»Soitan iloisia, jos tahdot.»
»Älä! Pidän surullisista enemmän. Itsekin olet silloin lähempänä minua.
Tuntuu siltä. On kuin sama suru ja kaipaus yhdistäisi meitä.»
Pyörähdin tuoleineni häneen päin.
»Pidätkö minua onnellisena?»
»Et suinkaan toki onneton liene! Et ainakaan näytä.»
»Hyvä. Enkä tahdo näyttääkään.»
Rauha jatkoi virkkaustaan, joka oli hetkeksi painunut helmaan.
»Ei sydänsurua kasvoilla kannetakaan», jupisi hän hiljaa itsekseen.
Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla
jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.
Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin
viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!
Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat
vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi
kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan
tullut.
Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni,
repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja
viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja
repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen
ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja
niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini
sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.
Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen
alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.
Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut,
toivottomasti rakastunut.
Kehenkä?
Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään
opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi
tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie
rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen
vasta huomasin.
Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä
lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan
Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä
säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.
Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen
meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen
tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan
joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä
matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja
ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin
sentään toivoani perustaa.
Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja
katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme,
neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan
hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.
»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin
kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.
En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä
silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen
tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri
oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin
muurahaiset.
»Hän toipuu jo! Hän toipuu jo!»
Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri,
se ei noussut.
Olin pyörtynyt ja kaatuessani iskenyt pääni lähellä olevan kaapin oveen.
»Pääsinkö minä ylioppilaaksi?»
»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon
pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa,
ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei
ollut koskaan puhutellut minua.
Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen
paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.
Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina
ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme
ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:
»Hurraa! Me olemme ylioppilaita!»
Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä
ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait
halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni,
ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi!
Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!...»
Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki
hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja
haukkui pienimmästäkin virheestä.
Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit
keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin
tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin
posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan
niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska
niin hyväksi herkesi.
»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen
kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle
todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.
»Kiitos, oikein hyvin!»
Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä
maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja
paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut
minua syliinsä.
»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te
toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»
Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki
lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä
ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan
ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.
»Kop, kop, kop», sanoivat kaviot katukiville.
»Vieläkö teitä pyörryttää, Liisa?»
»Ooh, ei!» huudahdin kiireesti, sillä pelkäsin hänen taasen tarttuvan
itseeni kiinni.
Onneksi oli matka asunnolleni lyhyt. Päätäni ei enää huimannut, vaikka
kovasti se tuntui kipeältä. Kapusin kiireesti alas ajurin rattailta.
Maisteri pisti rahan ajurin kouraan.
Ensimmäinen ajatukseni oli livistää tieheni muitta mutkitta, ja pari
askelta jo otinkin siinä mielessä. Mutta sain toki ajoissa takaisin
mielenmalttini, joka oli heitellyt minua sinä päivänä pulasta pulaan.
Enhän enää ollut tirskuva koulutyttö, vaan ylioppilasneiti, jonka tuli
käyttäytyä arvonsa mukaisesti.
Käännyin takaisin. Ojensin käteni ja lausuin niin arvokkaasti kuin
olisin jo viisi vuotta ollut suuressa maailmassa ja joka ilta sanonut
kiitokset saattelevalle kavaljeerille:
»Olitte kovin ystävällinen vaivautuessanne tähteni tänne saakka, herra
maisteri! Kiitoksia avustanne! Hyvästi!»
Hänpä ei päästänytkään kättäni irti, ja nähdessään koko porttikäytävän
tyhjäksi tarttui hän vielä toiseenkin käteeni. Arvokkuuteni oli
peninkulmien päässä. Säikähtyneillä koulutytön silmillä tuijotin
maisteriin. Ensimmäisen kerran elämässäni hymyili hän minulle
herttaisesti. Hän oli haukkunut minua hutilukseksi, laiskeliiniksi,
tyhmyriksi, verrannut päätäni pärevasuun, niellyt minut elävältä
kauniilla, kiukkuisilla silmillään. Mutta aina olin katsonut häntä
silmää räpäyttämättä päin naamaa, ja vielä pari tuntia sitten olin
vannonut tytöille opettavani lapsenikin vihaamaan »matematiikan
Marttia».
