PUHUTTELU.

_Kirjailija_: Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan?

_Puhuttelija_: Varsin tarpeeksi!

_Kirjailija_: Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä!

_Puhuttelija_: Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on

vaarallista!

_Kirjailija_: Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei

pelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja

noussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin

ahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun

tällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan

kiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta

hievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt

kaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa

_vastaan_, ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli

kaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja

siveelliset tekivät siitä epäsiveellisyyden uskonkirjan. Hän kirjotti

Folkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset

heittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja

puhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa

suruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian

kandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja

todistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati

olisi menetellyt perinpojaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja

kysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi

vastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja

puhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren

jälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla

väärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin.

Mutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin?

_Puhuttelija_: Kyllä, tehän olette sosialisti!

_Kirjailija_: Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän

aikanamme. Enkö saisi olla sosialisti?

_Puhuttelija_: Ihmettelen sitä.

_Kirjailija_: Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa

pakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti!

Mutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko

vielä jotakin?

_Puhuttelija_: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä

en ymmärrä!

_Kirjailija_: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin

teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on

1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on

naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten

tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin

nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista

lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota

kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena

luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan

tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun

lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen

oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti.

Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian

matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin

romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se

oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo

puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan "Yleisten

huvien" joukossa.

_Puhuttelija_: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla

naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!

_Kirjailija_: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta

tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman

lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on

vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista

raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa

äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille.

Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit

äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie

asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä

vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut

naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin

isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut

avioliittoa _nykyisissä oloissa_, olen osottanut, että täydellinen

autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen _nykyisissä

olosuhteissa_ on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi,

olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista

avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis

moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla

kirjaimilla, _Nykyisiä Olosuhteita_.

Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on

hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama

vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä

vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?

Hyveen palkka.

Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä

kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti

vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä;

muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika

oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli

lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli

kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto.

Muta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän

miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun

äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä,

monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien

yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään

kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä,

joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli

kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut

perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä

aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui

melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja

luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä

kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat

heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat

asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika.

Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja

siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta

puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta,

äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua

neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun

lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja

kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi

häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa

nuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän

lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen

naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään

sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen

elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen

hetki lähestyi.

Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä

oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa

viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi

kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä

kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä

saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa

kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian

kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti

joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet

antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium

molle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen,

muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut

akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän

voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella

uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo

tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen

kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä

ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan

tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa

tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.

Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt

moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia

menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen,

mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja

hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä

huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli

ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt

kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea;

se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon

hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän

Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä

akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa

luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin

ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei

kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä

ystäväänsä, joka aina oli "myöntänyt", niinkuin hän sanoi, joka ei

koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies

vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä

hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet

toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin

upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika

muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää

kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia

teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka

sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa,

lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua

halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja

sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi

tapahtua, että poika viittasi johonkin "läksykirjaan", ja silloin

raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat "päin

helvettiä."

Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille

askareilleen.

He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä.

Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja,

puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut

professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä

välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja

morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli

elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan

puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä

ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan.

Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta,

semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.

Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin

pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja

epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä

kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään

niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta

hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika

mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin

toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen

mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen

kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne

kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin

hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä

ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville

sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa

poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen

kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella

itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa

ansaita oikeuden täyttää luonnon laki.

* * * * *

On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä

valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee.

Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee

täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu.

Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen

pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot

lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen

mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen

ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu;

ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin;

hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu;

mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka

värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne

kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä

takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä

hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket

punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää,

niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin

täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on

tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu

elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta

myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se

valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian

monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.

Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset

himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle

multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset

ratkaista!

Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan

vastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja

keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja

pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se

vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan.

Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja

vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa

karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää

niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan

äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa

ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan

intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua

missä se mahdollisesti on vahvin.

Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne

kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen

oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten

surmaisikin pienen yksilön "äärettömän" minän. Eikä ole siinä mitään

hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa

ruokaa kaikille -- paitsi ihmiselle.

Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui

makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen

iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut

joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja

vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko

voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten

latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin

surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli

kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä

lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen

piipityksen.

Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä

kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin

tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän

lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut

tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa

vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja

lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee

lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja

terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä

hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten

veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin,

tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta

aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli

samanlainen muoto.

Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja

jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.

Poika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla.

Hämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja

takaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia

siten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä

käsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär

joka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän

hameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään

hameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren

herran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät,

mutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja

katseli tyttöä.

