Pieni oli kylän takalistolla olewa Perälän uudistalo. Pienet oliwat
wielä talon tiluksetkin, joita wasta toinen miespolwi koki laajennella,
raiwaamalla wähän kerrallaan korwen lonkeroita. Edellinen miespolwi oli
jo wäsynyt, taistellessaan kowaa luontoa wastaan ja laskenut päänsä
lepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen
waimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille
lahjoittanut. Kowasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin
monilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa wanhoilta
taloilta hylyksi jäänneessä korwen kolossa. Kowaa wastarintaa Juholle
tekiwät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset,
wuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, oliwat hirret
hakanneet ja wieneet rakennus=aineiksensa. Sitkeästi wastustiwat tuhoa
ne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eiwät olleet kyläläisille
kelwanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää
kaswanut nuori metsä. Woimia ja ponnistuksia kysyiwät Juholta ne kiwet,
jotka maan muodostuksen aikoina oliwat sattuneet matkallansa jäämään
lewähtämään Perälän tiluksille, wähääkään aawistamatta, että he siihen
jäisiwät niin kauwaksi, ja että he wielä kerran olisiwat kyntömiehen
tiellä.
Näyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisiwat olleet kaikki turhat
noin mahtawaa ja monilukuista wastustaja=kuntaa wastaan----mutta
kuitenkin--askel askeleelta otti hän woiton heistä. Yhden ja toisen
aarnio=puun juuret hakkasi hän poikki juurikirweellänsä; sitten pani
köyden puun latwaan ja weti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja weti
ne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan.
Kantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja wyörytti
ne sitte suurella waiwalla yhteen läjään. Siinä saiwat ne sitten
kuiwua, jonka tehtyä hän antoi nuot woitetut, ankarat wastustajansa
kaikki kuluttawan tulen nieltäwäksi.--Yhden ja toisen kiwen alle kaiwoi
Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-wiwun, jonka awulla wäänsi kiwen
ylös ja wieritti sen sitten, kankien awulla, tekeillä olewaan
kiwiaitaan, niin että tämä taas sai wuosituhansia kestäwän, waikka
wähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kiwi olemaan Juhon
walloituksen tiellä, ett'ei hän woinut sitä wipujensa awulla nostaa
ylös, eikä kiwi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä terwasjuurakoita,
asetti ne tuon wastusta tekewän kiwen päälle ja sytytti ne palamaan.
Tuota tuimaa elementtiä säikähti kiwi niin, että se, suuresti
poksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun walkea sammui, oli kiwi
niin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle.
Noin woitti Juho alan, jonka ne kannot ja kiwet oliwat ennen allansa ja
siis omanansa pitäneet.
Wäliin kun hän oli iltamalla kowin wäsyksissä ja uuwuksissa päiwän
ponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoiwo tahtoi walloittaa
hänen mieltänsä; sillä työn paljous, wastustajainsa lukuisuus, lujuus
ja taipumattomuus, näyttiwät woittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän
ilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli wastaan hänen
lempeä waimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli
koko päiwän wakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla,
waan wielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, wielä jaksoi hän
kiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia
waatteita; wielä jaksoi hän sanoa ystäwällisiä ja lohduttawaisia sanoja
työstä wäsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; wielä
jaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän
nuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho
jaksanut wastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen
sydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja waimo
hyöri waan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella
alttiiksi antawaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja
lapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset
juoksenteliwat lattialla ja tekiwät wiattomia lasten leikkejänsä,
pyrkien wäliin kilwalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt
äitinsä wälityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottawasti silmiin
ja--eipä aikaakaan, niin oliwat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet
ja kaikki epätoiwon synkät haamut haihtuneet kuin sawu tuuleen. Kun hän
wielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa
keskessä ja niin wirkistää wäsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla
iloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kowan korwen rintaan
ja kahta ankarammin ryhtyi hän walloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi
woittaa ja hän oli saanut tahdollensa woimaa kodin lemmestä ja
tulewaisuuden toiwon kirkas säde walaisi nyt hänen sieluansa.
Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, waan
kirwein ja auroin, ja noilla aseilla walloitti hän wähitellen alaa
ihmis=asunnoille. Wiimein hän rupesi saamaan lisä=wäkeä tuohon
taisteloonsa, sillä kymmenkunnan wuoden päästä rupesi hänen takanaan
pyörimään hänen wanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo warawäki, mutta
rohkeasti astuiwat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korwen rintaan ja
alkoiwat siinä toimia mitä woiwat. Ainahan tuolla oli jotain, joka
heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti rewitty pensas,
risu tai puun palanen, jonka he jaksoiwat kantaa loimoawaan nuotioon;
milloin sieltä tuli esille joku pieni kiwi tai kanto, jonka he
jaksoiwat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas
kiepsuiwat lisä=painona isänsä laittaman wiwun nenässä, kun joku kiwi
tai kanto oli maasta ylös wäännettäwä, ja noin oliwat he kaiket päiwät
isällensä wähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen
sydämessänsä.
Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hywä ominaisuus: hän
osasi säästää, ja näiden kahden awunsa turwissa tuli hän wiimein siihen
tilaan, että woi hywinä wuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja
jos tuli katowuosi, söiwät he pettua, sillä Juho pelkäsi welkaa
pahemmin kuin kuolemaa.
Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään
joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen
korkeampaakin kutsumusta. Ei, waan hän oli jo pienestä poikasesta
pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja;
kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.
Juho oli syntynyt köyhistä wanhemmista, joilla ei ollut pojallensa
perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä
jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa,
jonka he istuttiwat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt
orwoksi ja mailman myrskyjen waltaan, mutta nuot hänen sydämeensä
kylwetyt totuuden siemenet oliwat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa
suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne oliwat aina walaisewana lamppuna
hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estiwät hänen horjumasta niissä
waaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona.--Olipa se jalo
ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö,
jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Nuorena oli Juho joutunut wieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta
hywällä, säwyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään,
saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli
hän jo oppinut säästämään ja joka wuoden palkastaan saanut säästöön,
mitä ei wälttämättömästi tarwinnut tawalliseen waatteukseensa. Tuolla
tawalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen
ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siweään ja Jumalaa
pelkääwäiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian awiopari ja
Juholla oli senwerran wuosisäästöjänsä tallella, että hän woi lunastaa
häwiämäisillään olewan Perälän uudistalon; sillä tawalla Juho oli
tullut Perälän isännäksi.
Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia.
Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko,
kaimaksi ja muistoksi Juhon isä wainajalle. Jo aikaisin näytti hän
erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja
sukkelat lauseensa ja wastauksensa poistiwat usein ne sumut isän
sydämestä, joita elämän huolet wäliin sinne synnyttiwät. Mikko oppi niin
pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin
itsestänsä; ei tarwinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin
sanat ja lauseet selkeniwät itsestään, ja mikä wielä ihmeempi, Mikko
käsitti kohta luettunsa sisällyksen!
Kun poika kaswoi isommaksi, hawaittiin hänessä semmoinen opin halu,
että sitä oli mahdoton wastustaa. Hänen isänsä oli wälttäwä kirjoittaja
ja sen ohessa wielä oiwallinen luwunlaskija. Pian omi Mikko nuot
wähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etewämpi isäänsä
kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota
kaikissa niissä wirkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tuliwat
käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin
ruwennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.
Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan
itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja
kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa
niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei
hän olisi tuonut selwää tehdä!
Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat.
Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän
esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä
kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku
pojalle itselleen kuinka hän oli niin hywä oppimaan kaikkia aineita.
"Minusta on hywin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen
oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selwä, jonka tähden ei siinä
luulisi olewan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle wastaukseksi.
Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kowaan
maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa
ja tieteilemisensä eiwät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi,
laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko=askareihin, waan hän teki
työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan
tehtäwiin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan
raskaalla ja alakuloisella mielellä, waan iloisena ja raittiina teki
hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin
peuran warsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa
tarwittawiin käsitöihin ja ne tuliwat hywästi ja joutuisasti tehdyiksi.
Puhtaana kaikista paheista niinkuin korwen turmelematon kaswi ainakin,
ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiwäkensä eikä kyläläisiensä
kesken, waan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja
wiattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa
pysymään iloisella ja hywällä tuulella. Noita sanan=solmuja olikin
hänellä niin runsas warasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan
esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut wiskata äkkiä mausteita ja
höysteitä. Useinpa oliwat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon
puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien
ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta
uhkuiwat niinkuin kuiwumattomasta lähteestä.
Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tawoilla tuotti Mikko
kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos
kohtakaan ei warakkain paikka yhteiskunnassa.
Kenenkään kynä ei woi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja
Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harwallapa oli
semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka,
terwe, wiisas, jotenkin oppinut, työteliäs, wirheetön, wiaton, kaikille
rakas ja kaikkia rakastawa, turmelematon nuorukainen,--olipa siinä
wanhemmille ilon ainetta.
Kun Mikko oli parinkymmenen wuoden ijässä, rupesi kirkkoherra
puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että
Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä
tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattawaan wirkaan. Ensimältä
tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun
kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin
rupesi heissä kummassakin kytemään toiwon säde ja he suostuiwat
esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua
johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tawannut innokkaampaa ja
halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen käwi
helposti ja oppiaineet tarttuiwat kuin naulatut pojan päähän.
Wiimein walmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen
tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle.
Tämä ja muu opettajakunta hämmästyiwät kowin, kuullessaan anomusta.
Metsän korwesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa,
jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajatteliwat he keskenänsä ja he
pitiwät Mikko=raiskan suorastaan mielenwikaisena. Mutta kun poika weti
lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun
esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilwehymy, jonka tuo outo asia ensin
oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu
oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.
He suostuiwat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin
loistawasti tutkinnon läpitse, ett'eiwät hänen tutkijansa saaneet häntä
kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän
niin tarkkoja wastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyiwät. Tutkinnon
loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi
yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan waan
todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytywäinen".
Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hywäksytyn todistuksen kaikissa
tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko
iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan
näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti
Mikon tutkinto=todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja riwi riwiltä
hänen katsantonsa kirkastui. Wiimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin
ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toiwoakaan!
Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä!
Todistus on niin hywä, että wirka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla
leipää--ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä
ja toiwotti heille onnea. Molemmat kiitteliwät wuorostansa kirkkoherraa
paljoista waiwoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja
sitten ke lähtiwät kotia.
Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kowaan työhön, kun hän oli noin
loistawalla tawalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli
turmeltumaton korwen poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kowa maantyö
olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki
niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia
tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti
kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli
useita.
Nyt juuri tuli eräs otollinen wirka awonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai
kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hewonen seisoi
waljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei
tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä wallitsi nyt erinomainen
suru= ja haja=mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla
hywinkin tyytywäisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän
ei waan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli
raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan.
Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä
raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen
rakas poikansa, joka wanhemmilleen oli tähän astui tuottanut waan
pelkkää iloa, saattaisi wielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt
lähtewä awaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Wiatonna,
turmelematonna--yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä
kodista, wastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös wastaan
ottamaan--pahennuksia. Niinkuin korwen puhdas kukka, tuli hänen
poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän
asti wielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän
hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä
uudistuwissa iskuissa, jotka tulewat joka aika ja joka haaralta ja aina
uudistetuissa muodoissa?--Kenties oliwat nuot tuommoiset ajatelmat syynä
Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä--oli miten oli, annamme
Juhon olla alakuloisena ja miettiwäisenä, sillä hänellä on kahdenlainen
oikeus siihen, hänellä on--sydän ja hän on----isä.
Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi.
Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hywästi
jättöään. Wiimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja
sanoi: "hywästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista waiwoistanne ja
paljosta rakkaudestanne!"--"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista
mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet
kaswanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet
kimalteliwat molempien silmissä, eikä kumpikaan woinut sen enempää
sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hywästi äitinsäkin, joka ilon
ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten wielä tuli weljien ja
sisariensa wuoro ja wiimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan.
Kauwan seisoi Perälän perhe wielä huoneitten solalla ja katseli
lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkywistä, palasiwat kaikki
muut huoneesen, Juho yksin jäi wielä sittenkin kauwaksi aikaa kujalle
ja katsoi yhä waan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt.
Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me
tiedämme, että kun hän wihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen
rinnastansa sywä huokaus.
Paljon ei sinä päiwänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista wähemmän puhui
Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän waan.
Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei woinut. Sanomaton
tuska tuntui häntä ahdistawan--mikä?--sitä ei hän tiennyt itsekään;
mutta siltä waan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon,
mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan
omasta ruumiistansa--oikean kätensä; wieläkin enemmältä tuntui Juholle
hänen wahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aawistus
tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut--poikansa.--
Walpas waimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän
ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman
surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi
häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt
noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olewan syytä panna noin
pahaksesi lapsesi onnea."
Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt.
Hän loi teräwän silmäyksen waimohonsa ja toisti pitkäweteisesti
"onnea!" Waimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt
äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko
lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettawaksi. Waimonsa
ystäwällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut
hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tawalla tuli elämä
wähitellen Perälässä entisellensä.
Moni neito oli jo kauwan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon
luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka
tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja
toinen siwistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitäwän
kenestäkään.
Perälän Juho tiesi aiwan hywin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hywä
olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkiwan
itsellensä puolison. Wieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko
siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi wihdoin Mikon--wäärälle tielle.
Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta
waarin ja wei poikansa kahdenkesken.
**
"Etkö ole ajatellut jo walita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä
pojaltansa.
"Kyllähän sitä pitäisi, waan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi
Mikko.
"Sinnehän se meneekin, kun kowin kauan walikoi; wiimein luu saattaa
kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.
"Kumminkin on se jotenkin waikea tehtäwä."
"Ei se ole mikään waikea, kun ei rupea itsensä kanssa kowin pitkiin
neuwottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; walitse
se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"
"Olisihan minusta mieluinen tuo ... Wirtalan Ainakin", sanoi Mikko
ujosti.
"Walitse sitten hän!"
Ensi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa awioliittoon: Mikko Perälä
ja Aina Wirtala.--Nuoruuden rakkaus ja ystäwyys oli sysännyt syrjään
kaikki kunnian kukkuloilla loimoawat tähdet.
Ei yhdelläkään asian ymmärtäwälläkään ollut syytä nurkua Mikon waalia.
Kookas, täyteläinen, kaunis ja hywillä luonnon lahjoilla warustettu
neito oli tuo Wirtalan Aina. Hänellä oli arwokkaat ja kunnialliset
wanhemmat ja he oliwat tyttärensä kaswattaneet henkisessäkin
kehityksessä, kaikissa niissä siwistysaineissa, joita warakas
talonpoika mahdollisesti woi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat
Ainan hyweet oliwat: puhdas, wilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen,
hywämaineinen ja siiwo käytös.
Wirtalassa wietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko
ja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi,
toiwottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle käwi,
sillä ei oltu osattu wähääkään aawistaa, minkä kepposen Mikko teki
täällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin oliwat wähän
nyreissään Wirtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän
kaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko
ja Aina heitä hetkisen hilpeästi hywitteliwät, yhtyiwät ainakin
ulkonaisesti hekin toisten iloihin.