Ja nyt! En löytänyt yhtä ainoata vihan nokaretta sydämestäni. Tunsin
vain, että pidin hänestä vallan hirveästi. Mutta sitä hänen ei
totisesti tarvinnut tietää. Ettei hän vain näkisi sydämeni lyöntejä,
sillä se takoi niin, että takki heilui! En uskaltanut katsoa häntä
silmiin. Olin varmasti punainen kuin keitetty krapu.
»Pelkäättekö minua?» Hän sanoi tuon taasen hyväilevän pehmeästi. Tuntui
kuin outo henkilö olisi puhunut. Tähän asti hän oli puhutellut minua
kuin tuomiopasuunaa. Mistä tämä uusi äänensävy?
»Ah, enhän toki!» huudahdin ja koetin katsoa häntä silmiin.
Samassa talossa asuva tuomarinrouva kulki ohitsemme. Käteni
vapautuivat. Tunsin helpotusta. Mutta olisi tuomarinrouva voinut
kauemminkin torua Teppoaan pihalla eikä satuttautua siihen nauravine
silmineen.
Avasin oven ja olin livahtamaisillani porraskäytävään.
»Liisa, tahtoisin mielelläni tavata teitä. Saanhan? Tulen huomenna
noutamaan teitä kello kuudelta.»
Olin mykkänä ällistyksestä ja yllätyksestä. »Pöpö»- ja »Jösse»-maisteri
hakkailivat tyttöjä ja kävivät heidän kanssaan kävelemässä. Koulu
oli täynnä juttuja heistä. Mutta Martti-maisteri (kaikkien tyttöjen
salainen ihanne) halveksi meikäläisiä ja nimitti meitä »tirskuviksi
letukoiksi». Ei oltu ikinä kuultukaan, että hän olisi jutellut jonkun
tytön kanssa muista kuin kouluasioista, saatikka sitten pyytänyt
jotakuta meikäläistä kanssansa kävelemään.
Nyt se ihme tapahtui! Olin äärettömästi ollakseni. Tietäisivätpä tytöt
tämän! Mutta samassa kiehahti ylpeytenikin esiin. Vai luuli hän minun
todellakin olevan niin »kanamaisen letukan» (hänen omat sanansa), että
kaikkien solvauksien ja haukkumisien jälkeen riemumielin lähtisin hänen
kanssaan kävelemään. Suuri erehdys. (Ei uskoisi, miten monenlaiset
tunteet ehtivät mielessä leimahdella lyhyen sekunnin aikana.)
»Kiitos, mutta matkustan tänään maalle (sen päätin sillä hetkellä) ja
tulen vasta päättäjäisiin takaisin.» Niin uskomattomalta kuin se nyt
jäljestäpäin tuntuukin, jätin maisterin siihen paikkaan ja kirmasin
huoneisiin niin, että ovet perässäni paukkuivat.
Säälin tulisella kiireellä kokoon välttämättömimpiä kapineita, ja enon
ja tädin suureksi ihmeeksi lähdin juoksujalkaa satamaan. Oli tullut
»armoton ikävä äitipuolta».
Kotona sai tuloni aikaan myös yleisen ällistyksen. Olinhan juuri päivää
ennen kirjoittanut, etten tulisi kotiin ennenkuin koulun loputtua.
Selitin »inhoavani keväistä kaupunkia».
Ihmeellistä, millaisen häiriön tuo yksi ainoa tapaus toi elämääni.
En osannut ajatella mitään muuta kuin sitä. Kaikki muu oli aivan
yhdentekevää. Loppujen lopuksi kaduin koko kotiintuloani ja jyrkkää
kieltoani. Mielikuvitukseni hyrräsi kokoon ihmeellisiä seikkailuja.
Ajatuksissani tein hyvinkin sata kävelymatkaa romanttisine
keskusteluineen Martti-maisterin kanssa.
Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin
häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin
välitti minusta.
»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen
kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen.
»Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä
erikoisesti silmällä.»
»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri
hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.
Illalla olin menossa retkelle tovereitteni kanssa. Viimeinen ilonpito
yhdessä.
»Älkää toki noin lentäkö, neiti Harju!»
Maisteri harppasi pitkin askelin sivulleni.
»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän
vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle
yksin yhden hetken?»
Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta
antauduttu!
»Tämäkin hetki on maisterin.»
»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee
ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa
pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»
Eikö hänellä muuta sanottavaa ollutkaan! Pettymys kolahteli sydämeni
seinissä. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.
»Sitä ei maisterin todellakaan tarvitse tehdä, ei kahden kesken eikä
seurakunnan läsnäollessa.»
»Te olette kuitenkin vihainen minulle.»
»Syyttäkö?»
»Kunpa tietäisitte, Liisa! Ah, tuossa tulee jo pari toverianne!
Saanhan kirjoittaa teille? Sitä ette toki kieltäne? Kirjoitan vasten
tahtoannekin.»
Olin vihainen mielessäni. Siihen nyt piti tyttöjenkin ehättäytyä!
Mitähän minun olisi pitänyt tietää?
»Mitä maisteri sinulle puhui?»
»Pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon.»
»Älä nyt valehtele!»
»Ihan totta. Hän haluaa vielä sättiä minua kirjeellisestikin. Ei ole
saanut sitä kyllikseen tehdä näinä kolmena vuotena.»
»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja
milloin lasket leikkiä.»
Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin.
Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään.
Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin
hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä.
Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi.
Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä
mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen
seminaarituumiin.
Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai
lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän
hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään
kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän
pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta
Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja
kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta
kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään
voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin
suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle
nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti
jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu
oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut,
siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt
hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten
vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli.
Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen
tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa
käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita
kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'...»
Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En
tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta
halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah,
hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli,
että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!
Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin
puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin
teatterista.
»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi
viaton toverini ja tarttui paperikasaan.
Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.
»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.
Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun:
»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»
»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon
taakse.
Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen.
Mietin.
Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen
työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni
tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja
toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin
rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein
ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.
Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki
hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä
olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin
selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi
vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos!
Kuinka nyt saisinkaan hävetä!
Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun
hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli
luvannut tulla vastaan.
Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja
enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar
oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi
syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.
Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut
sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.
»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän
jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla
on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä
kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi
kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»
Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin
vastausta.
»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu,
pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei
hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.
Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin
kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille
parhaalla tahdollanikaan mitään.
Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään
tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun
täytyi lähteä.
»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on
tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»
Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle
osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta
mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon
sanottavaa», ei ole tullut.
Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua.
Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.
Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt
hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.
Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?
Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.
»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.
Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani
yksin häntä.
»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»
»Soittosi sen teki.»
»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia
hassuja johtopäätöksiä.»
»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin
näen sen silmistäsi.»
»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»
Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja
kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.
»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on
kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»
Hän otti käsityönsä ja poistui.
Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta
sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.
Lokakuun 13 p.
Ei meitä surulla ruokita,
se on ilo joka elättelee!
»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana
kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.
Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin,
niin paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon
sanoja, »kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin
aina menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein
kiusallisimmat. Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan
ahkeruuden estävän unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka
monesti olen unen tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus
sen kyllä estää, ja taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo
saada mitenkään unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää
kyljeltä toiselle niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain
sängyn päälaudalla ja heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin,
sillä aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on
sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla
Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista
paksulle, punaiselle kynälleni.
Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen
ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi
hyvässä järjestyksessä.
* * * * *