-- Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?

-- Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!

-- Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!

-- Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!

-- Lainasi! Sehän on uusi velka!

-- Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista!

Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina!

Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!

Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari

sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!

-- Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?

-- Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri "juoksi",

oli vaikeata!

-- Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta

tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan!

Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt!

Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.

Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin

yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat.

Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt

siitä.

-- Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea

olisi saatu niillä rahoilla!

Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja

tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa.

Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei

käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He

eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea,

prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa

alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita

ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja

kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!

Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan

kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan

karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki

hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja

hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on

käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy

alinomaa juosta hoitamaan asioitaan.

Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista

sanomaa.

-- Olen isä!

-- Hyvä, sanoo appi, -- onko sinulla leipää lapselle?

-- Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!

-- Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä

lapset tarvitsevat!

Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!

Ja kätilölle sata kruunua. -- Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan

kapteenikin sata?

Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin

puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.

Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.

-- Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, -- sanoo hän,

sillä silloin olet hukassa.

-- Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö

pidä saada lapsia?

-- Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki

nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta

edesvastuu!

-- Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei

ihanteita enää!

Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten

mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli

edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli

suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja

kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat

maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin,

tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman

lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin

"turmeltuna." Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän

lapsineen voinut kadullakaan asua!

Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se

ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa

ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat;

pöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän

seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä!

Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli

hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä

aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä

toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei

ollut toivoa!

Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran

viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän

appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä

takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.

Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka

saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee

hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa

sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta

maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää

vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko

kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän

uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!

Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille,

kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!

Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä

hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!

Päästä naimisiin.

Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin.

Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme

veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään

harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti

alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi

kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön

jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja

tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat "nuo

kahden", ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai

tytön.

Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja

hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla

teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta

tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin

tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin

pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi

sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai

meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina

turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen

oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.

Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai

hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun

näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot

olivat ennen Forsslovin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen,

ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he

olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat

valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He

saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja

vanharouva torkkui keinutuolissa.

Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi

myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua

kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön

vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä

veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain

nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.

Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi

hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve

olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi

salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän

sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat

itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän

oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään

diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.

Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän

morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi

äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä

ainakin kaksi sisartakin oli matkassa.

-- Pane ylles ja tule matkaan, -- sanoi morsian. -- Adolfilla ei kai

ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi

kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa

sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja

Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista

ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä

paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan

sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät

tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään"

vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen

pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik

kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai

pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei

hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja

se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän

kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän

viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin,

iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen

kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman

irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla

kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena

ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja

Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit

selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut

hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli

kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen

hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken

pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän,

ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt.

Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon

matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän

nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin

erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen

tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen

suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi

akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle

ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla

koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä

selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli

häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut

häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä

vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet

seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että

ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä

melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän

ollut miestään ennen nähnyt. -- Oliko se ihmeellistä? -- kysyi mies.

Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies

närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa

palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa

tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän

täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän

tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello

yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän

soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan,

sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä

oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona

odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta

miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen

täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa,

pikku ystävä!

-- Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

-- Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. -- Ja kun oppilas tuli,

kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka

kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja

kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni

heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä,

ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin

sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa

talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti

langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo

sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut

aikaa tulla heidän joukkoonsa.

-- Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, -- sanoi Erik,

joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen.

C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi.

Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla

mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla

juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi

tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

-- Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus,

-- sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin

tähden.

-- Mitä varten sitten?

-- Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos,

sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei

tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen

hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka

vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli

lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty

pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä

lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet

laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta

leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo

heräsi.

-- Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? -- kuului patjoista.

No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse

hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin

jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli

kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla

oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä

sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja

sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat.

Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä

kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen

jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli

miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

-- Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia

joka päivä, joka päivä, enkelini.

-- Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

-- Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu,

niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa

sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi

sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli

sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin

hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että

koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut

lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen,

ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin

punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja

petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän

kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli

siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen

yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä

siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin

pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun

heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään

talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten

tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli

merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista

sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi

jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla

leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

-- Kuules, ystäväni, -- sanoi mies, -- eikö sinun kaikissa veljissäsi

ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

-- Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

-- Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

-- Eikö siellä ole voita? -- Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä

huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä

syystä sanoi hän:

-- En ole sinun palvelijasi!

-- Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut,

niin toista olisi silloin näkynyt.

-- Mitä toista?