Mitäpä siinä muuta oli. Awiokuulutukset käwiwät tawallista, laillista
rataansa, wihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni
kadehti ja wielä useampi ylisteli, tullut awiopari.
Peräläisten kaipausta liewenteliwät aika ajoin sydämelliset kirjeet
nuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin käwiwät kaupunkimatkoillaan aina
terwehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasiwat kotiaan, tuliwat
he kohta Perälään ja sanoiwat: "Terweisiä Mikolta ja Ainalta!" ja
noiden terweisten tuojain silmät säkenöiwät ilosta ja tyytywäisyydestä.
Silloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: "mitä sinne kuuluu?"
Kun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin
pitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaawille ja terweisiä
tuowille kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota "sinne
kuulumis=kysymystään", mutta he eiwät waan koskaan tienneet "mitään
erinomaisia", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein
tyytywäinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan
olisi pitänyt saada, tawallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen,
joka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja
joka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita
maailmalla on niin runsaasti wirittää ihmislapsien eteen; hänellä oli
syytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarwaamatta heille syytänyt
murheettoman ja hempeän elämän.
Erään kerran tuotiin taas terweisiä Perälän wanhuksille ja Juho oli
oitis walmis kysymän tuojalta wanhaan totuttuun tapaansa: "mitä sinne
kuuluu?"
"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina waan on niin laihtunut, etten
ollut häntä enään tunteakaan", sanoi terweisten tuoja huolimattomasti.
Juho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käweli kiireesti pois,
pois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota
hän ei olisi suonut kuulewansa;--hän aawisti jotain, aawisti----pahaa.
Sen erän perästä muuttuiwat Juhon mielipiteet aiwan toisenlaisiksi. Hän
menetti nyt kaiken toiwonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttawan
pojastansa ja hänen waimostaan. Hän koki kaiken tawoin saada tietoonsa
syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti
luotettawilla ihmisillä häneltä syytä pahoinwointiinsa, mutta kaikkiin
salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta wastauksen, että
hän on kaiken puolin terwe ja että kaikki asiat owat hywin.
Yhtähywin sai Juho tämän jälkeen terweisen=tuojilta kysymykseensä,
"mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä wastauksia. Eräänkin kerran sanoi
kysytty: "no--(hän piti wäliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)--
eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli
epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain walhetta ja
miehen katsantokin oli epärehellinen; wäliin loi hän tutkiwan, mutta
salaawan katseen Juhoon, wäliin loi hän taas katseensa pelkääwäisesti
maahan. Kaikki terweisten tuojat tästä lähtein alkoiwat tulla
samanlaisiksi; waan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selwille
tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies
sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi
käynyt liittoon häntä wastaan.
Juho parka käwi nyt kowin huolelliseksi. Se salainen pelko ja
selittämätön aawistus, joka häntä oli waiwannut siitä hetkestä pitäin,
kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi
murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään
tunteakaan" ja ne terweisten tuojain epäselwät lauseet ja jotain
salaawat silmänluonnit tunkeusiwat aina waan sywemmälle huolehtiwaan
isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta
mikään ei woinut auttaa, sydän pysyi waan lewotonna ja kysywänä. Wäliin
oli Juho oikein wihainen itsellensä, kuin hän joutawia mietti ja
murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella,
että kaikki asiat saattaisiwat olla hywin. Mutta kauwan ei kestänyt tuo
tekolewollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aawistukset
tuliwat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään
ja luulojaan ilmoittanut koskaan waimollensakaan, sillä ne eiwät olleet
todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi waimonsa woimia, ett'eiwät ne
kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua,
waikkapa waan arweluna.
Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjewaihto Juhon ja Mikon
wälillä harweni harwenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäiwät
kokonaankin wastaamatta; terweiset myös alkoiwat harweta. Ei Juho
maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia
luuloja, sillä hän toiwoi niin ajattelewina hetkinä, kuin kirjoittaessa
on, että kaikki hänen luulonsa toki lienewät waan pelkkiä houreita.
Mutta muutamana päiwänä palasi yksi Juhon luotettawa ystäwä
kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terweisiä Mikolta ja
Ainalta", waan hänen äänensä wärähteli noita terweisiä sanoessaan.
"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla
silmillä.
"No--oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi
samassa peittäwän, epäilewäisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka
kanssa he oliwat kahdenkesken.
Juho nousi ylös. Hän läheni ystäwäänsä, laski kätensä hiljaa hänen
olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauwan sydämessäni tietänyt, että
ihmiset salaawat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei
woida silloin poistaa. Sano sinä, ystäwäni, kaikki mitä tiedät, minä
warustan itseni elämäni kowimpaan koetukseen."
Ystäwä huokasi raskaasti eikä wastannut yhtään mitään. Koetettiin
pitkittää waiti=olemalla, mutta koko waiti=olemisen ajan katsoi Juho
ystäwäänsä rukoilewasti ja kysywästi silmiin. Sanat eiwät kummallakaan
puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he
hetken aikaa oliwat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi wiimein
Juhon suusta kysymys: "noh, ystäwäni?"
