Naiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään
lepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys,
sellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä
10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä
kysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja
näyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on
jo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön
keskuudessa. Seuraavassa esimerkki.
Talonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen
osaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä
yksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat
ottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse
ainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein
sanottuna: henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia
miehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua
lantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja
kuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä
tuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa
aurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos
mies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla
avain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän
saa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa,
jonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee
siis varsin hyvin toimeen ilman "naidun naisen omistusoikeutta." Jos
sanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat
saaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä
(sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu
saavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten
mies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen,
osittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä
syystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on
harvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua "äijämiestä",
heillähän on vallan tarpeeksi poikia.
Miehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat.
Kun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja
synnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on
hän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä
valtansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on
aina ollut takauksena siitä, ett'ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja
kunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu
siitä, että hänet kasvatti nainen -- äiti. Nainen sitävastoin ei
kohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt
poikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin
ylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa
isoäitiä takan ääressä, kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin
poikaa.
Kulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin.
Kulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun
jatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi
avioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen
asema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä
aistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi
puolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset
harrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada
omaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty
naispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo
joutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta
avioliittoa.
Kulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa
ja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on
juonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole
nähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän
ei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä
saattamaan jotakin naista kotiin. Kun miehet ja naiset juhlivat
yhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on
hänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa
palvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei
enää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa.
Silloin luulee hän saaneensa sortajan.
Mutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies
valitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen.
Naimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa,
niin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä
noloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä
pettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan!
Aina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole
valinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita
useimmissa avioliitoissa. "Kotirauhan" säilymiseksi tekee mies mitä
myönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin
unelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva
herrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole
rouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton,
lastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää
tavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo
saa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka
penni minkä on käyttänyt sigarreihin -- ja punschiin! Vaimon asema ei
siis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!
Katsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista,
käsittämättömistä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen
teoksessaan "_Et dukkehjem_", joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi
naiskysymysintoilijoille.
Et dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle
näyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat
aina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä
kohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi,
mutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein
painostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä
Noraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten
"ihanteeksi."
Ensimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa
vekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten
asiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin
luottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä
osottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun
sitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta.
Mies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että
Nora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan
usko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee
miellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi
väärentänyt vekselin _yksinomaan_ miehensä tähden, sillä usein oli Nora
puhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja
lakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole
mikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka
on yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora
asioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan
tahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä
kunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran
täyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa
vekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos
herra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä
olisi tullut toinen leikki!
Tulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja
kuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen!
Hän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi,
ihonväriset sukkansa. -- _Nora_: "Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt
niin pimeä; mutta huomenna." -- "Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä
jalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!" -- _Rank_:
"Hm!" -- _Nora_: "Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät
ne sovi?" -- _Rank_: "Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa
käsitystä!" -- _Nora_: (katsoo hetkisen tohtoria) "Hyi häpeä!" (Lyö
tohtoria keveästi korvalle sukillaan) "Siinä saatte!" (Panee kokoon
sukat). -- _Rank_: "Mitähän muita suloja minä saan nähdä?" -- _Nora_:
"Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton." (hyräilee
itsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). -- Senmukaan mitä minä
voin käsittää tarjoo Nora itsensä -- käteistä maksua vastaan. Sehän on
hyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen!
Häntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei,
se ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se,
ettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen
"hirvittävän!"
Seuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään
väärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko,
jota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin
_vaan_ kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se
tekee suuren vaikutuksen! Se on _näytös_ sanalla sanoen!
Se että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on
nuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer,
jolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on
aistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa
vaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei
ole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on
epärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten
selvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo
valetta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan,
teeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran
puolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi
nähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän
olisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa
Helmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet
yhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi!
Pane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi
iloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä
viedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia
niitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer
pitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin
ystävällisesti valheelliselle vaimolleen. -- "Ah", sanoo hän, "sinulla,
Nora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!" Mutta sitten katuu
kirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä
sanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo
Noralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan
anteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä
luottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on
suuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken
menneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä
näytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin
unohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat
esillä.
_Nora_: "Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä
nyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?" Helmer hämmästyy
tällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai
kirjottaja) vastaa: "Niin, vakavasti -- mitä se merkitsee?" -- Tarkotus
on saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata:
"Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti
me jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme
niitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä
tahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin,
vakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli
kysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin
taloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista;
me olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin
me olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole
yksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista
asioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä
olit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin
minun ystäväni." Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja,
sillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran
saada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan
kaksikymmentäviisi vuotta. _Nora_ nimittäin vastaa: "Kahdeksana
(8!) pitkänä vuonna -- pitemmänkin aikaa -- aina ensimäisestä
tutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa
vakavista asioista!" -- Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle
elukka-osalleen, vastata: "Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle
huolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?" -- Tässähän
Helmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi
pitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja
sitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja,
joitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen
puhaltaa.
