Aikaa on kulunut. Taistelut owat taistellut, woitot owat woitetut, ilot
iloittu, tappiot owat tapatut, surut surtu. Sodan werinen liekki on
tauonnut ja Wenäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen
siteen ja korjannut Suomen mahtawien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli
sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin
käwi, sillä he taisteliwat monilukuisempaa wihollista wastaan, niinkuin
karhut, joilta pojat owat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin,
joka ei kyennyt urhean Suomen wäen mainehikkaita woittoja hywäksensä
käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen
Ruotsin kuningas, Kustaa IW Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan
seuraten ei kuunnellut wiisaampien neuwoja eikä laittanut wähäiselle
Suomen wäelle tehoisaa apua, waan heitti heidät ja maan oman onnensa
nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisiwat hukkaan taistelunsa
taistelleet, turhaan werensä wuodattaneet, mutta eipä niinkään. Wenäjän
silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi
enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen
kansaa. Minkä wuoksi? Senkötähden että hän oli walloittanut heiltä
maan? Ei sentähden, waan sen wuoksi, kun tuo kourallinen wäkeä teki
hänen mahtawille laumoillensa niin urheaa wastarintaa, että hänellä oli
työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä wuoksi hän sanoikin: "Suomen
kansa on korotettawa kansain joukkoon". Senpä wuoksi hän soikin
Suomelle erikoisen waltiollisen aseman, wieläpä hän lisäsikin niitä
etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.
Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän
kiwäärin kuulan reidessään ja ison arwen poskessaan, jotka osoittiwat,
ettei hän suinkaan ollut huonoimpia waltiollista asemaamme laatimaan.
Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä
heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olewan tilan, jota hän
rupesi työllä ja toimella woimaan panemaan--Liisan kanssa tietysti,
sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun
Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa.
Yhdessä he sitten hyöriwät elämänsä eduksi ja eipä wiipynyt
kymmentäkään wuotta, ennenkuin heidän rappio=tilansa oli hywässä,
elättäwässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita----
perillisiä. Liisa piti kiwäärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia
poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei
ole ollut, eikä ole kehno mies".
Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin wainotantereelta. Hän
kaatui Koljonwirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan.
Hän ei siis nähnyt wäwypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut
yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän
kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut
niin kelpo wäwyn.
Repola? Niin, niin Repola!--Suku=ylpeys oli siellä pysynyt täydessä
woimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta
kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken
omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun
olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun
tuo ottopoika oli saanut tawarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa,
tuhlaria ja irstaista elämää wiettämään ja ennen pitkää oliwat Repolan
suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli
harmista ja ukko joutui sokeana--ruodulle! Tuota lankeemuksensa wikaa
ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti wain
onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja
saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.
Heikki ei woinut hywällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa
tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa
hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin
tuumiin, niin sywästi oli hän paatunut omaa, wastaansa rikkomatonta
lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle
panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa,
ennenkun isä wastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta
lähteneen jalon tarjouksen.
Nurpealla mielellä ja wähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa.
Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä
suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli wietellyt hänen
poikansa. Waikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa,
ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain
puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".
"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska woimme appeni kanssa yhdessä
elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.
Suku=ylpeys ei ollut wieläkään lannistunut!
Woi, woi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa,
monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo
inhottawa suku=ylpeys maailmassa tuottanut ja harwat tuolle salakarille
joutuneet siitä eheänä pääsewät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta
kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harwemmin sille, jota kosto
tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.
Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä
eliwät Heikki ja Liisa.