"Mikko on ruwennut..."
"Mikko on ruwennut mitä tekemään?"
"Juomaan", sanoi ystäwä tuskin kuultawasti.
Sywä hiljaisuus sai taas wallan. Tuossa ystäwänsä lauseessa kuuli Juho
nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauwan oli turhaan halunnut kuulla.
Mutta noiden asioiden selweneminen mursi ennestäänkin jo pahaa
aawistawan ja pelkääwän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsiwän isän
sydämessä nyt aaltoiliwat, eiwät woineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen
oliwat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäwäänsä wastapäätä,
silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli lewottomasti ja
raskaasti. Ystäwä lähestyi wiimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja
sanoi: "Kowan sanoman sanoin sinulle, ystäwäni, sinä et näy jaksawan
sitä kantaa--sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa
tuota uutista".
"Oikein teit, oikein teit, ystäwäni, kuin totuuden ilmoitit! Kowat
oliwat nuot uutiset ja kowaksi tekiwät ne minun nykyisen kohtaloni,
mutta parempi on kowakin totuus, kuin imartelewa walhe; kiitos sinulle
siitä", wastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi wieraan kättä,
mutta ystäwä tunsi, että Juhon miehekäs käsi wapisi kuin haawanlehti.
"anna anteeksi ystäwäni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt
yksinäisyyden tarpeessa".
Ystäwä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa,
jossa hän surussansa waipui melkein tunnottomuuteen.
Juho joutui kowain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi.
Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Waimonsa
näki oitis, että Juho oli saanut nyt kowaakin kowemman kolahduksen
sydämeensä, mutta ei Leena osannut aawistaakaan, mitä Juho nyt tiesi.
Hän koki kaiken tawoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella
hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti
Juho wiimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma!--lujempi oli
Leena tuota uutista wastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja
tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat
woimat owat uupuneet epätoiwoon, siinä on jo heikompi astia tullut
ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana
ja woimallisempana kuin hänen wahwempi puolensa, waikka hän kaiket ajat
muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.
Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toiwoi Jumalan
awulla asiain wielä hywiksi tulewan--mitä ei äiti jaksa toiwoa
lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa!--Nämät lohdutukset
waikuttiwatkin Juhoon wiimein niin, että hän wähitellen jälleen jaksoi
ruweta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.
Toinnuttuansa sen werran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään,
kirjoitti Juho pojallensa waroitus=kirjeen täynnä hellintä isällistä
huolta ja rakkautta.
"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "woi mitä minun nyt täytyy sinulle
kirjoittaa, woi mitä minä tiedän ja woi mitä minä ja äitisi olemme
saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siweä waimosi on laihtunut
ja menettänyt terweytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjewaihtomme on
harwennut ja miksi useat kirjeeni owat wiimeaikoina sinulta jääneet
wastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luowat silmänsä alas
sinua mainitessaan--Jumalani! Ihmiset kammoksuwat nyt jo sinua ja
häpeäwät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta
loistawilla silmillä ja iloisella sydämellä tekiwät. Woi, woi! Sinä
olet jo menettänyt kaiken arwosi ja kunniasi kaikkien rehellisten
ihmisien silmissä, mutta wanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä
ole menettänyt, waan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä.
Woi, woi! Sitä wartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan
sielun, että wäärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja
häwäistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille?--Woi! sinä
arwaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kiwulla
puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan
ilmoittaa: sinä olet ruwennut--juomaan! Kauwan on minulla ollut
salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstäwät
minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin
hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hywää toiwonut ja jolta
olen toiwonut saawani niin paljon iloa wanhuuteni päiwinä. Kaikki tuo
on toiwomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään
kuolewaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon
pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan
sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan.--Rakas poikani! Seisahda toki ja
ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja
meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä
tieltäsi--palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti
woina wastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siweää waimoasi, joka
tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset
tulewat werrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista
ystäwiäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet
sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja
ajattele sitä suurta ja sywää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi
saattanut ja joka sinun on wälttämättömästi kerran nielaisewa kauheaan
kitaansa, jos et waan tee pikaista parannusta. Muista wanhempiasi,
jotka sinua owat niin paljon rakastaneet ja wieläkin rakastawat, ja
jotka jo owat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä wielä
lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken
ikäämme murheella hautaan?--Woi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa
kuormaa päällemme, muutoin me näännymme!--Lupaa nyt, rakas poikani,
että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että
tahdot wälttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi
pahaa taipumustasi wastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat wälttää
synnin tilan, niin sinä olet wälttänyt jo itse synnin. Lupaatkos?--Woi!
me toiwomme wielä paljon, sillä wanhemman sydän woipi paljon rakastaa,
paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toiwoa. Jumala olkoon
todistajanani, että nämäkin riwit owat lähteneet rakastawan, mutta
siinä samassa huolehtiwan wanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon,
että nämät yksinkertaiset sanani tulisiwat, entisten neuwojeni ja
opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös
todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani owat paperille
putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä
kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama--isäsi".
Perälässä toiwottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Warsinkin Leena
uskoi sydämensä pojasta, että se oli saawa Mikossa aikaan terweellisen
muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuwoin
waikuttawan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päiwä päiwältä, wiikko
wiikolta odotettiin Mikon wastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä
kuulunut mitään. Wihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja
sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Wapisewalla kädellä awasi
Juho sen ja wetäysi waimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon
pelkoa kuin toiwoakin ryhtyiwät he sen lukemiseen.
"Hywät wanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän
wiime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen
nuhteen, jonka se sisälsi. Aiwan odottamatoin ei se minulle kumminkaan
ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aawistaa, mitä nyt oli tulewa. En
tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja
hänen kunniansa polkemisesta; warmaankin he oliwat hywin iloissaan,
kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran
owat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten
seurassa, niin siitä he kohta panewat kokoon hirmuiset juoppo=jutut! Se
tullee siitä, ett'eiwät he tunne siwistyneiden ihmisien tapoja. En ole
hetikään kyläratin weroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi.--Tämän
johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia
tosi=asioita warten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja
miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."
Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän waaleni hän, sitä
enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua
rupesi hän niin wapisemaan, ett'ei ollut woida saada sitä päähän
luetuksi.
Sen jälkeen walahti Juho woimatonna tuolille istumaan. "Jumalani",
sanoi hän wiimein, "parannuksesta ei ole toiwoakaan!--Synti on hänellä
wielä luwallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän waan
panettelemiseksi!
Kowa, kopea on kirje, ja se on lähtenyt waaransa suuruutta
näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Woi
onneton poika, minkä murheen saatitkaan wäsyneille wanhemmillesi! Hän
itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä
turmelustansa siwistyksen tekokuorella; onneton siwistys, jota juuri
wiepi suoraan siweyttömyyteen. Hän ei näy käsittäwän ollenkaan
siwistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki
siweettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa,
ja hän nyt puolustaa pahuuttansa siwistyksellä! hänen lankeemukseensa
ei ole syynä se wähäinen oppi, jonka hän on saanut, waan oma waromaton
sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta wastaan,
mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin wahwa; se
tekee hänen tilansa kahta waarallisemmaksi. Woi, woi! mennyt on
poikamme, kadonnut--auttamattomasti kadonnut".
Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä wastaus=kirjeessään,
isänsä lähettämään sydämelliseen waroitukseen! Hän oli puhtaana ja
wiattomana temmattu korwesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin
ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tawat hänelle
tarjoontuiwat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle--uudet
waarat, uudet wiettelykset, joista korwen winkaloissa ei ollut
kysymystäkään.
Kodin yksinkertaiset tawat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli
tottunut, jäiwät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden waikutus loppui ja
hän rupesi halweksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kowaa elämän
koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään
oppinut ja siwistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön
kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse
tosin tullut koskaan näkywiin, waan sydämen ajatuksena se kumminkin oli
aina. Elämän mukawuus ja hempeys tuliwat yht'äkkiä nyt hänelle
osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela wertailemaan keskenänsä mennyttä
sekä nykyistä elämää ja hawaitsemaan niiden suuren wastakohdan.
Hän rupesi nyt hywäksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukawuuksia,
joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein wertaistensa kanssa
ja enemmänkin siwistyneitten ihmisten parissa. He ottiwat hänet aina
ilolla wastaan, sillä kaikki häntä kunnioittiwat. Noissa seuroissa
kannettiin usein toti=aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin
tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko wain, kuinka muut
tekiwät: he laittowat lasinsa, hän myös, he joiwat lasinsa--rupesipa
hänkin pian tekemään samoin; he uusiwat lasinsa--hänkin myös!--"Tämähän
on oikein siwistynyttä", ajatteli hän ja--joi. Waikutukset siitä
alkoiwat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä walloilleen ja rajaton
wapaus pääsi pian woimaan. Puheet käwiwät wilkkaiksi, mutta samassa
myös epäwarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään wankkaa
tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epäwakaiseksi.
Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän käwi ulkona ja, jos oli talwi,
koki lumella hieroa polttawaa ja kihisewää päätänsä, jos muu wuoden
aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei
hän tehnyt selwittääkseen päihtymystään sitäwasten, että olisi sitten
juomatta, waan että kestäisi ja jaksaisi--enemmän juoda!--Ensinnä hän
häpeili horjuwaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli,
ja iloksensa hawaitsi että monen asiat oliwat wielä hullummasti. Se
hawainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu.
Päinwastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei wielä tuntenut oikeata
siwistyksen wapautta.--Kowin monia tuommoisia hupaisia ja wapaita
"ilta=seuroja" ei hän ollut wielä wiettänytkään, ennen kuin tuli kerran
yöllä kotia niin juowuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös
muutoin kuin--konttaamalla!--Aina ei säikähtänyt kowinkaan tuota
ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen waan olewan
satunnaisen wahingon. Hän koki hoitaa ja waalia miestänsä, riisui
waatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili
ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olewan hywin nolona.--Aina
raukka! Hän ei osannut aawistaakaan, mikä kawala mato jo oli
myrkyttänyt heidän onnensa.
Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juowuksissa.
Nyt waata hawaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi,
että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka
pitkitettynä tuottaisi warman perikadon. Hän ei ollut nyt enään
yhtäkaikkinen, waan hän wapisi kuin haawan lehti. Kyllä hän koki nytkin
hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki
kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.
Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan
hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän
rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan,
ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle
tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha. Hän waan
wertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen
huomasi useain hywäinkin miesten olewan siinä suhteessa monta wertaa
"wapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä wiroissa olewia henkilöitä,
jotka aina iltamilla joiwat kotonaan taikka muualla seura=elämässä
niin, ett'eiwät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki oliwat he päiwällä
selwät miehet ja yhtäkaikki he toimittiwat wirkansa toimellisesti, ja
wieläpä woiwat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahwaan hirweästä ja
rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän siwistyksen suurena etuna
ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki
jonkun kansalaisistaan päiwällä juopuneena!
Kun tuommoiset mielipiteet saiwat hänessä wallan, eipä ole kowin
kummeksittawa, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aiwan
tarpeettomana--houreena!
Siihen sijaan että olisi ottanut waaria waimonsa hellistä rukouksista
ja poikennut pois waaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että
heidänkin pitäisi, siwistyneinä ihmisinä, aina pitää warastossa wäkewiä
juomia, "suun awaukseksi" wieraille, sillä eihän muka sopinut olla
wieraille tarjoamatta suunawausta, kun nämätkin heille niin usein
tarjosiwat.
Aina ei yhtään wastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aiwan
luonnolliseksi welwollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi
pyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä
lempeästi ja sanoi: "lupaatkos waan Mikko, ett'et rupea itse niitä
juomaan?" Hänellä lienee ollut salainen aawistus, että tuo wieraita
warten hankittu suun=awaus saattaisi pahentaa asiaa.
Mikon täytyi luwata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut
sydämestä, waan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää
joutuiwat nuot yksissä neuwoin laitetut wierasten warat Mikon oman
suun=awaukseksi.
Mikon juowuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi
laihtumaan silmin nähtäwästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä
asiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea.
Joskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä
waaraa, johon hän oli itsensä ja waimonsa saattanut; mutta nuot
rukoukset ja waroitukset haihtuiwat kuin ilmaan; ne eiwät pahentaneet,
mutta eiwät parantaneetkaan asiaa.
Mikon juominen olikin sillä wälin tullut jo siihen määrään, ettei ollut
hänellä juuri yhtään selwää päiwää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta
taakkaansa, sillä hän näki, ett'eiwät hänen rukouksensa ja pyyntinsä
mitään auttaneet. Niin kauwan hän wielä kuitenkin oli toiwonut, kun
eiwät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juowuksissa; mutta kun se tuli
jokapäiwäiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo
kauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän
ensi=alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.
Mikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset
kotikyläläiset, rupesiwat häntä kammomaan; he katsahteliwat häneen
wilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa oliwat
niin kummallisen umpikuljuisia ja kysywiä. Tätä heidän käytöstänsä hän
kuitenkin waan kummasteli, arwellen mielessään: millä oikeudella
ihmiset tuolla tawalla menettelewät näin oikeassa olewan kelpo= ja
oppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.
Hän oli juomisen alottauut siwistyneellä tawalla, mutta pian oli se
paisunut kaikkein siwistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty.
Alkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja
parempia juotawia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi
yöllä ja päiwällä minkälaiset juotawat ja minkälaisessa paikassa
hywänsä, tiellä tahi myös tien wieressä, ulkona tahi sisällä, pullon
suulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai waan
jostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!
Tällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi
ylön nuot sydämmelliset waroitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo
tutun kopean wastauksen.
Mikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset oliwat isälle
kielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken
sen häwäistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän wiimeisessä
kirjeessä.
Noista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan,
mistä löytäisi tosi=ystäwiä, ja olikin semmoisia mielestään löytäwinään
juoma= ja synti=kumppaneistansa. He hänet ymmärtäwät, he käsittäwät
siwistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta
ihmisiltä kunniaa, jotka eiwät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi
sydämessänsä oiwallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten
kautta wähän lewottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.
Harmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan
luettawaksi. Waimo-parka tuli nähtäwästi toiselle luonnolle sen kirjeen
luettuaan. Wälin tuli hän hywin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen
aikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauwan, ennenkun hän taas jälleen
waipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toiwo taisteliwat hänen
sydämessään. Mikkoa taas waan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta
tukea tälle hänen mielestään joutawalle mielipiteelleen ja surulleen,
koska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelewan samaa ja
murhehtiwan samaa kuin hänkin oli tehnyt.
Kaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma=towereiltansa kunniaa
hakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän
ystäwyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä
tullut epäilystä heidän wilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän
menettänyt enimmän osan ihmisien ystäwyyden ja kunnioituksen; jälellä
oli waan wähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi=ystäwiä, jos mieli
oli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.