-- Älkää seisoko siellä, herra Teodor, -- sanoi tyttö joka parhaillaan

sai keinun täyteen vauhtiin.

-- Miksen saisi täällä seisoa, -- vastasi poika, joka tunsi tytön

hameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa.

-- Ei saa, sanoi tyttö.

-- Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, -- sanoi herra Teodor

ja heittäytyi ripeästi keinuun.

Ja niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi

niin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun

keinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella

ja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja

nautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiviisti nuorten rintojen

mukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli

puoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa

hymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella

poikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran

korkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi

pojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi

tytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan,

kulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä

pimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut

tämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö

hypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he

istuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet

katsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin

huutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin.

Veri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen

kaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut.

Hän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli

purkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli

tapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen

naiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän

painiskelllessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli

siten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä

merkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin

kehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian

aikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen.

Kulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan

sieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto

kaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista

vuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä

moneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut

ajatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien.

Hänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin

ajatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen

toinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja

aineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä?

Hänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään

hyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen

ryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa

siitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut

vielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen

Bernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa

häntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen

alaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen

nuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies,

ikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin

piti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä

mieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei

hän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen

holhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin

taimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne

tulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä

syystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä,

kukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta.

Näissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä

kunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän

jälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen

levolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa

keittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan

ja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas.

Kaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua

kiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua,

sillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt

sisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni

huoneeseensa.

Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja

sytytti lamppunsa.

Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin "Hengellisiä Aamuääniä",

jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia

varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja

palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli

antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen,

joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi

yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän

oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti

jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän

kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja

valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä

mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän

lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen

asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää

mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen

puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat

kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.

Vihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa

Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo

nukkui.

Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä

sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan

huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.

Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen

suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti

hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän

näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan

koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien

alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska

ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet

päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin

täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian

raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata

vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä

syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.

Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen

johtuvan äidin kuoleman surusta.

* * * * *

Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan

aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut

pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä

sinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista

vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet

menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä

sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää

varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat

kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten

tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat

joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he

olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille

antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet

köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin

turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän

petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän

aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi

opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin,

kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista

pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.

Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut

mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita,

opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin

itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä

hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin

että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää

tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti

jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin

"epätieteellisesti" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa

astemittarilla.

Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka

lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden

kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden

kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan

Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten

maailman luomisen.

Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut

olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin

vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt

mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen

ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö

käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta

tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.

Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja

väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. "Seiso uljaana, valon

ritarivahti", saatiin laulaa, "rohkeana eri teilläsi!" Mikä ritarivahti

aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä

todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on

yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä

kouluillaan ja uskonnollaan. "Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!"

Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä,

että kun "alaluokka" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin

valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden

oppeja! Sinä nuori, "reipas" taistojoukko! Tosiaankin olivat

reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus,

tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen

kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi

niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet

Olivatko he pettureita vai petettyjä?

Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei

koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia.

Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista,

sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä

puhuvan. Päivällisajalla menivät he "ottamaan paradin", ja se joka

asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä

hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi "valon ritarivahtia" kuudennelta

luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta

kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti

parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden

oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta

voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat

ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että

he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan

pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä

kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.

Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan

nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta

ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän

usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti

kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!

Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli

ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä

kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa,

exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin.

Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa,

vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.

Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin

sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa

piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa

ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat

silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli

tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia

kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin,

sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri

ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he

riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi

merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa,

jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta

jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään

toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin

vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat

lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli

muodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka

kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän

kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he

ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin,

sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät

auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti

huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän

ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä

huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia,

että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän

muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa,

ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä

välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot,

vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän

rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia

sentähden että olivat rumia?

Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä

miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se

herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei

tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se

aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen

sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään

suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä

olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet

metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä

käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin

salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli

oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö

näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän

kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista

ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!

Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä

päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi

joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he

saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli

sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi

koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.

Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori,

kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin

huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän

sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta

ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan

penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja

huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi

raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen

herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen

kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. -- Menkää paikoillenne! --

kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.

Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa

saadakseen luukun auki ilman tappelua.

-- Sinä, -- sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, -- mene

avaamaan luukku!

Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa.

Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan

suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut

Espanjasta "Carl Johan"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:

-- Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, -- sanoi hän, ja

siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle

ja veitsellään leikannut poikki nauhan. -- Töllistelkää vaan minua! --

ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin

heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka

vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut

kuin leikata se poikki.

Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta

maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin

turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen

tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi

pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä

oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan.

Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten

puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan

tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi

koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin

tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään

vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta

ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa

lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista,

jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän

vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt

ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt

ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.

Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan!

Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa

olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun

heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia

syntisiä!

Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset.

Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän

vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika

Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa:

Professori ja Ritari ... silloin kulki kuin heikko päivänloiste

apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään:

kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu

hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä

hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen

huokaus: "Hän oli Jumalan lapsi, hän", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin

itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi "papalle", joka oli vaan

professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.

Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä

ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin

syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat

raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri

keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat

rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se

taas lasten syy, että heillä oli "merkityt" papinkirjat? Hänen isänsä

ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on

kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan.

Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.

Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä

merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja

pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla

jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki

ymmärsivät toisiaan.

Sitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan

pienelle "munkkituikulle" ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun

luutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset

vapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän

päivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja

alempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän

riiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia,

joitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin

suurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta

nöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä

iloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä.

* * * * *

Toisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena tunnettuihin

houkutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän

koko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan

rikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat

häneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja

papin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän

tunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä

kuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt

peitettäisiiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämmähäkin

verkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä

kiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui.

Eräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia

vaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli

tammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi

hirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa

kaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä

heijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja

yläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä,

uhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien

päät peittyivät täydelliseen pimeyteen.

Pappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta

avioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta

harjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse

oli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän

kyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun

pappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja

kalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet.

Niinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat

jokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä

kirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen

selkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he

kokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli

pastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana

joutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa

vapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke

tätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi

antanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin

menestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä

vastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista,

leikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on juuri päinvastoin

mitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on

huutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies

vasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä

siihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla

avioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi

sitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä

Jesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua

kaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi

pyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä

jäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa

erityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän

kaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin

kuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys

enää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka

heidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se

märkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli

heidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot

valkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko

vai puikahtaa rohkean valheen suojaan.

Rukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä

iltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi

kuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä

koetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne!

Se oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului

niitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei

sentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä

suhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa

tällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana

toisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin

sukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa

silmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He

eivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi

kysymyksessä "selkäänanto raastuvan portailla." Ainoa lohdutus oli se,

että _hän_, herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se

oli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle,

professorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa.

-- Tule tänne, Vennerström, -- sanoi pappi joka oli sytyttänyt

kaasuliekin sakaristossa.

Vennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälellejäänyttä koetti

istua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa,

mutta se ei onnistunut.

Vihdoin tuli Vennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni

suoraan kuorinovesta pihalle.

Tultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli

tapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut

tehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne

paljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii

ytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä

ajatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. -- Usko minulle, poikani,

sydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile.

Mitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta

loppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun

autuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo

Jesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!

Hän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän

sitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa

vielä oppinut mitään tervettä järkeä -- Jesuistista sofistikaa vastaan.

Tosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa

saanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet

olivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa

sanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa

naishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran

voinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville

seuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan

kun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut,

olisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka

oli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain

tavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia

leipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja

hän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.

Kotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista.

Teodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten

tavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille.

Sitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia.

Mutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni

hän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka

oli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri

siinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa,

sammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut

voivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä

synnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa

vastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei "siihen" saisi

kajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos

"siihen" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.

Hän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän

Arndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja

Herransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä

jonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut

tappiolle.

Sitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa

Norrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja

menneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja

nyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja

laskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen.

Hän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän

rukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot

alkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa

herposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä

puheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa,

hohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita

tuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta

näkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina

rintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden

muovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen

sylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt

repi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen

ja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt

tunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui

maata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli

hänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.

Ja aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.

* * * * *

Kuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä

terveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat

vahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta

kiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän

ripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan

alaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen

sekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja.

Se häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à

65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja

jota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän

Jesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa

ajattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan

"tunnelmia."

Vuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki

tuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä

saaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja

toverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi

tietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen

palturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he

ylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan

niistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka

he vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat

ylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea

uskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat

nuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää

tarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden

vannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi

kunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies

uskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten

voitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui

koko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka

yhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella

itselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne

kolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta

kaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut

ihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa,

tuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista,

tuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja

poikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja

kemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot

olisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta

enää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa

jakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa

kuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä

kahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan

viisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien

petkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt

kuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä

oli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! -- Mutta, -- niin

lopetti hän. -- mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään

ummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.

Kesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän

mietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän

oli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan

nimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan

ei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina

tahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä.

Valoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas,

kuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki

taistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä

huononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian

laita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen

suoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi

professorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He

istuivat puistossa ja joivat kahvia.

-- Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? -- kysyi

professori.

-- Niin, hänen aikansa on tullut, -- sanoi kapteeni -- luulenpa sen jo

olleen kauvan!

-- No, -- sanoi professori, -- etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä

en sitä voi!

-- Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, -- sanoi kapteeni, --

mutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä

maistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai

kuinka? -- Niin, sitä se on, -- sanoi isä, -- minä olin mieskuntoinen,

viidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei

päässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle

rippikoulutytölle!

-- Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä

ole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää

huolta itsestään, hän!

-- Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia

itseensä hankkivat, -- sanoi isä. -- Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi

Teodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa.

-- No sen teen, -- sanoi kapteeni.

Ja niin tuli selväksi se asia.

* * * * *

Eräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki

oli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä

hedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja

uneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun "Tule Jesuksen

tykö", jonkinlaisen "älkäämme väitelkö" luutnanttiveljelle, joka

silloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli

iloinen sielu, joka aina oli "hoitanut itseään", niinkuin setä sanoi,

ja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta.

Tänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän,

he puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen

ajatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta

Kyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä.

Kellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli

aina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa

kannuksen kilinää ja sapelin helinää.

Hyvää päivää vanha myyrä, -- tervehti vanhempi veli. Miehellä oli

nuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät

mitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta

näkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen

miekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli

sellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua!

Hän heitti silmäyksen "Tule Jesuksen tykö"-tauluun, irvisti, mutta ei

puhunut mitään siitä asiasta.

-- Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille

valmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha

Baruch.

Teodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa,

pani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen

suupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän

pöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi.

-- Aja nyt Bellevuehyn, -- sanoi luutnantti ajurille, -- mutta ajakin

niin että oriittesi maha maata viistää!

Teodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän

voinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi.

Tiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia

vastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin

palaavan hautauskulkueen ohi.

-- Näetkös, näetkös, -- sanoi Kyösti, -- kuinka saakuran sievä tyttö

istui viimeisessä vaunussa!

Ei, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä.

Sitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä.

Silloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille,

keskellä katua. Se oli vallan hassua.

Senjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi

ajuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille.

-- Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa -- sanoi Kyösti ja työnsi

veljensä ulos ajurista.

Teodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään

raittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni

ravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi

veljeään, vaikka sydän kurkussa.

Etehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa

silmänräpäyksessä olivat hänen sylissään.

-- Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, -- tervehti hän heitä ja suuteli

kumpaistakin. -- Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä

koskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan?

Tytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä

loisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja

niin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin

kohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti

siistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen.

Luutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen

kyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen.

Se oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja

järjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon

kannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville

missä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla.

-- Nyt soitat valssin, -- sanoi veli.

Ja katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa

ja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät

iskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja

kiljasi:

-- Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa!

Teodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen.

-- Menkää antamaan hänelle suutelo, -- kuiskasi veli, mutta sitä ei

uskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen

synkkää soittoaan.

Mutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin.

-- Eikö se ole Noita-ampuja? -- kysyi tyttö.

-- Ei, -- vastasi Teodor kohteliaasti, -- se on Faust.

-- Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, -- sanoi pieni musta

tyttö, jonka nimi oli Riken. -- Hän on vallan toista maata kuin sinä,

vanha Schajasi!

-- Hän onkin pappi, -- kuiskasi luutnantti.

Se teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet

luutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään,

arkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin

helkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman

lämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin.

-- Kippis sinä vanha papinkisälli, -- sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut

olla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin

huntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin

hänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen

ja dilli sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat

olutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti

tuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri

merenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin

ihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä,

mikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät

laavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin

champagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka

pulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli

sitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu,

ruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään

tulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia

näkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui

hän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää

tietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta

luukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa,

järjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan

hän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti

onnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat

elämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison

juomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja

luutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja

Teodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän

niin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi

pois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor.

Ja kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi

huoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän

repi seinältä "Tule Jesuksen tykö"-taulun, ei siitä syystä ettei enää

olisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän

ihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän

ihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa.

Hän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin

hyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan

löytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja

yönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna

vuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät

ja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja

kuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. -- Jos menisin

Stallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja

ennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään

sakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat

edellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut.

Eikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin

elämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa tynniksi.

Juotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen

lopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja

Teodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Ja hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä

porrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor

kysyi oliko hän tälle vaivaksi. -- Oi, ei suinkaan, päinvastoin. Ja

sitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja

tarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he

punschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi.

Eräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Hagapuistossa. Tyttö poimi

kukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku,

että poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli

tummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten

ympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma

pojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin

tukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin

vakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen

kohdata.

Ja niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut

tyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista

tehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti

tehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin

omilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli

voinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen

intohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka

niin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli

heittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa

muun tutkinnon, ja -- kukatiesi -- ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt

runoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan

tahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää.

Vihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit

Stallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi

soittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia,

jota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi

olevansa yksin salissa. Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli

moniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki

hän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja

häviämään ulos yöhön.

Vasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin,

murrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja

_naiseen_ luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se

oli Riken Stallmästargårdenilla!

Kun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan

papintutkintoa.

Vuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä

tyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja

vastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla

sen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli

kivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa

ulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli

kellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina

märältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli

sammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta

paistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa

jonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän

puhdas.

Eräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta

ankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin

hienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään,

tunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän

oli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan

vahvan.

Veljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan

koko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä

ottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja

sillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin

oli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli

yhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun

vakaannutaan niin naidaan j.n.e.

Tähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä

kirjeessä, johon ei tullut vastausta.

* * * * *

Kun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä

kesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän

Upsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli

hankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.

Hän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin

harvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat

laahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin

olisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin

huomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut

nukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli

turmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän

Karlsbadiin.

Seuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka

ruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi

jätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut

muistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä

perustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää

koko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin

hulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä

miestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli

kuiskailtu totta.

Isä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan

dekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä

piti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. --

mutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi

keino.

-- Ja mikä se on? -- kysyi jumaluusoppinut.

-- Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, -- sanoi

lääkäri.

-- Niin, sitä täytyi tosiaankin, -- sanoi jumaluusoppinut joka

oli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli

epäsiveellisesti.

Isä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu

naisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa,

sillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin.

-- Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, -- sanoi

lääkäri.

Dekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely

siirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa

mitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia.

Asia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden

päästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan.

Kiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli

kahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla

ulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias

saksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui

papin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän

korkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen

allianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä

oli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat

poistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti

poistaa ammattihaureuden. -- Katso minua, sanoi nainen, olen

kolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi

hullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen

valvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen

Kristuksen tähden.

Nuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita

lanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään

hirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa!

Syksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia

Leidschutz kihloihin.

-- Pelastettu, -- huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan

Norrtullgatanilla.

-- Saa nähdä kuinka käy, -- ajatteli veli kasarmissaan

Ladugårdslandetissa. -- Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä

tähtiä jotka rakastaessaan kuolevat.

Teodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin

synnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan.

Kolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut.

Lääkäri, joka kuolintodistuksen antoi, pudisti päätään, nähdessään

rehevän suurikasvuisen naisen itkien seisovan sen pienen arkun ääressä,

jossa lepäsi kahdenkymmenenkahdeksan-vuotiaan nuoren miehen luuranko.

"Plus oli liian suuri ja minus liian pieni", ajatteli hän, "ja siitä

syystä söi plus sen minuksen."

Mutta isä, joka eräänä sunnuntaina sai sanan poikansa kuolemasta, istui

lukemaan saarnaa. Ja lopetettuaan lukemisen ajatteli hän itsekseen

näin: maailma on vallan mullinmallin kun hyveitten harrastajat saavat

sellaisen palkan.

Ja siveä leski, syntyisin Leidschutz, meni vielä naimisiin kahdesti ja

sai kahdeksan lasta ja kirjotti artikkeleita liikakansotuksesta ja

epäsiveellisyydestä.

Mutta lanko sanoi, että sepä on kirottu nainen joka niin ottaa hengen

miehistään.

Mutta se hyveistä vapaa luutnantti nai ja sai kuusi lasta, ja tuli

majuriksi ja oli onnellinen elämänsä loppuun asti.

Rakkaus ja jyvät.

Notario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti

majurin taloon kosimaan, mutta majuri oli.

-- Rakastan häntä, -- sanoi notario.

-- Paljoko ansaitset? -- kysyi vanhus.

-- Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä...

-- Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni.

-- Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni...

-- Älä lörpötä -- paljoko sinulla on sivutuloja?

-- Täällä maalla me tapasimme ensi kerran...

-- Paljoko sivutuloja? -- lyijykynä oli valmiina.

-- Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä...

-- Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? -- Hän piirusteli

variksenvarpaita imupaperille.

-- Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan...

-- Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja?

Numeroita! Tosiasioita!

-- Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen

tunteja, minulle on luvattu oikolukua...

-- Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No,

nyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä?

-- Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa!

-- Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä

se on? Mitä lörpötystä tämä on.

-- On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia.

-- À 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä?

-- Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä!

-- Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä!

Sinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja

hullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se

tarvitsee ruokaa ja vaatteita!

-- Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan _niinkuin

me_ setä, _niinkuin me_...

-- Kuinka pirussa te sitten rakastatte?

-- _Kuinka me_ rakastamme toisiamme? -- Hän asetti kätensä liivinsä

rintamusta vasten.

-- Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet

perhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä

kihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä

kovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat!

Notario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin

suuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka

onnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran

kulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä

tuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen

kunniavartioina heidän riemukulkueessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin

katsein, pystyssä päin ja joustavin askelin.

Ja sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat

keskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä

oli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: "nyt olemme

ansainneet kolme kruunua!" Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana

olivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista

kruunua.

Ja väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin -- mitä ei

tekisi rakkautensa tähden -- niin jättikin hän tuntinsa ja tuli

morsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle.

Mutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja.

Tärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita

ostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta

tietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja

pähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset

alustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset,

ja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea.

Ja sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina

laseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja

kaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta

silloin täytyi äidin tulla mukaan.

Ja touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä

käsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ

sai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin

sitä alettaisiin taas!

Kaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska

nyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja

huoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun

varrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut

kolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän

vähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä

Louisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada

isompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään

mitään tehnyt, kun vaan rakastettiin.

Ja niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli.

Ja vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille

peitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs

naimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka

kietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä

täällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä

japanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja

vastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä,

jossa kymmenen laatikkoa, "pähkinäpuuta joka pala", ja isot peilit ja

istuimia ja kaappi ja ruokapöytä. "Näkyi todellakin, että siinä asui

hienoa väkeä" eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri

ruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen!

Ja häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä

elämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto

ihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä

vanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi!

Ja makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja

vielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan

valon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän

rypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa

makaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi

nukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä

kaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin

riemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja

ylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku

rouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä

antamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa

yönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita

ylleen.

Ja niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan

tien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi;

hän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin

ilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen

vanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista!

Hei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin

vuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen

jalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan.

Ja hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea

kaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen.

Hän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut

kattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan.

Ihme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle!

Sillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa

siveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähi

ravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava.

Portteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo

terveisiä minulta!

Ja hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle.

-- Saanko tulla?

Pikku huuto: -- Et, ystäväni, odota hiukan!

Hän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän

omille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii

viinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo.

Ja kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee

häntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet

mukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa

pieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. "Ah,

kuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa!

Ajatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan." Ja mies

tarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä.

Millainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta

"sanoa mitään."

Ja se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri

hauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla

aamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä

ei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa

Göteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia.

"Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä

ovat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!" Mutta rouva uskaltaa

väittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että "hän

kyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin,

sillä muuten he kyllä menisivät kaikki!" Ja notario tuntee piston

sydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen

onnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi

tähän! -- Hän sanoo onneksi: meillä!

-- Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita!

-- Syötkö sinä silliä ja perunoita?

-- Luulenpa kyllä.

-- Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle.

-- Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten

kruunuarsakoita!

-- Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden

aikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa!

-- Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä!

Enemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana!

Kello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli

suuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa

rinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi

samassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen

päivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja

toverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka,

olet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka

tasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla.

Niin piti aina olla!

Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä,

illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka

ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä

edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille:

nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona

pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!

Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva

koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat.

Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi

perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi

metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:

-- Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?

-- Mitä niin?

-- Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin,

niin arvaas mistä hinnasta?

Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.

-- Ajatteles, kruunu parilta!

Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän

sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo

lunta.

-- Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!

Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla

oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt

metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo

puuroa kuin olisi _tahtonut_ näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä

puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle

pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa

hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole

vihainen. Eikä puuroa enää tullut!

Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen.

Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän

syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri

kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka

piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi

olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai

arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä

ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra

luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas,

siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!

Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli "niin kuin

pitikin!"

-- Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!

No, koska nyt kerta oli niin, niin -- kuinka hauskaa! Aatteles,

pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se

oli. Tietysti!

Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt

käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin

riittänyt.

-- Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen

nuori, mutta nyt tuli toista.

Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo

pyytämään tätä takuuseen. -- Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin

on menoja edessä!

-- Aivan niin, veliseni, -- vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole

ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on

varoja.

Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan

nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut

varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli

ollut häntä kysymässä.

-- Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat?

Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.

-- Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!

-- Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha

Ludde eli perheen isänä.

-- Ei, ne olivat tukholmalaisia!

Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja

niillä oli kepit.

-- Kepit! Hm! -- Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla

takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan

pilkkahinnasta!

-- Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden

aikaan.