Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.
Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä
syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin
lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin
käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät
lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita
ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso
ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista
yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen
kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta
aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä
lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon
ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta,
mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki
oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään
tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.
Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä
Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen
kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi
julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin
särmään.
»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja,
tuttuja tavaroita.
»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.
»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»
»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»
Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut
hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta!
Päätin päästää hänet pälkähästä.
»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä,
jota niin hellästi kainalossasi kannat.»
»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen!
Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan
äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt
silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla
taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»
Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.
Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen,
joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo
ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen
aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin
(kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat
sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin
»liljanvalkeassa» sormessa.
»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin
lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki
nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»
»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen
loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»
Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin
kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat
mustalla ja punaisella koristetut.
»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin
tutustuessani lahjaan.
»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia»,
puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat
tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»
»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset!
Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»
»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun
lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun
sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä
kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle,
ikävälle ja... niin... ja...»
»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään
varaventtiiliäsi.»
Elokuun 26 p. 1923.
Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta
valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän
yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin
sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata
muistellessa. Ohhoo!
Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena
kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa.
Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!
Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan
kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi.
Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin,
että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli
kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti,
että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja
loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina.
Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa)
oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi
luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin
viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun.
Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta
vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut
hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin
minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen
yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei
saa hankkia haluamallaan tavalla.
Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin
kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran,
päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle.
Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten
suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon
päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin.
Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni
autteli häntä parhaansa mukaan.
Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli
äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja
johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.
Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle,
joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat
asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren
täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä
mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!
Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen
kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin
patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva
uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää
ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla.
Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä
ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa
häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.
No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja
kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen
enempää kuin minäkään hänestä.
Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan
akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei
ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana
ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo
matkustaneet edeltäpäin.
Kumarruin lippuluukkuun.
»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani.
Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn
hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta
tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että
päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni
vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on
vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus
ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden
minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.
»Hyvä neiti, sellaista asemaa tai pysäkkiä ei ole.»
Levitin silmäni suuriksi.
»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se
on Turistissakin. Katsokaa!»
Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen.
Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden
neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli
jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät
katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo
kovenemassa.
»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse
lippuja ostamaan!»
Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän
silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.
»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää,
vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»
Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain
lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta
alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta
lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa
herran sanoihin.
»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni
viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon
kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran
tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei
jono tajunnut.
Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni
oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis
tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!
Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli
sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa
näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon
viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen
savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti)
taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi
ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous,
jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei
haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää
vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan
esiin. Se ei ole hauskaa.
Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri
hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät
niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa
aikani kuluksi.
»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»
Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan.
Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa
kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.
»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan
teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva
ostostaan miehelleen.
Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se
»oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.
H. Courths-Mahler!
Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla
oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen
paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista
käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.
Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui
matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa,
ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko
ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä
lehden neidon kourassa kysyi:
»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»
Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.
»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja
vilkuili neuvottomana ympärilleen.
Rouva toisti kysymyksensä.
»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja
poistui.
Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten
nauravan pukinjalalleen.
Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema
aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö
vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.
Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan.
Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan
vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen
suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä
sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan
Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä
lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku
vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla
olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.
Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori
neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito
ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla
eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen
ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut
huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän
tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä
mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.
Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake»
siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.
»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.
Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa
uhkeudessaan ihailtavakseni.
Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että
voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi
täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.
Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.
Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä
kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman
»Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista
tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien
kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon
vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat
lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei
minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä
ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja
ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään
yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista
salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja
yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.
Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja
heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole
herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt
nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni,
hieroin sitä ja nielin.
»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra
avuliaan näköisenä.
»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät
raapivat kurkkuani.»
Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!
»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»
»Luonnollisestikaan en!»
»Pian näihin maisemiin tottuu.»
»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»
Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat
ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin
tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna
olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa
päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle
tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä
ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä
ihanassa elämässä.
»Mörskä!» ilmoitti junailija.
Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin
matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean
sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme
niiden viereen.
»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille»,
huomautti herra.
»Matkustatteko ehkä tekin Latomereen?»
Hän myönsi. Selittipä vielä asuvansakin siellä.
En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni.
Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta?
Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja
jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää
vanhempi.
Toverini tarkasteli huvitettuna minua ja faneerilaatikkoani.
»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen
silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme,
neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»
»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne
nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen
kanssa.»
»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta
ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen
hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen
tantti-ilmeenne.»
Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun
arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana
on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla
olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta
kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän
selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet
peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä
ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva
ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja
koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he
eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa
yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan
antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen
minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun
ei niitä tarvitse.
Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille
miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan
vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai
hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».
Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin
ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona
seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi
miestä tulla lontimaan meitä kohden.
»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli
lääkemies minut länkisääriselle miehelle.
Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti
ensi sanoikseen:
»Lähretähän sitte ajamahan!»
Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli
tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä
maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia,
mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut
matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin
kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran.
Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan
ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet,
kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia,
peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa
kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.
»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»
»Yhreksän kilometriä.»
»Onko se suurikin kylä?»
»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»
Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen
keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi
torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja
haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja
jurahti:
»Hevoonen! Noo!»
Elokuun 27 p.
Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin.
Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla
ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin
yöpuulle.
Nyt seuraa jatko.
Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan
puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli
komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen.
Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä
talossa ollaan rikkaita.
Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias
naama.
Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan.
Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin
kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen
ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden
sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin
lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin
ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja?
Emäntä ei ainakaan.
Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon
valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut
omaan miellyttävään seuraani.
Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni
tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä.
Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.
Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä
ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan.
Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen
emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy
kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään
tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.
Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan
keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti
tietysti silloin keskustelunaiheen.
Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan
häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin
minut kotiinsa kuljettaneet.
Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan
tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta»,
sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella
on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa
tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen
huoneeseen.
Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului
olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun
vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin
höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.
En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan
kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin
kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin
kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni
ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä
unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en
uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi
ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.
Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin
kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.
»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului
hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.
Kuka ihme siellä on, joka nimenikin tietää? Ei maar se vihollinen
voi olla, koska noin rukoilevassa äänilajissa puhuu. Täytyy nousta
vakuuttamaan, etten ollut vielä ehtinyt suuttua kehenkään tällä
paikkakunnalla.
Nousin vuoteesta ja menin ikkunaan tekemään tuttavuutta. Raotin
uutimia. Pitkä mies seisoi lasin takana nenä ruudussa kiinni.
»Hyvää huomenta!» aloin kohteliaana.
»Mitä tämä oikein tarkoittaa, Liisa? Onko sinulla joku muu luonasi?»
murahti mies lasin takana aivan aviomiehen äänellä.
»Yksin minä olen, mutta mitä ihmeen asiaa...»
»Avaa sitten heti akkuna! Olen jo puolisen tuntia saanut seisoa täällä
sateessa. Sinä nukut kuin tukki.»
Työnsin uutimet kokonaan syrjään. Oli tosin siveetöntä näyttäytyä
vieraalle miehelle paitasillaan, mutta toivottavasti vieras ei
soimannut minua siitä, sillä hänen naputtelunsa neitsytkammion lasiin
näin jumalattomaan vuorokauden aikaan oli mielestäni yhtä siveetöntä.
Painoin nenäni ikkunaan minäkin.
»Mitä asiaa olisi? Ehkä kiireellistä?» kysyin.
Pitkä mies veti äkkiä naamansa pois lasista.
»Kuka te olette?» mutisi hän.
»Liisa minä olen, ja Liisa aivan syntymästäni saakka sittenkin. Mutta
minulla on tapana ottaa vieraita vastaan päivällä ja ovista. En ole
lainkaan mukautunut yöelämään.»
Minulla tuntui vielä olevan enemmänkin kahdenkeskistä sanottavaa
nuorelle miehelle (sillä nuori hän kai oli), mutta sitäpä tämä ei
halunnutkaan, vaan pötki pakoon niin, että pensaat puutarhassa
lakoilivat.
Nauraen kiipesin vuoteeseeni. Merkillinen elämys! Eikö totta? Arempi
ihminen olisi jo moisesta herättänyt koko kylän. Minä vain sievästi
karkoitin rauhanrikkojan. Mitähän kummaa varten hän mahtoi oikein
ikkunasta sisään tupata? Luultavasti joku renkipoika, joka pyrki piian
luo yöjalkaan, mutta erehtyi surkeasti ikkunasta. Miekkonen! Sai aivan
suotta seisoa sateessa.
Aamulla emäntä kysyi, olinko nukkunut hyvin.
»Kiitos, oikein hyvin. Kuka poloinen vain lienee yöllä erehtynyt ja
tullut naputtelemaan ikkunaani.»
Emännän lihavat leukapielet nytkähtivät omituisesti. Vanhin tytär
pujahti tupaan väelle velliä keittämään, ja toiset tyttäret oikoivat
tärkeinä esiliinojensa poimuja. Kerroin tietysti latukantasiaan myöten
koko jutun ja ihmettelin, miten vähän pohjalaisissa on huumorintajua.
Kukaan ei edes hymyillyt lennokkaalle kuvaukselleni.
»Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet
pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan», selitti
emäntä hiukan salaperäisenä, ja tyttäret näyttivät noloilta.
»Tulevatko he noin vain ilman muuta tuntemattomiakin tyttöjä
praataattamahan? Sehän on hyvin kohteliasta. En ole vain tottunut
sellaiseen tapaan.»
Nuorin tytär tirskahteli huomautukselleni, vanhemmat hymähtivät, ja
emäntä lavensi selitystään.
»Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat,
jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.»
Yöjalka siis, kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin!
Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti.
Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse
kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen
äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja
tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin
korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani
en uskalla kuvitellakaan.
Kauan en tahtonut viipyä esimiehen perheen vastuksina. Hyväähän minulle
kyllä tarjottiin ja paljon, vaikka pieni ystävällisyys mausteena
ei olisi ollutkaan haitaksi, mutta mieleni paloi pystyttämään omaa
taloutta. Aamiaisen jälkeen lähdin puheenjohtajan saattamana koululle.
Jo tullessani toissa päivänä näin sen. Täällähän voikin nähdä yli koko
pitäjän, kun vain viitsii kavuta vähänkin korkeammalle maasta (esim.
savutorven nenään). Sopesta katsoen näytti koulu olevan lähellä, mutta
kolme ja puoli kilometriä saimme kävellä, ennenkuin voimme avata koulun
punaisen, kronkelilukkoisen veräjän. (Lapset nousevat luonnollisesti
aidan yli veräjän pielestä, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä
kopeloida viittä minuuttia veräjän hakaa.)
Terve, työtanner ja uusi koti!
Terve!
Elokuun 31 p.
Neljä päivää olen laittanut kotiani kuntoon. Niin olen raatanutkin
kuin neekeri ja orja. Olkaa hyvä ja katsokaa rakkoja ruusunpunaisissa
kämmenissäni! Mutta hauskaa työtä se on ollut, hauskinta mitä tiedän.
Aika on mennä livahtanut kuin auto (jonka ohjaaja on nousuhumalassa).
En ole lainkaan huomannut sateisia päiviä, en latoja enkä
heinäseipäitä. Särkynyt sydämenikin on tuntunut kokolailla eheältä ja
terveeltä. Rakas »varaventtiilini» ei tietystikään jaksa käsittää, että
minunlaisellani kukoistavalla olennolla olisi rinnassa särkynyt sydän.
Asia on kuitenkin niin ikävästi! Ohhoo! (Metrin pituinen huokaus.)
Koulu on kesällä kylää. Kirkko, puodit, pankki ja pappila ovat aivan
lähettyvillä. Lähin naapuri, Komi, on kujan toisella puolen. Komea
rakennus on tämä koulu. Koulutalo tuoksuu vielä tuoreelle pihkalle. Se
onkin vasta viime kesänä rakennettu. Opinhaluisia, pieniä kansalaisia,
tai paremmin sanoen opinhaluisiksi pakotettuja pieniä kansalaisia, oli
ilmaantunut niin runsaasti, että täytyi koulun seiniä levittää. Se
tapahtui helpoimmin rakentamalla uusi luokkarakennus ja muuttamalla
vanha opettajain asunnoksi. Suuren rähäkän ja motkotuksen jälkeen
olivat kunnan isät suostuneet sellaiseen toimenpiteeseen.
Meitä on neljä »valistajaa» talossa. Kaksi miestä ja kaksi naista.
Toisen miesopettajan pitäisi oikeastaan siirtyä sille uudelle koululle,
jonka perustamista tarkastaja koettaa toteuttaa. Mutta kunnan isät
tuumivat, että mitä ihmettä varten pitäisi joka opettajalle oma
koulunsa laittaa. Asukoot yhdessä! Joutavat »muksut» pitemmänkin matkan
lämpimikseen kulkemaan! Ei jokaisen viiden kilometrin päähän kannata
koulua rakentaa. Johan nyt!
Johtaja Taneli Iippo, perheellinen, asuu opettajarakennuksen toisessa
päässä, ja hänellä on hallussaan lain säätämä kolmen huoneen ja
keittiön asunto. Keskellä rakennusta emännöi alakoulunopettajatar,
neiti Rauha Tuomikoski, keittiössä ja kamarissa. Minun lauluni
helähtelee talon toisessa päässä. Opettaja Oskari Berglund, poikamies,
on majoitettu luokkarakennuksen yläkertaan.
Nyt piirrän tähän kuvan asunnostani. (Piirustus... välttävä 6.)
Sulkuihin pantu lauseke osoittaa, etten ole mikään tähti piirustuksen
taivaalla, mutta aina toki osaan vedellä havainnollistuttavia viivoja.
Opettajan tunnusmerkki on havainnollisuus.
Opettajatar Liisa Harjun lokaali 1923—24: [Piirros.] Mittakaava: (En
muistanut sitä käyttääkään.)
Tällainen on kotini. Tässä paperilla se ei juuri silmiä hivele, mutta
kun nostan katsantoni ja tarkastan valtakuntaani, niin ilon kiljahdus
kihelmöittää kurkkuani. Syytä onkin iloita. Tunnen monta nuorta
opettajaa, jotka eivät voi viisiin vuosiin uneksiakaan omaavansa
tällaista kotia ja joiden on pakko aloittaa elämänsä lainatun sängyn ja
pakkilaatikkojen varassa.
Tämän päivän olen kulkenut huoneesta huoneeseen, katsellut, korjaillut,
ihaillut. Viime työkseni kävin poimimassa maljakkoihini »tähteet
kukkasien». En uskaltanut pyytää rouva Iipolta kukkia, vaikka puutarha
on täydessä kukoistuksessaan, sillä hänen omatkin maljakkonsa näkyivät
olevan tyhjinä. Rouva on tietenkin suuri luonnonystävä, joka mieluummin
näkee kukkasten tekevän hedelmiä kuin kuihtuvan maljakoissa keskellä
kauneuttaan. Päivän kakkarat ja sinikellot saivat korvata puutarhojen
jalosukuiset kukat.
Kuvasta näkyy, että minulla on kolme kasvavaa kukkaakin. Ruukkukasvia,
tarkoitin sanoa, jos nyt kuusia sopii sanoa ruukkukasveiksi. Kukkajalat
sain lahjaksi kesällä. Mutta kukkajalka ilman kukkaa on samanlainen
kuin kellotapuli ilman kelloa. Latomeressä ei ole kukkakauppaa.
Kukkaruukkuja täältä kuitenkin saa. Ostin kolme, à 4 mk 60 p.
Maleksittuani pari tuntia ympäri kylää löysin hautausmaan aidan
vierestä kolme pientä kuusta, jotka suurella ilolla istutin ruukkuihini.
Olin juuri perkaamassa multaa pois kynsien! alta, kun ensimmäiset
vieraat naputtivat oveeni.
»Herrasväki Iippo!» olisi palvelijani ilmoittanut, jos minulla olisi
ollut sellainen.
Tutustutan sinut heti, rakas varaventtiilini, tähän herrasväkeen.
Rouva, pitkä, harmaapäinen humalasalko, katselee minua silloin, kun
minä en häntä katsele. Kun taasen käännän silmäni häneen, livahtaa
hänen katseensa karkuun. Tuo ei miellytä minua. Ryppy silmien välissä
todistaa hänet hirmuvaltiaaksi.
Opettaja, pieni ja lihava, katselee liiankin suoraan, ja siirappinen
hymy väreilee pitkissä, vipajavissa viiksissä. Perheensä keskuudessa
näyttää hän olevan vielä hallinnan asteella, niin opettaja kuin onkin.
Mielestäni hän muistuttaa jäänreunalla ilmaa nuuskivaa mursua.
Neiti Iippo, kaunis kaksikymmenvuotias, on ollut jo kaksi vuotta
Helsingissä opiskelemassa estetiikkaa, isän, äidin ja itsensä ylpeys.
