»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen
vaimolleen! Hirveätä!»
»Ehkä on, ehkä ei!»
»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua,
hän vapauttaa sinut heti!»
»Entäs velka?»
»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät
velat ja muut seikat haittaisi.»
Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.
»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.
»Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä»,
kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa
toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen
huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata
oudon ilmeen hänen silmissään.
Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota
hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään
istuu iltakaudet Rauhan majassa!
Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa?
Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa
jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.
»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.
»Onko hän antanut rukkaset?»
Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne
hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen
ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.
»En ole kosinutkaan.»
Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.
Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä
asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin
pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata
mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu.
Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.
Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän
laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan,
jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla
toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.
Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria
kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin
valkeaksi selvitä.
Joulukuun 4 p.
Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä
kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos
äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai
vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan
niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät
käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi
parjaukseksi.
Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin
vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.
Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei
ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista.
Aasimainen en aio kuitenkaan olla.
Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun».
Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.
Berglund oli kuu, Rauhan kuu!
Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut
vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.
Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten
värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina
muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin
hiukan epäsovussa olevaa veljeä.
Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.
»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää
tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.
Rehellisyys maan perii.
»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»
Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä
Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian
kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli
niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.
Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä.
Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä
laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron
ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.
Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan
käsivarteen.
»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että
leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»
Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä
irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.
Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha
olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!
Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin
sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.
»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa
neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän
tahdo.»
Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin.
Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.
Joulukuun 13 p.
Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa.
Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia
ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.
Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en
kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni.
Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon
saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat
kokemukseni.
Menen kotiin, jos tämä kupla lentää hajoamatta tuolin luo.
Präiskis! Se särkyi heti, ja kirveleviä pisaroita räiskähti silmääni.
Tädin luo, jos tämä säilyy.
Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian
lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei
ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.
»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä
jalkani oli koholla ilmassa.
Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava
puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä
kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle,
ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se
haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.
Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa
luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.
Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja
silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma
ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut
valmistautunut tapaamaan.
Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja
toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen
vierailu luonani.
Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime
päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin
käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään
muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.
Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras
kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui
kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.
Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen
päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille
sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen
poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.
»Minulla on neidille asiaa.»
Tietenkin! Sanoin noin vain mielessäni. Rouvalle nyökkäsin hartaana.
»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.»
Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja
katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.
»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa
rippi-isäkseni.
»Tohtori käy täällä pari kertaa viikossa.»
»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten
monet muutkin.»
»Ei tohtori ole ennen käynyt kuoroissa.»
»Sitä hauskempaa, että hän nyt tuli.»
»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän
tähtenne.»
»Niinkö todellakin! Onko hän sen sanonut rouvalle?»
»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidän
Esterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»
»Sepä hauskaa!»
»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään
mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies
uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»
Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi
hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi
ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)
Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi
kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan
minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään
aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.
»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta
jättää ne!»
»Minulla ei ole mitään aikeita häneen nähden, hyvä rouva.»
»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin
tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne
iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen
sulhasen kanssa.»
Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat
poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.
»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini,
ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa
tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti
tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa
ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos
päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana
seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina
vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä
äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»
Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten
huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.
Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin»
ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla
oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen
kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.
Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden
ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.
Joulukuun 15 p.
Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty
varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut
itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen
lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei
ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.
Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.
Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.
»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä
naamallasi.
»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli
iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa
rukkasilla.»
»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä
murtumattomaksi?»
Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja
mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo
juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!
Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia
minutkin sai nauramaan.
Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan
kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja
säilytät tietoja.
Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava.
Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja
se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä
rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.
Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.
Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja
eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi
koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia»
ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta
luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä
hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.
Jokos kelpaa nauru?
Eikä siinä vielä kaikki.
Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari
päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.
Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin
Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion
talon tuloja ja pääomia.
Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin
iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.
Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat»
osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta,
erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla
jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan.
Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta,
jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta
kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori
Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.
Rakas kirjani voi uskoa, että todella tunsin itseni vasta-alkajaksi.
Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi
hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin
pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko
hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä.
Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien
kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin
Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!
Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon
yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän
ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen
vierailustani »ystävälleen» Esterille.
»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni
viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.
Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten
Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka
»unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.
Kesken kaiken tuli isäntä käskemään minua puhelimeen.
Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa
olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli
tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla
tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.
»Mitä helkkaria tämä tietää?»
»Halloo! Odottakaa vähän!»
Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle,
niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.
Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan
kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären
liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen
nojatuoliin.
»Opettajatarhan on seurustellut tohtorin kanssa.»