Hän haki nyt tawallista useammin noiden oiwa=ystäwien seuraa kotona ja
kylässä, ja naukkuja otettiin nyt tawallista tiheämmästi. He oliwatkin
hywin kohteliaat ja tyrkyttiwät Mikolle tawallista enemmän wäkewiä
juomia! Waan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä
isän nuhtelewa, surkuttelewa ja sääliwä kirje oli aina waan mielessä,
waikka kuinka halwalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin
rauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo
eroamisen aikomuskos juomatowereita oikeen näytti harmittawan! Joukon
miehissä he silloin kääreyiwät Mikon ympärille ja alkoiwat ikäänkuin
yhdestä suusta estellä.
"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt wähemmälläkin
wauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan
kuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän
syönyt hapan=kaalia etikan kanssa", ja monta muuta semmoista lausuiwat
he. Heidän ystäwyytensä näytti rajattomalta, ja tawallisesti saiwat he
woiton, sillä Mikon tahto oli wielä kowin heikko ja woima wielä
heikompi.--Hän jäi tawallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota
synnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman
omantunnon ääni uusilla--ryypyillä!
Joskus kyllä oli Mikko hawaitsewinaan juomakumppaleissaan iloa siitä,
kun hän joutui juowuksiin. Silloin heidän wälilleen ilmestyi salaisia
merkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän
kuitenkaan antanut päästä waltaan niin oiwallisista ystäwistä.
Mutta eräänä kertana tuli Mikko niin juowuksiin, ett'ei woinut enää
pystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata.--Hän tuli niin
woimattomaksi, ettei woinut silmiänsäkään awata, waikka ymmärrys, taito
ja kuulo oliwat kumminkin jäljellä. Ystäwät senwuoksi luuliwat hänen
olewan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.
"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen", sanoi silloin joku heistä
pilkallisesti.
"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä", säesti toinen.
"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo
olemaan kanssamme", lisäsi kolmas.
Mikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne käwiwät kipeästi kuin puukon
pistokset hänen sydämeensä.
Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli
jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaiwattu olisi. Mikko,
häweten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hywäin ystäwäin
parissa, jotka warmaan peittäwät hänen heikkoutensa. Mutta siihen
sijaan että he sen olisiwat tehneet, astui eräs towereista sen sängyn
tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, siwalsi peitteen pois päältä ja
sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille
niin wälttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon
sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hywäksyiwät.
Mies, joka oli tullut asialle, waaleni ja lähti kauhistuen pois.
Nyt käsitti wiimein Mikko täydessä walossa, minkälaisia ystäwiä nuot
juoma=towerit oliwat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt
huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja wielä
suurempi ilo siitä, kun saiwat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eiwät
näkyneet pitäwän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen
tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsiwat. He oliwat
itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli,
eiwätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa
tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää
kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän wuoronsa, mutta he
eiwät palkinneet sitä ystäwyyttä ystäwyydellä.
Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selweni Mikko pian ja isän
nuhde=kirje selkeni nyt aiwan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli
sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottawalta ja tarpeettomalta
parjaukselta, waan lapsensa perikatoa huolehtiwalta, rakkaalta ja
waroittawalta wanhemman neuwolta. Mikko nyt rupesi oiwaltamaan, mitä
wanhempansa oliwat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto
noiden ainoain luultujen ystäwien epärehellisyydestä laatiwat nyt hänen
sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut wielä
ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siiwotonna kuin olikin
kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.
Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli lewottomana odottanut
miehensä kotiintuloa. Hän tuli wastaan surullisen hiljaisena, riisui
siiwottomat Mikon waatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata.
Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel
silmissä tunnusti hän nyt waimollensa, että hän oli wäärällä tiellä. Se
oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään.--Aina ei ollut koskaan ennen
semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot
kyyneleet eiwät olleet sortuneen elämän, waan lujan toiwon kyyneleitä.
Ne nousiwat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä
saanut kipinän waloa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja
hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kowaa sai Aina
wielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hywille aikomisille
arwaamattomia esteitä.
Mikko rupesi nyt wälttämään juoma=seuroja ja juomista niin paljon kuin
suinkin waan oli mahdollista. Mutta pian hawaitsi hän, että turmelus
olikin jo juurtunut niin sywäksi ettei hän woinutkaan sitä wastaan
seisoa. Hän kyllä wältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja
uusilla woimilla ryntäsiwät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla
hyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän
katui, itki, huokasi ja--kuitenkin horjui!--Surulla huomasi hän nyt,
kuinka suuren wallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli
nyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aawistanut--Mikko
oli kadottanut--tahdon woiman.--
Hän huomasi nyt selwästi, ettei woisi woittaa kiusaustaan ollessaan
nykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona.
Sentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi wirastaan ja
pyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kowaan entiseen kotiin.
* * * * *
Kowin surullinen aika oli sillä wälin ollut Perälässä. Katkerasti Juho
ja hänen waimonsa itkiwät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa,
mutta Mikko wielä silloin ajatteli omaa korkeaa siwistystänsä ja
wanhempainsa siwistymättömyyttä, jotka muka joutawia suriwat.
Ensin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään
kumota Mikon wäärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään.
Toiwoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, oliwat
surewan isän aiwan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin
pieneltä, halwalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän wanhemman
oikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.