Tämän ja kevätlukukauden hän aikoo olla kotona ja levätä. Onhan hänellä
siihen aikaa. Hänhän on niin nuori. Minulle oli arvaamaton kunnia, että
sain lausua »lepäävän esteetikon» tervetulleeksi kattoni alle.
Vieraani rupesivat heti pitämään kotitarkastusta. Opettaja julisti
kaikki ilman muuta hyväksi, paitsi pianon, jonka hän ropeloi joka
puolelta. Kunpa hän vain ei olisi soittanut!
Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti
hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä
mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.
Koputin kaunopuheisin elein kiharaista päätäni.
»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja
päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle
antanut jokapäiväisen leivän.»
Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget
olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.
Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja
maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin
varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne
muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni
tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en
lepäävä enkä työskentelevä.
»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia?
Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala
loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin
saloihin.»
»Minusta ne ovat oikein sieviä», yritti johtaja.
»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva,
ja aviomies sulki suunsa.
»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen
ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja
alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta
se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on
estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»
Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen
tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta
aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun
viimeisenä päivänä!
Lausuin julki keksintöni. Johtaja nauraa hörähti. Rouva loi minuun
vaanivan katseen. (Pitäneeköhän hän minua vakoojana?) Kuinka
uskalsinkaan laskea leikkiä hänen korkeasti oppineesta tyttärestään!
Kaunosielu nyrpisti hiukan halveksivasti suloista suutaan. Tunsin
lierollakin ongenkoukussa olevan enemmän esteettistä makua kuin
itselläni.
Vihdoinkin loppui kotitarkastus. Rakas, pieni kotini oli kestänyt
tulikokeensa, ja sen omistaja veti pitkän pötkyn raikasta ilmaa
keuhkoihinsa. Tarjosin vierailleni Harjulan oivallista vadelmamehua ja
äitirouvan kelpo piparkakkuja.
»Neitihän on kotoisin Savosta?» alkoi rouva mehua maistellen ja
tarkkaavaisesti lasia silmäillen.
»Savotarhan minä olen.»
»Sielläpäin kuuluu olevan kauheasti torakoita. Äitini, ruustinna
(kas vain, mehän olemmekin kaikki papillista sukua!) kertoi aina
kauhuissaan, kuinka hirveitä elukoita ne olivat.»
Heitin kauhistuneen silmäyksen rouvan lasiin, jota hän edelleenkin
tarkasteli. Jumalan kiitos; siinä ei näyttänyt olevan mitään sellaista
möhkälettä, jota olisi voinut otaksua torakaksi!
Pitkä kuvaus torakoista ja siivottomista savolaisista talonpojista.
Olen savolainen henkeen ja vereen saakka ja tarpeen vaatiessa puolustan
savolaisia russakoitakin. Varustauduin jo hyökkäyksiä torjumaan
ja rynnäköltä tekemään savolaisuuden rintavarustuksen takaa, kun
Iipon palvelijatar pöllähti savisine sorkkineen keskelle saliani ja
hengästyneenä huohotti:
»Joutuin, rouva ja neiti! Tohtori tuli!»
Vieraat saivat äkkilähdön. Tohtori oli siis mieluinen vieras.
Ahaa! Nuori »lepäävä esteetikkomme» oli lehahtanut punaiseksi kuin
lampunvarjostimeni. Enpä tosiaankaan enää ihmettele, miksi neiti Iipon
täytyy jäädä talveksi lepäilemään. Tohtori Korpinen (hän se tietystikin
tuli naapuriin vieraaksi) on komea mies, eikä ole niin hullua päästä
tohtorinnaksi. Kannatetaan sellaista aatetta!
Syyskuun 1 p.
Minulla on paljon kertomista. Lennä salamana kynä!
Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä
ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut
aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa
elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera
pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi
minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.
Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta.
Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa
niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva
talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti
häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani
oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu
kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella
kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen
analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli
pilkulleen samanmakuinen.
Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen
niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä
sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi
kulkuani.
»Uusi opettaja!» liikkui kuiske katsojissa.
Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä
niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.
Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin
tärkeän näköinen.
»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen
huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset
opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»
Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan
ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen,
siltä minusta näytti.
»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha
tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys
nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella
Berglundin ja viivattomat neidin.»
Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani
myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes
halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus,
aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin
käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa
johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt
vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin
tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui
mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher
riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija
töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti
yhtä mieltä.
Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen
kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta
olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin
kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset
saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.
Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla
tylsäjärkiseltä!
»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin
sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.
Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt
suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa
asianomaisen myöntymistä.
»Jaa. Se on niin, että Berglund opettaa mielellään laskentoa.»
»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään
opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen
opetettavakseen.»
Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin
kuva-arvoitusta.
»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin.
Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta
turhasta vaivasta.»
»Mutta minä en hyväksy sellaista vanhaa tapaa, joka yhden niskoille
kokoaa kaikki vihkotyöt ja toisen niistä vapauttaa kokonaan.»
»Opettihan viimevuotinenkin neiti tämän työsuunnitelman mukaan.»
Johtaja ei ollut kuulevinaankaan huomautustani vihkojenkorjauksesta.
Berglund nauraa virnisteli hyväksyvästi esimiehen selän takana. Neiti
Tuomikoski katseli kauhistuneena minua, kun uskalsin noin siekailematta
pitää puoliani.
»Viimevuotinen neiti ja minä olemme kaksi eri asiaa, opettaja hyvä.»
»Aivan niin, aivan niin. Mutta jos neiti nyt kuitenkin ottaisi.
ottaisi..., niin pääsisimme vähällä koko asiasta.»
»Kyllähän opettaja Iippo pääsisi vähällä, sen sijaan minä saisin koko
lailla enemmän työtä kuin mikä on oikein ja kohtuullista.»
»Noo, nuorilla saa ollakin vähän enemmän puuhaa. Eikä niistä vihkoista
niin suurta puuhaa ole kuin neiti näyttää luulevan. Tunnitkin ovat
helppoja, istuu vain itse ja antaa lasten kirjoittaa.»
»No, sittenhän johtaja voi itse ottaakin nämä minulle kuuluvat aineet.
Minä kyllä suostun mielelläni vaihtokauppaan.»
Menipä ukilta kynnet päähän.
»Katsokaas, neiti! Seikka on sellainen, ettei sekään oikein sovi.
Minulla on yhtä ja toista hommaa aina iltaisin. Maatilani vaatii
välttämättä isännän läsnäoloa. Silloin jää vihkotyö väkisinkin
sivuseikaksi.»
»Kyllä minä sen ymmärrän, mutta se on juuri sellainen seikka, joka ei
liikuta minua lainkaan. Minä korjaan yhden luokan kaikki vihot, mutta
yhtään ainoata vihkoa sen yli en korjaa. Johtaja järjestää vain sen
mukaan opetustyön.»
Iippoa harmitti, ja taisipa harmittaakin kelpo tavalla. Emintimäni
valtakausi on elämässäni loppunut, ja Iippoa en ainakaan hyväksy sen
uudeksi diktaattoriksi.
»Mitenkä sen voisi muuten järjestää?»
(Nauta!)
»Voimmehan ottaa luokkajaon!» Nyt vasta uskalsi Berglund suunsa avata.
Kannatin lämpimästi tätä »jaloa» aatetta.
»Koska sitä haluatte, niin sopiihan se minullekin», myöntyi Iippo.
»Mutta sitten kai saanen ottaa haltuuni ensimmäisen osaston?»
»Tietysti johtajalla on valintavapaus», myönsi Berglund, ja minä
säestin.
Ukkeli ei jäänyt tämän päätöksen jälkeen sekunniksikaan enää seuraamme,
vaan meni käytävään, joka samalla oli koulun rukous- ja juhlasali, ja
paiskasi oven kiinni, että ikkunat seinällä helästivät.
»Taisi suuttua?»
»Kovasti, neiti kulta. Vaikka hän kotonaan onkin nöyrä puoliso, niin on
hän koulussa itsevaltainen johtaja. Oli kovin ikävää, että heti aluksi
suututitte hänet. Hän on pitkävihainen», ilmoitti Berglund.
»Ikävämpää olisi ollut korjata iltakaudet vihkoja. Mitenkä me sovimme
jäljelläolevista osastoista?» tiedustelin.
»Annan neidille valintaoikeuden.»
Kyllä nuoret opettajat ovat sentään toista kuin vanhat, ikäloput
pedagogit. Palkitsin hymyllä hänen »jalomielisyytensä» ja valitsin
toisen osaston. Berglundille jäivät yläosastot.
Nyt panen hetkeksi kynäni »patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1» ja
kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tästä alkajaisjupakasta.