»Hyvin vähän.»
»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat
nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»
Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta.
Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru
oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme
onkaan!
Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni
emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia
oikeita päätelmiään.
»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta.
Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.
»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua,
mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin
katselee.»
Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru
pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä
puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin
miehensä kurissa.
»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna
tohtorin kanssa.»
»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän,
millainen kapine...!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn.
Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello
markkinapäivän aattona.
Illalla myöhään neiti Vuokko saatteli minua kotiin.
»Tietääkö opettajatar, mitä kylällä puhutaan?»
»En.»
»Sanovat teistä tulevan tohtorinnan.»
Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon.
Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin
hangessa ja tirskuin.
»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko
tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä
meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken,
vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»
Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150
vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen
vanhapiika, ikäneito.
Joulukuun 23 p.
Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme
päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni.
Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani
alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat
talviuntaan.
Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan.
Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin.
Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät
viiruillen arvostelevat.
»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan
terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä.
Keväällä solut sormuksen läpi.»
Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin
tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.
»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.
Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.
»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä
kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan
kuin lamainen koni.»
Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää
puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.
»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen,
kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».
»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset
kiusanhenget.
»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?»
kiusoitteli Lassi.
»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule,
Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»
Jumala Jussia siunatkoon, kun vapahti minut kidutuspaalusta!
Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon
tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut
ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut
uskoton.
Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se
jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon
tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni
päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa
unta.
Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani
ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.
Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja
ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon,
kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.
Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään
kohmeisiin sormiini.
»Hyvää iltaa, neiti Harju!»
»Tohtori! Mistä te tänne tipahditte?»
»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin
teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»
»Mistä tiesitte matkani määrän?»
»Berglund sanoi. Kelpaako?»
»Tietysti. Paljonko aiotte nylkeä minulta tuosta paperilapusta?»
»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän
kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»
»Mitä, matkustatteko tekin pois rakkaasta Latomerestä?»
»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen
saakka.»
»Nuoren ja kauniin sijaisen?»
»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on
sitäpaitsi kihloissa.»
»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne.
Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»
»Minä — julkaista kihlaukseni!» ihmetteli sulhasmies.
»Kuka helkkarissa on sellaista jutellut?»
»Latomereläiset.»
»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää
morsiameni nimen?»
»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on
luotettavilta tahoilta kerrottu.»
»Kaksi! Yhä paranee! Keitä he ovat?»
»Kyllähän te taidatte ne itsekin tietää.»
»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen
kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä
jauhamaan.»
»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo
minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»
»Kuka hitto se sitten voisi olla?»
»Muistelkaapa hiukan viime talvea!»
»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee
minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen
hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»
»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin,
että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»
»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei
ainakaan särkyvää.»
Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme
siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi
uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja
saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin
pääni seinään ja nukuin.
Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä
oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.
»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»
Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin
vastakkaiselle istuimelle.
»Millainen lapsi te olettekaan!»
»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»
Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät,
kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai
kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin
tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään
punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin
ivallisesti kuin suinkin osasin.
»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»
Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän
luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi.
Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.
»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen
muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte
tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»
»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle
minkäänlaisia vapauksia?»
»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»
»Kiitos! Hauku minua Einoksi!»
»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat
junaa. Ravintola.»
Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa
ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.
Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla
veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.
Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani.
Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni
penkin laidasta, etten kaatunut.
Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän
toivonut näkeväni, Martti Roine.
Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa
keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle
penkille. Läähätin.
»Voiko neiti pahoin?» kysyi joku rouva vierelläni.
Koetin hymyillä.
»Pieni pahoinvointi vain. Pian se menee ohi.»
Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla.
Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta.
Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.
»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini...?»
»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai
maisteri minut vielä tuntee?»
Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen
punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki
kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli
valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti
keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen
yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja
suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin
todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.
»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä.
Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.
Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura,
lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin
nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin
yksin. Juna mateli! Katala!
Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa
keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi
siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo
melkein valmis.
Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron
kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan,
tuijottava silmä, että suren!
Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa
tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin
köyhyyttä, kun Turku on rikas».
Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut
pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun
aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista,
saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni
palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!
Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle
ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin
vieläkin enemmän.
Vihdoin viimein juna saapui Pieksämäelle.
Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa
pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.
»Hyvästi, neiti!»
»Hyvästi, maisteri!»
Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin
vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa
kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.
Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin
tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.
Vuoden viimeisenä päivänä.
Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän.
Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi.
Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon
hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle
itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.
»Tässä lepää ainoa rakkauteni.»
Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää
laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.