Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä
olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?
Eeeeii!
Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme
vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori,
filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun,
minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!
Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään
järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.
Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja
ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta
tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten
oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin
Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.
Naputus oveen.
»Joko sinä taasen olet siellä ilveilemässä? Tule sisään, mutta kauan et
saa viipyä, sillä minulla on tulinen kiire!»
»Ehkä saan tarjota apuani!»
»Martti!»
En tiedä, ajattelinko, kuiskasinko, sanoinko vai huusinko niin.
Mutta Martti siinä kynnyksellä seisoi. Seuraavasta puolituntisesta
en voi mitään varmuudella kertoa. En muista. Ainoat tapahtumat,
jotka sielussani siltä ajalta haamoittavat, ovat: tuolin kaatuminen
noustessani ja vihkopakan ilmainen kyyti lattialle.
Kun vihdoin aloin tajuta tapahtumia ympärilläni, huomasin istuvani
Martin polvella kuin mikäkin sylivauva.
»Mistä tiesit tänne tulla, ra...?»
»Eino kirjoitti. Sanoi minua naudaksi ja monella muulla senkaltaisella
lempinimellä, kun annoin sinun kuihtua täällä rakkaudesta minuun.»
»Katsohan miestä, kun söi sanansa!»
»Et ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta. Sitäpaitsi, jos en olisi
pitänyt sinusta, et olisi ikinä saanut tietoa hänen kavalluksestaan.
Kuinka oletkaan suloinen, tyttöse...!»
Panin kämmeneni hänen suunsa eteen.
»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit?
Odotin sinua niin!»
»Sinä et antanut lupaa. Muistapa se!»
»Enkö antanut! Kirjoitinhan, mutta et vain tullut.»
»Kirjoitit? Minä en ole saanut sitä kirjettä.»
»Etkö?»
»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet
väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä
vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini.
Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»
En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut.
Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen
elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos
vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin
vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.
Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon
anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen
puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun
he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he
varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja
pidän hirveästi munkeista.
Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä
harasin vastaan.
»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän
meillä ole sormuksiakaan.»
Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän
komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi
eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut
olevan hauska virka.)
Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun
tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa
heille hyvin ansaittuja letkauksia.
Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana.
Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä
orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan,
kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman
rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.
Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset
eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa,
jolloin todistus on kaikki kaikessa!
Toukokuun 26 p.
Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon.
Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.
Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme
näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin
omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat
kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan
rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme
naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin
erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää
talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)
Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni
kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman
kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt
seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että
elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.
Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli
kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli
joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet.
Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut
lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä
silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten
töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa.
Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?
Molemmat tohtorit olivat kuulemassa opetustani.
»Sinähän opetat mainiosti», arvosteli sulhanen.
»Sinä olet jäävi sitä sanomaan.»
»Jos vain noin opetat tavallisuudessakin, niin saman tunnustuksen voi
antaa kuka hyvänsä opetusta ymmärtävä henkilö.»
»Tottahan toki paremmin opetan, kun eivät kuuntelijat ole
häiritsemässä. Tämän kylän isännillä on toinen käsitys taidostani.»
»Miten niin?»
Vedin esiin johtokunnantodistuksen.
»Ne pässinpäät!» pääsi Martilta sellaisella äänellä, että tunsin
olevani koulutyttö ja laskeneeni kokeeni nollaan. Ukkoja hän sentään
tällä kertaa tarkoitti. »Kuka heistä näin opetustaitosi arvosteli?»
»Kaikki yhteisesti. Opettaja Iippo etunenässä.»
»Se mies ei ymmärrä hiluistakaan opetuksesta!»
»Älä sano! Hän on niin etevä, että ulkonäöstäni voi päätellä, millainen
opettaja olen.»
»Sinä revit tämän! Annat näytetunnin, johon ukkojen on tultava
kuulemaan, ja heidän on annettava parempi todistus!»
»Etkö todellakaan huoli minua vaimoksesi ilman johtokunnan todistusta?
Aion näet lahjoittaa tämän tänään takaisin.»
Kilmusilmäinen matematiikan maisteri katosi. Tempauduin irti ja juoksin
koulun kansliaan, jossa johtokunta poltti sikarejaan.
»Tässä on arvoisalle johtokunnalle antamansa todistus takaisin. En
tarvitse sitä.»
Iipon mursunviikset heilahtelivat hermostuneesti, ja johtokunta murisi.
»Neiti ei siis aio muuttaa?»
»Riemuitkaa! Minä muutan.»
Johtokunta henkäisi helpotuksesta, ja myhäily ilmestyi sauhuavan
sikarin viereen.
»Mutta kuinka neiti saa paikan ilman todistusta?»
Vedin sormuksen taskustani ja näytin sitä.
»Minulla on jo paikka. Tarkempia tietoja saatte illalla viiden jälkeen,
jolloin toivon näkeväni johtokunnan luonani kahvilla. Siis näkemiin!»
Jätin ukot haukkomaan ilmaa keuhkoihinsa ja juoksin ulos.
Korpinen käveli pihalla pää painuksissa. Menin hänen luokseen ja
pujotin käteni hänen kainaloonsa. Rouva ja neiti Iippo näkyivät
tirkistävän uutimien takaa.
»Miltä näytän?»
»Salamalta, kultaseni.»
»Olipa hyvä! Jos olisit sanonut minun näyttävän opettajattarelta, niin
olisit saanut korvapuustin.»
»Eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.»
Ah niin. En tahdo lainkaan muistaa, että olen polkaissut rikki hänen
sydämensä. Mutta hänellähän on hallussaan kaikki ropit ja tipat,
käyttäköön niitä!
Jos aamupäivä oli elämisen arvoinen, oli iltapäivä sitäkin
enemmän. Ystävät ja ei-ystävät riensivät kilvan opettajattaren
jäähyväiskekkereihin, joista huhu tietysti oli kertonut muodostuvan
kihlajaiset. Rouva ja neiti Iippo olivat mustissa. (Eivät he lähtöäni
surreet, vaan kihlaustani.) Hosio ja muut neitoset loistivat sentään
värikkäinä.
Ihmiset vilkuilivat sormiini. (Sormus oli taskussa.) Naiset sihisivät
uteliaisuudesta. Itse tunsin olevani kuin vesi kiehuvassa kattilassa.
Rouvat olivat ottamassa kahvia, kun Korpinen tuli luokseni.
»Nyt heitän pommin», kuiskasi hän.
Kukapa ei sävähtäisi punaiseksi vähää ennen kihlausuutisensa
räjähtämistä. Kaikkien silmät polttelivat meitä. Martti seisoi takanani
muina miehinä.
Korpinen rykäisi. Sitten se veitikka piti pitkän puheen minulle. En
muista läheskään kaikkea, mitä hän sanoi, mutta onnistuneesti hän
letkautteli läsnäolevaa seurakuntaa ja etenkin naisväkeä.
»Ja nyt, kun rakastettu opettajattaremme muuttaa pois paikkakunnaltamme,
missä häntä on niin erinomaisen hyvin ymmärretty, on hän antanut minun
mieluisaksi velvollisuudekseni ilmoittaa, että hän on tänään mennyt
kihloihin... (Järkyttävä tauko. Ei kukaan hengittänyt.). koulutoverini,
filosofiantohtori Martti Roineen kanssa.»
Ooo! Ooo! Ooo!
En ole elämäni pitkinä päivinä ollut niin juhlittu. Kaikki olivat
pelkkää päivänpaistetta ja siirappia. Rouva Iippo oli itse herttaisuus,
ja kaikki neitoset syleilivät minua (kiitokseksi, kun jätin Korpisen
heille).
Minua syljetti.
Viimeinen vieras oli Korpinen.
Hän oli valkea kuin kauluksensa. Poikaparka! Taisi olla liikaa
rääkkäystä hänelle, kun palatessaan vieraitani saattamasta tapasi minut
Martin sylistä.
Nyt on kaikki ohi. Lakeuksilla lepää kesäyön hämy. Käki kukkuu
kirkkomaan koivikossa. Ladot ja aidat törröttävät yksitoikkoisessa
harmaudessaan.
Varaventtiilini viimeinen sivuaukeama on edessäni.
Kukahan lienee se tyttö, joka ensi keväänä tähän aikaan tuijottaa
öisiin latoihin. Toivon, ettei hän olisi palkkapaimen, ei nuori eikä
kaunis!
Hyvää yötä, Pohjanmaa lakeuksinasi!
Toukokuun 31 p.
Martti on saanut vihdoinkin käsiinsä hukkuneen kirjeeni. Hänen
äitimuorinsa oli sen pistänyt Martin pöydälle toisten kirjeiden
joukkoon, mutta unohtanut lähettää sitten maailmalla kiertelevän
poikansa jälkeen.
Tonkiessani tänään keskusteluni säestykseksi kirjepinkkaa sattui kirje
käteeni.
Pyydän nöyrästi anteeksi postilaitokselta kaikki pahat ajatukseni sen
huolimattomuudesta.