_Nora_: "Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut
hauskaa olla rakastunut minuun!" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora:
"Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!" Se ei ollut Helmerille niinkään
helppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka
sanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai
mies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla
yksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy
"nykästä." Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi:
anteeksi siitä että _Nora_ on väärentänyt vekselin, valehdellut ja
pettänyt.
Sitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta
löytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa
kodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa
Helmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia.
Se taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi
kasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri
vähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä.
Johdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä
tapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei
ymmärtänyt "hirvittävää." Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa
lasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely
siitä "hirvittävästä", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi
Noran rikokseen, on niin romantisen -- naurettavaa, ettei se sanaakaan
selitystä kaipaa. Se taas, että "sadattuhannet naiset" olisivat
uhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia
kohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen
sellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on
rakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa
vieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää
ettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän
on varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko
tulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään!
Pamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora
olleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa
mukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi
kyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!
Miksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää:
ja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei
suinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella
kuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan
vastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi
voimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa
murtautui joskus esiin!
Mitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan
saada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun
naisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin
luonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista
mitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena
siitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä
teatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se
olekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys
perinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan
pitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin
puolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai
onko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää.
Miksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan
vaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se
sopivimmin kuulukoon "Yleisten huvien" joukkoon. Ei siitä silloin
tarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä
kunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.
Kuitenkin tuli tämän "Nukkekodin" kautta kysymys onnettomista
avioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään
tyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä
nukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja
aviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat
selkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä
kohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille
perinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä
miehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja
tuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta
tyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että
avioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja
tunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien
aviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!
Syyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma
luonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen
varomattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.
Avioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle,
toinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen
kun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu
puolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta
sattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton
muulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan
liittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät
sitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi
voivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen
henkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta
vihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi,
takaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa.
Tämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea
selittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta
äkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan
kaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin
niinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin
surullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan
[yksiavioisuuteen], siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan
ominaisuus, toiset taas polygamiaan [moniavioisuuteen], siis
uskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä
suuri kurjuus.
Luonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä
sukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään.
Sorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka)
polygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä
villissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti
niinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat
paljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan
elämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso
vahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu
tipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän
on kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija
olekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten
naisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että
ravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut
munivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa
naarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten
eläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto.
Merilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan
työnsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa
munat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat
suuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä.
Naaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se
syksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa
etelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi
pakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa
taidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja
sitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt
sen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään
halua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin
helposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä
silloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei
sillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys
riippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y.m.
suhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim.
koirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi. [Se polisiasetus, että
naaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia
paheita tässä uskollisessa eläimessä.]
Yhden ainoan tapauksen polyandriasta [monimiehisyys] mainitsee Darwin
kehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu
useampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä
kulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät
pariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet
ja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä
epäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina
vuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä
poikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy
kiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen
syksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus
polygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon
asian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa
on, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä
ikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän
pakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton,
saattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se
on ruma muoto varkautta.
Kun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti
käytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja
loukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää
koossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset.
Ihminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina
alakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa
yhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa
seurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan
ennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin
taivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi!
Silloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi,
sillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää.
Avioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto
olekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa
helpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin
surkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä
syystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta,
eikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei
pitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän
sanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät
lapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin
naisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole
nainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen
naisihanne epämiellyttävä hermafroditi [Hermes ja Afrodite-sanoista:
mies-nainen], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis
pitävät koossa avioliiton.
Mutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö,
jatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä
omistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta
etsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on
sitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten
päämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua,
joskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada
elää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä
tapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla,
ihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän
pyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen
vapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä
anteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan,
vaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä
epäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla
sanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos
siitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja
joka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että
maa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt
Noran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä
korjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin
kutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä
puheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi
ollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.
Kysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon
kanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä
vapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?
Katsokaamme kuinka asia on "toisten" eläinten keskuudessa. Suurempien
nisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää
äitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta
sattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko
ijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin,
jos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa?
Sentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella
itseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on
perustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai
kulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään
äitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen
kulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen,
se on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota
mieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee
miehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten
(talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää
äitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo
tuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei
ummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun
päivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan
pieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin
nuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan.
Äidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun "huonomman" rodun koiras
hedelmöittäisi hänen tytärtään!
Pohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän
helteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka
turmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy
ja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne
ovat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi.
Sitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti
yhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus
jota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan
viideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät
pojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella
vanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta,
riitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten
tuntevat he vahempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin
asemassa elämässä, s.o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja
äidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta
tunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat.
Lapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa
kunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti
tulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja
vapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he
parhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä
päivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta
keskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha
on lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin
tahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin
yleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka
onnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua,
jotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen
orjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä
äitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.
Onnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat
suotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja
vioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa,
siellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka
voittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja
murtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa.
Tällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä
pyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan
puolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja
useimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat
vapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan
alkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä
oikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.
Nykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen
ympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on
sama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan
siis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta
meidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät
eikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai
kaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa,
vapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia
puolustaisin, esittää: