* * * * *
Kello kilisi. Lapset asettuivat riviin, ja jokainen paimen vei oman
lapsilaumansa luokkaan, jossa niitä hiukan järjesteltiin. Ihmettelen,
miten tottuneesti tämä työ kävi minulta. Tuntui siltä, kuin olisin jo
vuosikausia ennen äkseerauttanut »Herranlahjoja». Marssimme eteiseen
ja asetuimme rukousjärjestykseen. Iippo istui jo harmoonin ääressä,
ja neiti Tuomikoski rapisteli rukouskirjan lehtiä. Berglund ja minä
seisoimme suolapatsaina lapsien takana.
Virsi 134: 1, 2, 3.
Iippo oikaisi pyylevän ryhtinsä, rykäisi ja alkoi. Alkusoitto
oli hänen ylevän ryhtinsä arvoinen. Siinä oli viljalti forte- ja
pianissimopaikkoja, juoksutuksia ja lurautuksia. Otaksuttavasti hän
soitti kaikki virren alkusoitot yhteen kyytiin ja pani omiaan vahvasti
sekaan, sillä rannekelloni osoitti tämän musikaalisen alkutoimituksen
kestäneen kymmenen minuuttia. Vihdoin tultiin itse virteen. Avasin
suuni yhtyäkseni virteen, mutta muistin samassa, että lapset kääntyvät
katsomaan minua kuullessaan oudon äänen takanaan laulavan. Tuo
puhtaasti pedagoginen ajatukseni oli todella onni. Opettaja Iippo
on näet todellinen taiteilija, joka ei paljoa piittaile sellaisesta
vähäpätöisestä seikasta kuin sävelen pituus. Hän soitteli kaikki
sävelet yhtä pitkiksi.
Nyt vasta alan oikein tajuta, mikä suuri lahja on itsehillintä, jonka
olen saanut oppia äitirouvan nyrkkivallan aikana. Syvin hartaus
vallitsi ulkopuolista minääni, vaikka sisässäni elämöi ilkeä ilo.
Jälkeenpäin olen katunut ilkeyttäni. Mistä sen vielä tietää, millainen
kummitus minustakin tulee, jahka olen kaksikymmentäviisi vuotta
jauhanut yksiä ja samoja asioita ihmislasten koviin kalloihin, kuten
opettaja Iippo.
Tänään on koulussa vain järjestelyä. Yhdeltä pääsivät lapset
kotiinsa. Minun luokallani on neljäkymmentäkolme oppilasta ja niistä
kaksikymmentäviisi tyttöä. On vanhanpiian taimia!
Samana päivänä klo 9 ip.
Tulin juuri saunasta. Saunan ja tuoreen vihdan (täälläpäin sanotaan
vastaa vihdaksi) tuoksu lemuaa vielä sieraimissani. Olen väsynyt, mutta
siitä huolimatta haluan pitää hetken aikaa »varaventtiiliäni» auki.
Olin kirjoittamassa täyttä kyytiä muistiin tämänpäiväisiä elämyksiä,
kun Tuomikoski ja Berglund keskeyttivät sen vierailullaan.
Lienee paikallaan muutamalla lauseella tutustuttaa päiväkirjakin näihin
henkilöihin, joiden kanssa joudun alituisesti kosketuksiin.
Neiti Tuomikoskea katsellessani johtuu minulle väkisinkin mieleen J.
Juteinin sanat: »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.» Hän on
vaalea kuin rieskamaito, ja hiukset ovat isot ja keltaiset. (Kunpa
hän ei vain niitä niin hirveän kireälle kampaisi!) Hänen hymystään
pidän. Se on ystävällinen ja herättää luottamusta. Nuoreksi ihmiseksi
(luultavasti hän on ikäiseni) hän käyttää liian vanhanaikaisia pukuja.
Berglund on komea mies ja voisi käydä herkälle naissydämelle
vaaralliseksikin, jollei hän olisi niin vietävän nahjusmainen. Johtaja
Iippo saa menetellä hänen kanssaan niinkuin hyväksi näkee. Mies
poloinen maksaisi vaikka rahassa saadakseen elää sovussa lähimmäistensä
kanssa. Hän ei varmastikaan uskalla sanoa poikkipuolista sanaa
kenellekään. Minun tämänaamuista urhoollisuuttani hän kovasti ihaili,
vaikka ei uskaltanutkaan tulla avukseni. Iloinen hän on ja puhelias.
Leikkipuhe sujuu mainiosti. Hän on ollut merillä ennen ja on vasta
kolmatta vuotta opettajana. Ikää en viitsinyt kysyä. Laskujeni mukaan,
jotka tein hänen ulkomuotonsa perusteella, pitäisi hänen olla siinä
kahdenkymmenenseitsemän vaiheilla.
Molemmat, sekä Berglund että Tuomikoski, ovat toista vuotta Latomeressä.
Sitten olemme vain Liisoja, Rauhoja ja Oskareita keskenämme.
Järjestimme myöskin syönti- ja juontipuolemme. Rauha ja minä ostamme
kaikki ruokatarpeet ja maksamme ne puoliksi. Toisen viikon emännöi
Rauha, toisen minä. Berglund on meillä ruokamiehenä, ja häneltä me
kynimme viisisataa markkaa kuussa ruokarahaa. Minä olen jalomielisesti
luovuttanut keittiöni ruokasaliksi. Tällä tavalla me kolme yksinäistä
olemme muodostaneet perheen.
»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli
lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut
heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan
saunankaipuun.
»Me olemme kylpeneet tavallisesti Hornin saunassa», virkkoi Rauha.
»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä
kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan
ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein
palsamikin kukkii», ihmettelin.
Berglund hymähti.
»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan
kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»
»Onko hän hassu?» oli vilpitön kysymykseni.
»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa
pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin
olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden
tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.
»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten
hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.
»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai
rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa,
ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa
syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä
saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.
Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen!
Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja
kiukkuisista muijista.
»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua
lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon
meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme
saunan osakkaita.»
»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia
muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät
ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)
»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina
voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan.
Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen
ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta
heistä.»
Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. Piika
Seliina pesi astioita.
»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me
pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan
toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne
ole sopiva järjestys?»
Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili
aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla
huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän
koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että
tyrehtyi omaan happamuuteensa.
»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän
saunapäivämme.»
»Aina meidän» lausuttiin vahvalla korostuksella.
Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista
hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.
»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään
lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein
sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain
sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan
lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole
muutakaan hommaa.»
Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin
ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki
oli saava selvän löylyn.
Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma
syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä
kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan
hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan
ojentaman saunanavaimen.
Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven
takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui
palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.
»Häikäilemätön nousukas!»
Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka
valvoo oikeuksiaan.
Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä
tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken
muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini
oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka
eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar
on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen.
Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.
Viheltelin.
Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle,
mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.
Syyskuun 8 p.
Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen
käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan
lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin
äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.
Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En
voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään
opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?)
Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan
ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule
kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene
ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?
Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni
pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin
lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin,
jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua
kysymystään!
Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän
tekojensa vaikuttimia!
Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin
haukkumanimien keksiminen miessuvulle.
Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on
ollut koko viikon hyvin hapan.
»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen
taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.
Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu
saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko
talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa
olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.
Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa.
Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin
se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään.
Ikkunasta näimme vuoromme.
Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan.
Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta.
Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.
»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun
kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me
kurkistimme saunaan.
Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan,
kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.
»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin
tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn
sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila
täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»
Ja me kylvimme rouvan kiusalla. Berglundkin kävi peseytymässä.
»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen
takaisin.
Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut
neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin
omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:
»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö
vielä aivan hyvin.»
Mitäs tuumit, päiväkirja, onko naapurisovusta meillä vielä toivoa?
Syyskuun 29 p.
Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon
päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan,
sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla
kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta
riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me
täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin
markkinamiehiä odotellessamme.
Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti,
sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.
Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain
saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän
piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime
perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin
kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka
takasi meille vapaan pääsyn saunaan.
Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin
suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja
meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa.
Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa
se purkautuu.
En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän
saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi
tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin
sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»
Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi
tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!
Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen
vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin
sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin,
miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut
pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä
aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä
mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt
ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».
Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli
pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin
ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin
talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä
taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri
pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.)
Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa
niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa,
että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen
joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.
Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme
visiittimuistelolla!
Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se
ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna
loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen
uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni
riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois
kaikki punaiset koristeet puvustani.
»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan
portilla.
»Anna kaksikin, jos sinulla niitä kerran on! Ei oppi ojaan kaada.»
»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat
aina moitittavan korviin!»
»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain
tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»
Rovasti, pieni, pyöreä, harmaa, tuli aivan portaille meitä vastaan.
»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi
taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»
Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut
»kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on
omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä
erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä
riiputtaa, haistaa ja maistaa.
Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä
kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin
tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin
(Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän
minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani
laskujeni mukaan minuutin.
Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja
heinäseipäisiin nähden.
»Entä ihmiset?»
»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä
arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan
parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja
kommelluksia.»
Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti
minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:
Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta
jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.
»Se syö kärpääsiä.»
»Ja itikoita», lisäsi savolainen opettajatar.
Luokalta kuului suhaus ja heti senjälkeen nauruntyrskettä.
Opettaja kohautti hallitsevasti ja hillitsevästi kulmiaan.
»Mikä siellä niin kovasti huvittaa?»
»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko
luokka hihitti aivan valtoimenaan.
Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva
huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen
itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!
Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten
itikat oikein olivat.
Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui
rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:
»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat
sorkkihinsa koko halmehen.»
Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat,
jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»
Lehmiä, hiehoja ja vasikoita Matti ajeli.
Vai sellaisia eteläpohjalaisen itikat ovatkin!
Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi
sattunut kompastuksia murteen takia.
Salokyläläinen tuli ristittämään esikoistaan.
»Mikä lapselle nimeksi?» kysyi rovasti.
»Jos jouki Antiksi ristittäisihin.»
Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi
lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki»
tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».
»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten
olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.
Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä
nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.
»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan
molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin.
Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin
niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.
»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän
sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.
»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja
salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut
tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit
ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»
Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että
koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki
parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä
rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt
rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.
Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen
ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.
»Täältäpäin muuttaa paljon ihmisiä Amerikkaan.»
Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata
rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla
pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien,
Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko
maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran
huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet.
Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut
pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat
kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin
tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!
En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja
innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.)
Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna
näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos
rinnastani.
Kotimatkalla hyökkäsin Rauhan kimppuun kuin nälkäinen susi.
»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin
siirtolaisuustilastojen kanssa?»
»Luulin niiden huvittavan sinua, kun niin hartaasti niistä juttelit.»
»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita,
paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta
erittäinkin tilastoja.»
»En tiennyt sitä. Ensi kerralla pelastan sinut pälkähästä.»
»Mitä ihmettä te niin kauan teitte makuukamarissa?»
»Juttelimme lehmistä ja karjanhoidosta.»
»Leh-mis-tä! Mitä kummaa te lehmistä juttelitte? Tunnetko edes lehmää?»
Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä
tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.
»Tottahan toki lehmän tunnen.»
»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita.
Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»
»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain
kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»
On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen
avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni,
etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska
totuus.
Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin
tuntein oli kuunnellut tirskumistani.
»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää
sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli
kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä,
jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen
keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua
tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»
Lokakuun 7 p.
Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan
silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on
totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei
viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on
musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.
Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs
sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin
tervatuopin pohja.
Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole
kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta
saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi
istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita
päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika
ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan
tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon
puolestani...!
Rauha — ja minä. Kohtalo on tehnyt meistä ystävät.
Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut,
tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin
heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt
ystävyyteeni.
Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen
ja hymyilee anteeksipyytävästi.
»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin
viihtyisää.»
Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani
häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.
»Mitä sinä teet kaikilla noilla kirjoilla?»
»Luen.»
»Oletko lukenut kaikki nuo kirjat!» (Omistan noin sadan niteen
paikoilla.)
En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon
enemmänkin kuin nämä kirjat.
»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti.
»Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön
paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen
läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»
»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin
epäuskoisena.
»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin Välskärin
Kertomuksia.»
»Mitä pidit 'Välskäristä'?»
»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain
ensimmäisen osan.»
Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku
entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut,
niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut
hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään.
Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».
»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi
hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset
aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän
kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä
lukemisesta.»
»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»
»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»
Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja
katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti
paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta
vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea
päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää.
Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta
onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan
tasoittamaan juopaa välillämme.
Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli
lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.
»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.
»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua
keskellä parasta nautintoani.
»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi
siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi
pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen
nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»
»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti,
vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.
Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.
»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset
asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut.
Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin,
mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua,
vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»
Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen
sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään
ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni
mielipiteeni häneltä.
»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme
lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä
Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat
paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!
Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat
kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni
pianotuolilla.
»Soita!»
»Mitä soittaisin?»
»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja
ukkoselta!»
Kesältä ja ukkoselta! Rauha on antanut omat nimityksensä sävellyksille.
Hän ymmärtääkin ihmeellisesti musiikkia. On hauskaa soittaa hänelle,
hauskempaa kuin lukeminen. Lukiessa hän saattaa haukotella kesken
kaiken ja viedä sitten koko tunnelman kuoppiin. Soitto ei häntä koskaan
uneta.
»Ei uskoisi, että sinä noin surullisia soittelet illoin, kun päivillä
aina naurat ja ilakoit, pilapuheita laskettelet.»