-- No, se oli samantekevää!

-- Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä...

-- Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

-- Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

-- Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä

siis lyötäisi!

-- Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä

palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua

siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän

kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

"Hyvä koti"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

-- Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen

johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi

tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä.

Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet

olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä

tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin

rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan,

vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla

anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa,

venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä

kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja

muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä

kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä

kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä

mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin

uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen

johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli

itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa.

Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta!

Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät

työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan

avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin

jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä

tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin

pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin

niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen

naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli

heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut

auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa -- nykyisissä olosuhteissa!

Täytyy.

Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies

ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään

matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli

sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle,

nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän

päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista.

Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta

mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin,

helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten

menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa

puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi

ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä:

-- Rapuja.

-- Naarasrapuja? -- sanoo maisteri.

-- Suuria naarasrapuja, -- sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja

huutaa:

-- Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!

Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta

leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn

parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan

Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei

päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille

Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle

puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään

muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman

sveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie

sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen

lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän

tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.

Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta,

ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen

työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi

juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin

olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja

alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja

Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän:

sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään

ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.

-- Se on kaikkein hienointa, -- sanoo hän. Sitten irrottaa hän

selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa

sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän

pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo

kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja

imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on

syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset

Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin

tekee hän aina vastakin.

Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja

nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana

täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on

vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta

kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset

kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät

toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin.

Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin

kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan

Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu!

Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen

ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He

pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee

toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni

Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen

piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50

vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa

ainakin.

Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni,

joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää

kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja

antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei

tämä menisi ja ottaisi "naukkua" ennenkuin vieraat ovat lähteneet.

Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko

astiallisen rommitotia unijuomaksi.

Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti

tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä

"yksityistä huonetta" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu

hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi

päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.

-- No, -- sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin

ilmaiseksi; -- etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.

-- Minulla ei ole varoja, -- sanoo maisteri. -- Miksi et mene itse

naimisiin?

-- Ei kukaan huoli minusta nyt enää, -- sanoo kirjakauppias, --

sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku.

Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.

Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän

sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.

-- Mutta entäs herra Potocki? -- kysyi maisteri.

-- Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, -- sanoo

kirjakauppias.

Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:

-- Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- ja sitten juo hän

totiaan. -- Hush!

-- Niin, -- sanoo maisteri, -- jolleivät nuo naiset olisi sellaisia

hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia

kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee,

sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.

-- Olen ollut onnellisissa naimisissa -- hush!

-- Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, --

jatkaa maisteri, -- ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri

kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!

-- Hush! -- sanoi puolalainen.

-- Herra Potocki sanoo hush, hän, -- lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen

tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen

puhuvan moittien avioliitosta.

-- Mitä minä sanoin? -- kysyi puolalainen ihmetellen.

-- Hush, -- matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen

irvistykseen ja tupakkapilveen.

Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on

säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat

juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee

jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan;

kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin

kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias

kotiinsa Stafvansa tykö.

* * * * *

Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa

Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla

sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen

hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki

kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut

eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies

tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä,

kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle

ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti

piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli

kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi,

ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena

tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan!

Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja

tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta

ketään kohtaan.

Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen

Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja

kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei

uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi

ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella

luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan

hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina

ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan

kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä

koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja

kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis

hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen

ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä.

Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on

vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen

hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.

Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; -- politika oli hänelle

mieltäkiinnittävää peliä -- kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli

kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli

tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä

maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut

vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja

hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun

hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän

lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa!

Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus

oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta,

niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa

erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan

sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa

päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran

viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen

elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi

määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia

yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea

itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta

syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari --

kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!

* * * * *

Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin

pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta,

kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut

safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle,

sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia

uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa

sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.

-- No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? -- kysyi

muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli

pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai

kiitokseksi.

Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:

-- Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde

huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata

porua.

-- No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina

juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?

-- Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa

näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla,

ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.

-- Rakas maisteri, -- intti akka, -- paljo on sellaisia ihmisiä,

joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa

työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo,

niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä

Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?

-- Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä

yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.

Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti

hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten

sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon

eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki

Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina,

Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että

pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli

tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea

Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi

vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin

liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl

XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta

eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.

Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne

olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän

kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät

laivain huudot, kirkonkellot ja -- torvisoittokunnat, mutta lopulta se

kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.

Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään

väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana

rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin

sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia.

Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi

suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja

jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi

lattiasta.

Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä

järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli

ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä

kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti

jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä

korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä,

mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei

ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin

rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä;

kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen

vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.

Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan.

Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen

liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta

tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla

satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta

välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat

käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti

tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli

pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita,

helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut

ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin

edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri

lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa

päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään

yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja

vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää,

se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista

erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt

kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin

olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut

yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina

varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.

Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko

ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on

hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia,

kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla

Berzeliuksen puiston luona).

Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti

vaatteensa ja lähti ulos.

-- Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, --

ajatteli hän. -- Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran

on juhannus!

Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean

seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä

lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren

Puutarhakadun ylhäisiä _bonneja_. Hän näki erään äidin antavan lapselle

rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein

vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla.

Näitten vieraitten olo _hänen_ puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se

oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa

poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat

rumia.

Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea

kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti

persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on

jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei

tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että

ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut!

Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun

katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka

oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän

sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut

unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut,

vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti

kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa,

murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.

Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti

seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä

rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle

päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään

pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä

kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen

liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi

silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi

ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti

juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä

vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen

kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin.

Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt

kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon

jälki.

Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi

kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä

huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan

kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä

se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän

kaikuvan portaissa.

Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä

menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti

hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät

olivat sulettuina!

Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle,

Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja

kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon,

joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli

kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.

Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä.

Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei

ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä?

Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi

kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän

saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt

ajamiseen.

Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja

söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä

polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä

kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä

ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa!

Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää

nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin

röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen

Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin

vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta

hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!

Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen

vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen

vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa

erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa.

Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!

Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi

kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä

ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän

sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka

sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui

upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista;

heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja

uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita

maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä

juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m.

Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa

maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin

"Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä

muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja

kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan,

ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee

kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät

sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen

täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään

ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei,

siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee

hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan

kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: -- no mutta kas kun

maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?

Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä

hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan

lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin

neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi

kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies

kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin

ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa

luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin

jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen

kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!

Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja

saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen

tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille

ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät

iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta

sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri

linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän

voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he

tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!

Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja

meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä

nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli

muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies,

perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi

toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen

lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut,

loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan,

luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan,

palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli

juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin

että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun

pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi

ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin

sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti

toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että

hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui

maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle

kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe

oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi

hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla

lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue

lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka

auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten

housut.

-- Mitä eläimiä -- ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin,

sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta,

paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.

Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja

tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten

asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.

Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja

sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli

saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että

tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin

että vuoret kaikuivat.

-- Oliko se viattomuutta vai turmelusta? -- ajatteli maisteri taas.

Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption,

ja siksi iloitsivat he.

Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä

maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin

kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan

sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä

liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".

-- Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, -- ajatteli hän -- mutta

odottakaahan!

Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan

kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä

vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja

kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse",

vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän

appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä

ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli

maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi

ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin

kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä

se oli, se oli selväkin!

Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin

suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja

kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea,

teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin

halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin,

sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä

toisten nähden.

Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta

näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa,

että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi

hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti

olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa.

Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä

kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä

tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen

erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan

korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa

hyppi.

Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista

sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei

kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] _Cic_, ja hänestä

oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin

nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia,

mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin

asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään

paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten,

selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään

poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut

keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän

lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin,

hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.

Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui

melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää

hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta

lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista

raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.

Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia,

jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella

kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla

mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että

piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku

sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä,

mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren

maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret

takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin

hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina

Djurgårdsbergille asti.

Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin

tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat

säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän

itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä

puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen

jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän

kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan

muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin

Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään

hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen

tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.

Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan

lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen

polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän

sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä,

ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä

ottamaan selvää isännästä.

Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.

-- Se ei tarvinnut minua enää -- ajatteli maisteri, ja sitten meni hän

kotiin ja pani maata.

* * * * *

Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin

järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että

huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle.

Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin,

hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa

tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys

alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä

kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys

oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi,

ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita,

ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!

Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja

kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.

Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa

juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö,

jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin

romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.

-- No, vanha Blommi, -- alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen

kerran, -- etkö jo mene naimisiin?

-- Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja

mikset mene itse naimisiin? -- purasi maisteri.

-- Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, -- vastasi kirjakauppias,

joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.

-- Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- sanoi puolalainen.

-- Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!

-- Tosiaankin, -- sanoi maisteri -- mutta kuinkas herra sitten on

leskimies?

Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään

myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä.

Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän

tiesi heidän vastauksensa ulkoa.

Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä,

juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se

ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä

hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin

tuolin selkämykselle.

-- Hush! -- sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.

Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän

alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan

keittäjätär päänsä ulos luukusta.

Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän

raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki

Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen

ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan,

heitti rahat pöydälle ja meni!

Siitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty.

Kirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi

Ladugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin

tyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu

sellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet

huomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti

häntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen

tuttavuus särkynyt viidessä minutissa.

Syksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön

Nyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin

täytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt

mihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta

se ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan,

että hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin

huomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi

kävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin

hän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten

tuttavilta hänen jälkensä katosivat.

Taasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen,

juoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus

on hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin

myrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa:

-- Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää?

Puolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee

silmiään.

-- Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa?

Hän on mennyt kihloihin!

-- Kuka on mennyt kihloihin? -- kysyy puolalainen vallan

säikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta

väärinkäyttämisestä.

-- Maisteri Blom! -- Ja kirjakauppias pyytää totilasin

ikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja

kellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan.

-- Onko siinä rahoja? -- kysyy hän ilkkuen.

-- Ei, sitä en luule, -- sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja

jakaa vaan vähittäin lahjojaan.

-- Onko hän kaunis? -- kysyy puolalainen. -- Minun vaimoni oli niin

kaunis, niin, hush!

-- Ei, ei hän ole edes kauniskaan, -- sanoo kirjakauppias. -- Mutta hän

näyttää hyvältä tytöltä!

-- Oletteko nähnyt sitten heitä? -- kysyy kellarimestari. Onko hän

vanha? -- Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin.

-- Ei, hän on nuori!

-- Entäs hänen vanhempansa? -- jatkaa kellarimestari.

-- Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa!

-- Mutta sepä vasta lurjus oli! -- sanoo kellarimestari, -- ja uskokaa

minua, ei kukaan vältä kohtaloaan!

Ja sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi,

menee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse.

Kun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan

mietiskelemään "millä he elävät." Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen

laskelman maisterin tuloista ja siitä "mitä hän voi ansaita

opetustunneillaan." Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo

kellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. "Missä tapasi hän tytön? Onko

hän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?" Tätä viimeistä

kysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias "luulee

niin", sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa

illalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. -- Niin, mutta

että hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! -- se oli

ihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla?

Kellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden "kirotun"

turhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa

keittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa

totilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli

naimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän,

ei siitä hyvää tule! -- Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten

voin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän

seisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru

vieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös

muista, herrat, sitäkin iltaa kun -- hihihihi -- yöpaita! Sepä se! Ei

siinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta

siitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano

mitään!

Tosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä

naimisiin parin kuukauden kuluttua.

Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin

tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä

vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.

Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty

kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin

kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä

naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja

sanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että

sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset

verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle,

että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin

rikoksena, joka "sotii luontoa vastaan." Kirjakauppias, jolla oli hyvä

muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin

"hanheen", johon maisteri vastasi, että _hänen_ vaimonsa oli älykkäin

nainen maan päällä.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen

teatterissa, ja "hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!"

Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan

juhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän

nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria,

muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät "olevan

maalta." Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut

"pukkusilla" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta

nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.

Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä

syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti

ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi

vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli

hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä

vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään

koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten

pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet

käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat

pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka

he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin

arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan

tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!

Korvaus.

Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään

siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen

kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan.

Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin

kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt

mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen

Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä

mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana

ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa,

ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen

tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle

edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.

Ja siellä hän sitten vainueli.

Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja

lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä

suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen

varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja

aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta

osakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa

tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.

Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli

jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään,

kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen

köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.

Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään

iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan

haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään

voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti

saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran

eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi

ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan

voineet sanoa, suoraan puhuakseen.

Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne

puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla,

sillä tyttö ei koskaan puhunut.

Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se

tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli

polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli

lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja

uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön

syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen

jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa

väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.

Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille

ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä

niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän

ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi

niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai

olla oma itsensä.

-- Kas siinä on rakkaus, -- sanoivat ystävät. -- On se rakkaus sentään

jotain ihmeellistä!

Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja

mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi

Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista

ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan

mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi

sohvankoristeita.

Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan

päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla

yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla

omissa aatoksissaan.

Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen

ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota

hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa;

mies oli yksin _hänen_!

Neljäntenä kuukautena ei mies enää _jaksanut_ laulaa Rosen i

Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja

niin istuivat he vaiti.

Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään

kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän

ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa

viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.

Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui

saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi

kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.

Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt!

Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti

yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän

väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin

vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan

irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies

tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja

olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä.

Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt

pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi -- ennen

naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun

Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin

kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.

Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt.

Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet

hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas

virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo

saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei

koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli

siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki

ranskalaista romania.

Hän oli siis valehdellut vaimolleen!

Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi

ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden

naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin

miehensä! Silloin menisi hän järveen!

Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. "Täytyy

nähdä mitä tekee", oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä.

Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite

oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset

poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli

silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia

jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja

hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen

alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan

joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta

sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut,

kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen

ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään

istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.

Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut

miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat

kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi!

Niinpä kai! Mutta ... hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei

näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin;

silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan

kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle

puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän

tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja

pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän

miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki

rouva!

Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli

vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.

-- Mikset ole pannut maata? -- oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.

-- Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?

-- No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan

uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!

-- Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä --

rakasta -- minua -- enää.

-- Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?

-- Eihän illallinen ole mikään liikeasia.

-- Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on

pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!

-- Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani

sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan

kotimatkalla.

-- Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa...

-- Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä

herättämään Lina ja saada hauteita.

Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan,

kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin

toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin

rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja

suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli

kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi

enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa

syliin, ja vaimo hymyili jälleen.

Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei

kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan

puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla

kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä

neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja

seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.

Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui

salissa ja odotti. Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies

kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää

vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee

langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen

kerän lattialta.

Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.

Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja

saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin.

Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta

tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa

menoja.

Ja siinä sitä oltiin.

Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet

silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja

sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina

piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin

kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti

erottaa.

-- No eihän nyt sitä!

-- No kuinka sitten!

Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti.

Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä

pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja

sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!

Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita!

Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä,

muuten hänet unohdettiin.

Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli

nukkuvinaan kun mies tuli kotiin.

Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta.

Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä

hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä

oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään,

tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin.

Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan

oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että

hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät.

Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua.

Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut

kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa

kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä

saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei

siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen

johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen

oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä?

Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.

Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta;

hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.

-- Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?

-- Kuusi vuotta!

-- Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?

-- Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas

hengittää.

-- Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?

-- Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä

vaimosi lääkäriin!

Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi

viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.

Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten

oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon

valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. -- Ja

uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli

huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen

piti olla. Ja sitten neuvoteltiin "rouvan" kanssa, ja siinä piti

ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.

Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika!

Ja kun mies näki "pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin" lepäävän

niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun

hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät,

jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen

katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan

jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa

saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen,

vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista

minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.

Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin

älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.

Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin

hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi

pojastaan.

Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että

vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan

senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa

kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin

mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetyksi, sillä

olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.

Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla

ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin

laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se

tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin

pitkiin aikoihin.

Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin

täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.

-- Sen saa Harald kirjottaa, -- sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän,

ettei elämä ollut lopussa kun se loppui.

Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta

nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he

puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei

mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin

sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei

mies uskonut sitä laisinkaan.

Ja he lauloivat Rosen i Nordanskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he

tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen

mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!

Huono onni.

Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa

koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari

lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja

juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi

ennenkuin nait hänet!

Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta

mitä se auttoi? Mies ei _valitse_ vaimoaan, vaan se vaali, luontainen

valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.

Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea,

kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo

seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja

odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta

ja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari.

Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen

Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin

halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu

mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he

naimisiin!

Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän

onneaan varten tarvittaisiin.

No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä,

sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana

päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.

-- Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, -- sanoi mies vaimolleen.

Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi

ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja

sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän

tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.

-- Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista -- sanoi hän.

Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän

maata.

-- Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen

makuuhuoneeseen.

-- Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan

kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.

Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se

kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia.

Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu

kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen

tärkeimpänä kohtana.

Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se

oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut

makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää

ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä

oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi,

mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.

Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään

sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin

olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.

Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita

ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi

hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli

vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan.

Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt

enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut

sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän

tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.