Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt

sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä

vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.

-- Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.

Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli

ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!

-- Poltatko sinä?

-- Tietysti. Etkö siitä tiennyt?

-- En!

-- Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee

pahaa tupakansavu.

Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se

vähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.

Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo

ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö

miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli

Ranskasta.

-- Se oli vahinko!

Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin.

Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän

näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä.

Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin

suudella.

Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti

Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut

asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin

asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti

kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen

elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä

kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.

Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello

viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden

miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka

suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!

Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista.

Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet

takaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt

mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja

vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.

Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin

tunkiolle.

Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä

oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.

Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti

herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.

-- Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?

-- Onpa niinkin, ystäväni, -- sanoi mies ylväästi.

-- Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää

sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan

mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!

Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko

valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.

Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he

puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen

vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he

istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra

Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja

täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin

ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän

aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä

nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän

ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut

kapakka.

Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui

mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki

maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan

raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi

lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin

joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä

ystäviä.

Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää,

sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.

Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies

kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin

professorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän

oli "määrännyt", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.

Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa

löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju.

Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut

ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen

kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo

vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja

asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit

ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia

liikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa

salassa. Mutta lääkäri oli "määrännyt."

-- Ratsasta sinä kanssa, -- sanoi vaimo, kun mies kerran

oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai

sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta

ja joutui naurunalaiseksi.

Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn

iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä.

Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui,

mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella

herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.

Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin

uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat

istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei

hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista,

eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!

Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.

Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä

kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä

ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä

ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos

portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan

kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.

-- Ernst, -- sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli

kuin itkua -- Rakastatko minua?

Rakastihan mies.

-- Olen sairas, niin sairas.

Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili

surumielisesti.

-- Voi, kuinka sinua rakastan!

Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut

kuullut moneen, moneen aikaan.

-- Oletko minulle vihainen? -- sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.

Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei

olisi niin paljoa poissa kotoa.

-- Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli "määrännyt" sen.

Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?

-- Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!

-- Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä

äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy...

Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta -- ja hän oli sairas.

Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.

-- Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän

juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone

haisi konjakille -- ja tupakalle!

-- Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? -- sanoi vaimo.

-- Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!

Ja niin oli hän kipeä taas!

Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui

tielle ovella.

-- Sinä et mene sinne!

-- Kuka sen kieltää?

-- Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!

-- Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä

mies, hyi piru!

Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.

Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui

hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko

yön.

* * * * *

Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän

varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella?

Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä

sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!

Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty!

Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.

Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena.

Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain

askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan

olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä

katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita

ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu

koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!

Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi

sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka

lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli

häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen

takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan

ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään

epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen

kolmisin.

Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi

vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä

julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi

vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää

ilman tätä naista.

Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella

ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla

rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei

tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen

kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.

Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.

-- Mikä elukka, -- sanoivat herrat.

-- Mikä naisko se rouva, -- sanoivat muutamat naiset.

Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään

hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita.

Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo

heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä

sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli

mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille

mitään.

Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren.

Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama

oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei

mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.

Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies

voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.

Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän

sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.

-- Et sinä ole ainoa, sinä, -- sanoi ystävä. Miehellähän vaan on

alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on

orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot

syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset

tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu

tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä

olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista,

ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko

vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään

polyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni

teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!

Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään

lohdutus se ei ollut!

Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.

-- Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin,

ja silloin se on myöhäistä! -- sanoi ystävä.

-- Mitä sitten pitää tehdä? _Mitä_ pitää tehdä?

-- Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä,

joka jo alkoi kyllästyä.

-- Mitäs he tekevät sitten?

-- Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne

ovat viekkaita!

Viilloksia.

Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta

hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän

hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten

joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen

kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä

vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin,

"väärinkäsitettynä." Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin,

koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä

salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään

nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli

ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle.

Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden

ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? -- Ei, ei

ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? -- En tiedä mitään hassumpaa,

vastasi tyttö. -- Parooni oli löytänyt oikean naisen! -- Miksi sitten

tanssitte? kysyi parooni. -- Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. --

Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. -- Mitä vaikeutta siinä

olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa

ajatukset. -- Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? --

Ei! -- En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! -- Niin, alan

tosiaankin uskoa niin! -- Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani?

-- Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! -- Hyi! Mutta mistä

sen tiedätte? -- Sentähden että olemme samaa mieltä! -- Niin kyllä,

mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään

kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme

ajatukset! -- Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää

naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! -- Se on totta! Tahdotteko

ajatusaikaa? -- Kyllä, kotiljongiin asti! -- Ei pidemmältä? -- Miksi

pidemmältä?! --

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän

muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän

tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta

näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti

kukkavihkonsa. -- Hyväksyttekö? kysyi parooni. -- Hyväksyn, vastasi

tyttö. -- Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut

toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja

samat "väljehtyneet" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti

maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä,

basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen

oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua,

samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi

niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä

hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan

rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat

vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he

naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä.

Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt

saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän

alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä

toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään

valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa,

mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien

ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään

vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön

inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata

politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin

oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin

oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä

kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän

oli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä

vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat

olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin

jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He

punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat

luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu,

että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta

samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen

mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli

matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään,

hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä

matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä,

mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin

mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä

kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi

kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen

pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo

seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan

huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi

oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies

ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt

hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka

saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat

politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti

silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen,

että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle

puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina

lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda

emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen,

tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin

ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän

enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona

iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina

lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen

sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen

sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa.

Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä

yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin

lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa.

Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin

uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta

vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin

siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi

talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut,

mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan

toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä

tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi

syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen

uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä

serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä

ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta

parooni nauroi, ja niin tuli serkku.

Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti,

oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He

istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei,

siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta.

Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen

vapautettujen vankien auttamiseksi. -- Haha! Täällä oli juuri

vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia

tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko

päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin,

minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.

Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni

henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta

serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän

vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä

käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen.

Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin

rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin

hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli

laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien

uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa

puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.

Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan

erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi

polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi

mennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän

kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi

parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse

lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän

vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut

onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi

täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi

se häntä, ettei _hänen_ vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin

painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.

Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä

kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien

hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti

rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella,

että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja

rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset

harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.

Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä

päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran

oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja

joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän

sentään ollut kunniallinen mies.

Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi

lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi

sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin

tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei

hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi

kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt

piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli

ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.

Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon

että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!

-- Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli

jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se

menisi!

-- Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?

-- Sitä ei saattanut tietää!

-- Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?

-- Että serkku oli nainen! -- Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja

tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun

vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä,

mutta sen tiesi, että rakasti häntä! -- Silloin halveksi serkku häntä

ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja

kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen

erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!

He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin

heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin.

Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä

puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen "Nuorista

rikoksentekijöistä." Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva

ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. -- Silloin rohkeni mies kysyä

kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen.

-- Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! -- Tästä syntyi pieni

sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin

mielipide kuin omansa. -- Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut

omia ajatuksia. -- Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada

näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä

syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta

syntyisi. -- Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä

mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. -- Rakastaa? Mitä

se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut

petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen

ruumistaan! -- Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan,

kokonaisenaan! -- Voi kuinka petollinen oli mies ollut! -- Ei, ei

petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa ainoastaan

vaimonsa sielua.

He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä

istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin

palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei

täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä

syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle

"sellaisia naisia."

He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar

oli vähältä itkeä. -- Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta!

Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa,

mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja

joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi

ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian,

että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut.

Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä

suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla

leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet

vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat

elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin

saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan

toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat

samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he

koskaan elämässä eroaisi. -- Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi

jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen

ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. -- Häntä oli

solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan

seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä!

Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. -- Mitä oli hän

huomannut? -- Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei

luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat

kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei

hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului?

-- Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen

kertonut? -- Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne

nimettömät kirjeet! -- Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin

rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli

noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta.

Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa

itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta;

papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet

entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä

vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen

tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei

yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri

yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja?

Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli

siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin

pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut

lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt

oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa

kutsukorttijaoissa? -- No niin, paroonitar oli saanut kärsiä

pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa

häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla

heitä vastaan.

Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He

olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja

he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli

karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes

pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta

kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se

on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan

lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä

hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa

rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan

mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis

valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti

tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen

perusteita.

Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin

sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän

odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen

jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään

mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa

vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä

ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei

tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin

avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo

vastata.

Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa

ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki

sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli.

Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen!

Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia

yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa

hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja

toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan

"avustajan", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan.

Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet

kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin

naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa

äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui

kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha

kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut

entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän

huomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä

kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa

hyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa

kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja

vapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta

yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se

herätti vaan epäilystä.

Oli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen

varrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint

Germainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos

suuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki

syvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun

kirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt

mitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa

ja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka

imettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja

onnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin

tyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi

pöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni

aukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli "suuri ja arvossapidetty" lehti.

Parooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan

päällekirjotuksen: "Warg i Weum!" Ja sitten luki hän muutamia riviä:

"Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille

sydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät,

jolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin

murhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää

omistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä

historiallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn

kunnioituksen mukaan j.n.e. Ja sitten tulee kuin haju jostain

likaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa

alentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa

yhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut

mitä alhaisimmasta kostonhimosta..." Parooni taittoi kokoon lehden ja

pisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli

ivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa

tietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi

kahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos

yhdessä.

Aurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs

Elysées'illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen

keidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä

tuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat

lapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies

puhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: --

Tiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? -- Ei, sitä ei vaimo

ollut ajatellut. -- Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun

nimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta

kun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se

kosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! -- Vaimo pyysi,

ettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. -- "Nämä

pyhät", kertasi mies itsekseen, "jolloin rauha ja sovinto j.n.e."

He kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät

ostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa

miestään. Mutta mies oli aatoksissaan. -- Lopulta lausui mies: --

Kuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? -- Sitä ei vaimo

tiennyt! -- Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan

pahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti!

Eikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli

loukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu,

tulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi.

Miksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä

syystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua

etäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! -- Miksi puhua

niin julmia asioita nyt jouluaattona. -- Se on totta, nyt oli

jouluaatto, "nämä pyhät..."

Ja sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja

siitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten

haju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta

sitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat

paroonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet,

niin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä

kylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja

vastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin

piiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina

hienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat

huoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä

tanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat

tanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli

kuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat

lapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset

nukkumaan.

Paroonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui

eräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä

vaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti

miehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. -- Mitä! Mies itki? -- Niin,

mies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli

kauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei

nyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! -- Miksi hän itki? -- Hän oli

niin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? -- Ei, ei, ei hänen kanssaan,

mutta kuitenkin! -- Olivatko he olleet pahoja hänelle? -- Olivat! --

Voiko hän puhua siitä? -- Ei! -- Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa

luona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!

Vaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen

silmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi

itsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt;

mutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta.

-- Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean

raskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen

vihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin

he sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka

eivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! -- Mutta vaimohan uskoi hänen

olevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! -- Sen hän uskoi! Mutta mies ei

saisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! -- Kaipasi

kyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja

niitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi

miettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään

ehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat

kyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. --

Niin, heidän täytyi! -- Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea

avioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin

ollut pro...? -- Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat

toisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet

toisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? -- Ei, rakkahin, sitä ei hän

voinut! -- No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon

mielen mukaan!

Luonnoton valinta, tai rodun synty.

Parooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä)

lukenut "Työnorja"-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat,

jolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut

Darwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan

kautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta

perinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden

käyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi

ylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä,

mielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt

periaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito

riittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon

ottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät

hänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät

olisi syntyneetkään.

Ja sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton

ennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies,

mutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan

voinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi

perillisellä naimakaaren 00:n luvun ja 00:n pykälän mukaan. Ilo oli

siitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava,

täysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri

oli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu

valituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia

vaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienon rodun

naiset ainakin.

Äiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää

maalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää

juttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset

pieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi

laihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan

neuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan,

että lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli

sekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti

tutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos

tällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei

saanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin

imettäjää.

Pulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli

saanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja

ruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se

oli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä

ei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään

imettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja

hyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti!

Mutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää!

Sillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi

tarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla

Sprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi.

-- Ei auta muu kuin ottaa imettäjä --, selitti lääkäri.

Ei, sitä ei tahdottu.

Ei tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja

sitäpaitsi pelättiin "perinnöllisyyttä."

Kun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin

saattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi

vaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden

maaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen

järjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse

luontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi.

Herra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen

vaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi

täytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis

ryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti.

-- Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin?

-- Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat

nekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt

työtä!

-- Mutta lääkärihän oli sosialisti?

-- Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään

sosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää!

-- Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe!

-- Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu.

-- Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä.

-- Niin!

-- No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri?

-- Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö

parooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän

puhui.

Puhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.

Tämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!

Paroonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen

todistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus

lapseensa (verrattuna perintökaareen).

Mutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä

siellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla.

Mutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli

lapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi

perinnöllisen taipumuksen.

Lääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori

parooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin

osotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina

pitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi

saada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.

-- No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.

-- Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.

-- Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?

-- Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!

Parooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias

lapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli

kestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt "määrätä" hänen

olemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö

saisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja

tulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin

sitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina

kuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi

mennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.

Parooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli

suuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se

tulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se

ei ollut sen kohtalo.

Anna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka

lohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja

juoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella

ulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä

kuskilaudalla. Sai lukea "Tuhannen ja yksi yötä." Eikä hän koskaan

eläissään ollut päässyt sellaisille päiville.

Mutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt

tervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi

nyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes

kävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään

sekaannusta!

Annalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin

neuvoa lääkäriltä.

-- Päästäkää ne yhteen, -- sanoi hän.

-- Mutta jos se on vahingollista?

-- Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen "tarkastettaman."

Siihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän

tarkastettiin.

Eikä pieni parooni enää itkenyt.

Mutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli

kuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi

taas kovasti.

Annaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä

oli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin,

mutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää

brasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään

sitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei

jaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä

vähetä.

Vuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle

lempeä, ja hän sai jäädä torppaan.

Anna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei

se tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut

hänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen.

Mutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli

torppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.

Mutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori

parooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi

ollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi

elänyt kartanossa. Ja kun hän luki "Työnorjaa", täytyi hänen myöntää,

että yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin

ei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään

on, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta

kaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja

sosialistit mitä tahansa.

Uudistusyritys.

Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä

taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi

elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.

Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat,

että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi

naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin

näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain

taloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa.

Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia,

ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.

Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta

Passystä.

Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella

puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista

sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka

vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa

riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi

puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat

yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.

Se oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu.

-- Mutta kun saatte lapsia? -- kysyi epäilijä.

-- Me emme lapsia saakaan!

Hm! Hekö eivät saisi lapsia!

Se olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset.

Sitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja

siivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä.

Kun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen

pieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen

aika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi

vaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän

miehensä kantaessa ruokia siihen.

Mutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta

toisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta

sitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta

vuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi

aamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään.

-- Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään?

-- Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse? Joka aamu tuntui tapaaminen

aina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan.

Ja iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan

Syrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut

koskaan.

Se oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan

nähneet niin onnellista paria.

Mutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he

kirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa

vieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen.

Liisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä

vanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen

mielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden

tarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut

ajatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen,

samoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen

avioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen.

Mutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan

jakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan

rouva, mutta he tasasivat toisensa.

Entä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että

tuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine

kukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: "Rouva Kukannupulle

toivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle

aamiaiselle huoneeseensa -- nyt heti!" Ja sitten naputettiin herran

ovelle ja sitten -- sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja

akka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa! Eikä se koskaan

tuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat

väärin. Sellaisen tuli avioliiton olla.

Mutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen

tapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat

bakterit syylliset.

Mutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei ollut kuin sen olisi

tullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin

lihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin

paljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin.

Ja kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta

sellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja

kantaa hedelmiä sekin!

Mies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus

kerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän

keskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa

työllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän

hankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria!

Välttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja

ennustukset.

Mutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti

kerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten

tähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka.

Aku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse

mitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta,

eikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis

maksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että

hänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän

kaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta

hänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies

kaikista paraimpana.

Luonnonesteitä.

Tyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä

tarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen,

surullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä.

Tyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja

tunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että

sitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus.

Sitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin

naimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen

avioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli

sielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras.

Puolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea

avioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin,

mutta siitä ei luonnollisesti puhuttu.

Eräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli

muutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia

yöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta

yhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut

tulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta!

Nyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa

vaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat

olivat pitkiä!

Mies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa

istua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja

kantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi

vähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin

saattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä

vähän aikaa!

Ja silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän

selkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät.

Joskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: "Rouvan mies

odottaa rouvaa!"

Ja "rouvan mies" ei kuulunut juuri mieluisalta.

Mutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina

työpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan

silmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen

pääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa!

Ja he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä

saattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt.

He seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan

paremmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli

luonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa

enemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta,

vastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen

kyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään

ollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut,

olisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli

metsänhoitolaitoksessa.

Eräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi

lähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja

sen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla.

-- Lähdetkö sinä tosiaankin? -- kysyi mies kaikessa

yksinkertaisuudessaan.

-- Mikä kysymys?

-- Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa,

ja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi!

-- No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua?

-- Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan!

Miehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti

vaimoa se, että _mies_, joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista,

saattoi vastustaa hänen lähtemistään!

Mies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen

päässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja _hän itse_ väärässä,

mutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta;

se tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä

tunteesta irti!

-- Se oli epäjohdonmukaisuutta!

-- Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan

kymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat!

-- Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin!

-- Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi

mitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo

meni yksin niin suureen miesseuraan.

-- Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi

kanssa mukaan ollakseen...

-- Mitä?

-- Rahastonhoitajan rouva!

-- No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli

"rouvan mies!"

-- Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja

kulkea kintereillä!

-- Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä.

-- Oliko hän mustasukkainen?

Oli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen.

-- Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä

epäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä?

-- Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä

sai tämä mennä, yksin!

-- Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos

yksin. Mikä armollisuus.

Vaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja

kertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen

huvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen,

laulaneet kuorossa ja tanssineet.

-- Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin?

-- Herra Nulkki oli saattanut häntä portille.

-- Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi

nähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello

kolme aamulla.

-- Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine?

-- Ei vielä, mutta hän voisi sen saada!

-- Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta,

kateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli

olla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai

kotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään

oli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan

yöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia.

Kohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan

samallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon

ja voivansa kokonaan tätä hallita! -- Mies luuli, että he kerran olivat

uskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt.

Vaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla

varma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin

hakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin "rouvan mies?" Mutta

tahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta.

-- Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina

olla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä.

-- Champagne vaikuttaa! -- ajatteli mies ja kääntyi seinään päin.

Vaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan

anteeksi hänelle.

Mies kääriytyi peitteeseen.

Vaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies

tahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa?

-- Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean

ikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa.

-- Niin, mutta unohtakaamme se nyt!

Ja he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva.

Kun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa,

oli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui

vaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy:

-- Annikki! Oletko siellä?

-- Ei, se oli hänen miehensä!

Mies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa

Annikiksi ja sinuksi! Annikki!

Se oli jo liikaa.

Kotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä

tuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli

pelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan

sinuksi tovereitaan.

Pahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!

-- Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?

-- Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden

mukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut

henkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon

laisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä

taas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva

henkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän

päivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen

kanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut!

Oliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin

niin henkistä?

-- Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen

tappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen

vapautukseen!

Suhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä

avioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen,

jota koskaan ei ollut ymmärtänyt.

-- Sinä et ymmärrä minua, -- sanoi rouva usein!

-- Ei, en ole sitä oppinut, -- sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin

eräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle

muutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä

naisopistossa.

-- Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo

suuriakin tyttöjä?

-- Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti.

-- Hm!... Se oli kai aamupäivällä?

-- Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille

Lidingöbrolle?

-- Hm! Opettajatar oli kai mukana?

-- Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli

naimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa.

Seuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä

jättää vaimonsa kotiin?

-- Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas?

Ah, niin kauheasti!

Lähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta.

Lääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä!

Ja vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka

hän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa!

Sellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin!

Ja nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian

ankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin

rouvaansa rakastavansa! Ei koskaan!

Rouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin!

Mies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta

Lidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta

omasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota

siihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus --

myöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa

minkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa

kahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta

kadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan!

Ja sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta

tavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon

saatiin harkituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto.

Mutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi. Hän oli varmaan nostanut

varastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas,

eikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni

omin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti

kätilö.

Ja niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan

miehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt

kävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi

johonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin

vähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa.

Ja niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa

tyttökoulussa, ihan heti.

Mutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen.

Hän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli

se, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä

oli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen.

Eivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit

irvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä.

Mieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä

ihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan,

miesten petollisissa sydämmissä.

Viimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut

kulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten

tuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan

voileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen.

Minkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut

naisen osaksi! Ja sitten syntyi pienokainen!

-- Lähetetäänkö se lastenseimeen? -- kysyi metsäherra.

-- Voi, eikö hänellä ollut sydäntä?

-- Olipa niinkin.

Ja pienokainen jäi kotiin!

Mutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa

kysyttiin pikkurouvan vointia!

Rouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä

heikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi

lähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari

kertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen

itkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja

oli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään.

Eräänä päivänä huomasi rouva imettäjän ehtyneen, eikä se hylky vielä

sitä edes ilmottanut, tietysti pelosta menettää paikkansa. Täytyi taas

pyytää lomaa jotta ehti hakemaan uutta imettäjää! Oh! Kaikki ne olivat

samallaisia. Ei mitään kiintymystä toisten lapsiin, raakoja ja

itsekkäitä olivat vaan. Eikä niihin koskaan voinut luottaa!

-- Ei, -- sanoi mies, -- siinä tapauksessa voi luottaa vaan itseensä!

-- Sinä kai tarkotat, että minun pitäisi jättää paikkani.

-- Minun puolestani saat tehdä mitä tahdot!

-- Ja tulla sinun orjattareksesi!

-- Ei, sitä en ollenkaan tarkota!

Pikkulapsi tuli kipeäksi kuten kaikki pienet lapset tulevat. Se alkoi

saada hampaita! Lomaa otti rouva lomalta päästyään! Pikkuinen sai

hammaspolton! Piti kiikuttaa kehtoa yöllä, mennä virastoon päivällä,

unisena, väsyneen, levottomana, ja sitten taas lomaa. Viheriä

metsästäjä oli hyvä, kanniskeli yökaudet itkevää lasta, mutta ei

puhunut sanaakaan rouvan virasta.

Mutta rouva tunsi miehensä ajatukset. Mies vaan tyynesti odotti rouvan

lopultakin jäävän kotiin; mutta hän oli petollinen ja vaikeni

sentähden! Kuinka miehet sentään ovat petollisia! Hän vihasi nyt

miestään ja olisi mieluummin tappanut itsensä kuin luopunut virastaan

ja jäänyt miehensä orjattareksi!

Metsäherra oli nyt kokonaan heittänyt kaiken toivonsa naisen

vapauttamisesta luonnonlaeista, _nykyisissä olosuhteissa_, lisäsi hän,

älykkäästi kyllä.

Kun lapsi oli viidenkuukautias, oli rouva taas raskas. Herra Jumala

sentään!

-- Niin, kas kun se kerran alkaa, niin on paha itse irti!

Metsäherran täytyi uudelleen ruveta opettamaan tyttökoulussa, ansion

tähden, ja nyt -- nyt laski rouva aseensa!

-- Nyt olen sinun orjattaresi, -- huokasi hän, palatessaan virastosta,

josta oli saanut eron, -- nyt olen orjattaresi.

Siitä huolimatta vallitsee rouva taloa ja mies jättää joka pennin hänen

huostaansa. Halutessaan ostaa sigarrin, pitää hän ensin pitkän puheen

ennenkuin uskaltaa esittää itse asian. Vaimo ei koskaan kiellä, mutta

miehestä on sentään vähän kiusallista kerjätä joka penniä. Ja

kollegioissa hän saa istua, mutta ei illallisilla, ja päättyneet ovat

myöskin kasvitieteelliset ulkoilmaretkeilyt tyttöjen kanssa!

Eikä hän sitä erityisesti kaipaakaan, sillä hänen mielestään on

hauskinta leikkiä lapsen kanssa!

Toverit sanovat hänen olevan tohvelin alla, mutta sille hän vaan

hymyilee, ja sanoo sen sillä tavalla parhaiten menestyvän, sillä hänen

vaimonsa on niin älykäs ja hyvä nainen.

Mutta vaimo väittää yhä olevansa miehensä orjatar, ja se hän onkin, ja

se onkin hänen ainoa lohdutuksensa surkeudessa, pikku raukka!

Fenix-lintu.

Mansikka-aikana näki hän tytön ensikerran pappilassa. Paljo hän oli

tyttöjä ennenkin nähnyt mutta tämän nähdessään tiesi hän että se oli

hänen tyttönsä. Mutta ei hän uskaltanut mitään sanoa, ja tyttö hymyili,

sillä poika oli vasta lyseolainen. Mutta hän palasi ylioppilaana. Ja

silloin kietoi hän kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä.

Tyttö oli neljäntoistavuotias nainen. Korkeina kohosivat hänen

täyteläiset rintansa, aivan kuin varroten pieniä, ahneita turpasia ja

pieniä kiinnitarraavia kätösiä, joustavaa oli hänen astuntansa, ja

lanteitten soudanta sellainen kuin voisi hän kantaa paria pienokaista

sydämmensä alla koska tahansa. Hänen hiuksensa olivat heleänkeltaiset

kuin puhdistettu hunaja ja vesihuurun tavoin ne kaarehtivat hänen

otsansa ympärillä. Silmistä säihkyi tuli, ja hipiä oli raikas, ja

pehmeä kuin hansikkaan nahka. He olivat kihloissa ja suutelivat

toisiaan kuin linnut puutarhassa lehmuksen alla, metsässä, ja elämä

aukeni heidän eteensä kuin aurinkoinen, täysiheinäinen niitty. Mutta

pojan täytyi ottaa tutkinto, vuoritutkinto, ja se kesti

ulkomaanmatkoineen kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta!

Ja sitten matkusti poika Upsalaan! Kesäksi palasi hän taas pappilaan,

ja tyttö oli aina yhtä suloinen. Kolme kertaa tuli poika sillä tavalla,

mutta neljännellä kertaa oli tyttö kalpea. Hänellä oli pieniä, punaisia

juovia sieramissa ja povi oli laskeutunut. Kun kesä tuli kuudennen

kerran, otti tyttö rautaa, seitsemäntenä kesänä matkusti hän

kylpylaitokseen. Kahdeksantena oli hän hermostunut ja kärsi

hammassärkyä. Tukka oli kadottanut loisteensa, ääni käynyt teräväksi,

nenään ilmestynyt pieniä, mustia pilkkuja, povi poissa kokonaan, käynti

laahustavaa ja posket lontossa. Talvella sai hän hermokuumeen ja tukka

oli leikattava. Kun se uudelleen kasvoi, oli se tuhkanvärinen. Poika

oli rakastunut vaaleaveriseen, neljätoistavuotiaaseen tyttöön, hän ei

voinut sietää tummia, ja hän nai kaksikymmentäneljävuotiaan tytön,

jonka tukka oli tuhkanharmaa, ja joka ei tahtonut olla häissään

avokauloin.

Mutta mies rakasti häntä siitä huolimatta. Hänen rakkautensa ei ollut

niin myrskyistä kuin ennen, mutta se oli vakavaa ja tyyntä, ja pienessä

vuoristokaupungissa ei mikään häirinnyt heidän onneansa. Vaimo sai

kaksi poikaa perätysten, mutta mies tahtoi niin mielellään tyttöä. Ja

tulikin sitten vaaleaverinen tyttö.

Ja siitä tuli isän silmäterä. Tyttö kasvoi ja tuli äitinsä näköiseksi.

Hän tuli seitsemänvuotiaaksi, ja kahdeksanvuotiaana hän oli täydellisesti

samannäköinen kuin äitinsä oli ollut siinä ijässä. Eikä isä muuta

joutunut tekemäänkään kuin puuhailemaan tyttärensä kanssa, kun vaan

vähänkin sai joutoaikaa. Äiti oli saanut talousaskareita suorittaessaan

karkeat kädet. Nenä oli madonsyömä ja ohimot kuopallaan. Hänen

vartalonsa kävi kumaraiseksi muurin luona seisomisesta. Ja isä ja äiti

tapasivat toisensa vaan aterioidessa ja yöllä. Eivät he koskaan

riidelleet, mutta ei se ollut sellaista kuin ennen.

Mutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli

rakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä

jälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen

näyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli

tytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän

epäjumaloitsi tytärtään.

Eräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti

luuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä.

Kuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen

vanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta.

Äidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi

kotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä

poltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin

hopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin

tyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa,

tuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja

pienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla,

ja hän kysyi äitiään ja sisariaan.

Ja isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille

ja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja

sinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla.

Mutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä

hän enää hymyillytkään. Ei voinut enää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli

pitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli

kova.

Silloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli

jättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä.

Ja kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä

sallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen;

sillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi

tapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä.

Mutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka

päivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa

vähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja

surun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän

katkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi

tytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään

korvata.

Elämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta

naisesta, joka kerran oli sellainen -- ettei maanpäällä toista. Kultaus

oli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat

tehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet

vuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan

rikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli

vaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi.

Hyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa

oli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää

polvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi

äidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin

vanhoja!

Sitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin

virisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen

rumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren

neljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli

menettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus.

Mutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille

samallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen

eteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja

rehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta

tyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää

ruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista.

Mutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen.

Muutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä

siellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän

yksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä

nähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen

kuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin

jonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi

hänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin

sen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli

hän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle

äitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän

mielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän

äidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan!

Mies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui

häneen.

-- Jälkiniittoa vaan! -- sanoivat hänen vanhat ystävänsä.

Vuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja

halusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva

itki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva

oli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän

kihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva

muistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten

oli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin

ollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä

kaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan

jonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki

mahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman

itsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki

vertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin

lempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi

alkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli

sitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle

vaimolleen.

Ei ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi

voitu jättää tekemättä.

Sitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva.

Mies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään.

Sellaisen _vanhan_ toverin ei ollut hyvä jättää _nuorta_ rouvaansa

yksin, se saattoi olla vaarallista!

-- Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä.

Ja sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin

seitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen

kiikuttamisessa ja aina pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei,

sillä lailla ei mies ollut menetellyt sen _ensimmäisen_ lasten kanssa.

Mies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä

fenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin

tyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt

vaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen

alla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen

aurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän

synkkinä hetkinään vaan kuvan "vanhasta äidistä", joka oli hyvä häntä

ja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka

seisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet;

ja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti,

niin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin

se oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen

neljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat

rinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa

saakka!

Kauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä

patjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä.