Murheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kowaan työhönsä,
waimonsa ja kotona olewien wanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi
ja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi
ilmestymään walkeita hiwuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei
hän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttawan Mikostansa,
sillä ne mieleen=johdatukset käwiwät pistoina haawoitettuun isän
sydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta,
läksi Juho äänetönnä pois saapuwilta, ja mennessään kuultiin hänen
silloin raskaasti huokaawan. Mikko heitti kokonaan pois
kirjoittelemisen wanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi
pitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen
parasta etuaan huolehtiwasta kirjeestä! Terweisten tuojat myös
harweniwat, sillä kyläläiset eiwät enään käyneetkään Mikon tykönä
kaupunki=matkoillansa. Milloin heitä wielä käwi, eipä Perälän Juhon
tarwinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän
jo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.
Onnettomain wanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin
wanhassa kodissa wallitsi. Waikk'eiwät Wirtalan wanhukset koskaan
moittineet Perälän Juhoa eikä hänen waimoansa siitä, että Aina oli
Mikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä
kowin kipeää, kun he kumminkin tiesiwät heidän poikansa olewan syypään
Ainankin onnettomuuteen.
Tuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin wahwimpana;
hän ei wäsynyt eikä lakannut toiwomasta, sillä hän oli--äiti. "Se
poika=raukka on tullut pahoissa seuroissa wietellyksi ja turmelluksi;
kyllä hän wielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki
henno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan wuotaa, kuin me olemme hänen
tähtensä wuodattaneet; wiimein toki tulee apu!" Tätä ja muuta semmoista
puhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.
Noin kolme wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman
wastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päiwänä Perälän Juholle
postista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi=alaksi. Juho sen
nähtyään wawahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo
parempaan päin, onko hän jo hawainnut waarallisen ja hirweän tilansa
wai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä
wiheliäisessä tilassa kuin ennenkin? oliwat kysymyksiä, jotka sähkön
nopeudella kulkiwat Juhon sydämessä. Hän ei woinut yksin kantaa sitä
kuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti
waimonsa, jonka kanssa he sulkeusiwat kahden kammariin. Wapisewin käsin
awasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraawa:
"Rakkaat wanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun
ruweta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä
tekemään, mutta kuitenkaan en ole woinut; nyt kuitenkin täytyy minun
woida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kowin. Teillä on paha,
huono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja wiheliäinen poika,
jos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Woi! minä olen
auttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa
turmelustani wastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin
himo on tullut minussa jo niin wäkewäksi, ett'en woi sitä enään
woittaa. Tahto minulla olisi siihen wäkewä, mutta ei ole woimaa sitä
täyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin waaraan olen itseni
syöstänyt; mutta woi--nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää waan
ehtimiseen tulta polttawaan omaantuntoon.--Minä ylönkatsoin Teidän
rakkaudesta ja wanhemman huolehtiwasta sydämestä lähteneet neuwonne ja
waroituksenne, jotka kolme wuotta takaperin kirjeessä minulle
lähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin
sokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuwoistanne waarin,
jospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut
waariin waimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni,
niin olisi nyt asiani paremmasti kuin owat, mutta ei, siihen olin liian
oppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin wäärässä, mutta
woi! nyt se on myöhäistä!--Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin
waimonikin sydämen kuiwaksi kyyneleistä! Itselläni olisi wielä
kyyneleitä, mutta ne owat woimattomat, niiltä puuttuu--tahdon woima.
Kaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arwo ja kunnia,
mennyt on waimoni ilo ja terweys, menetetty on wanhempien ilo ja toiwo
ja murhe ja kyyneleet owat saatetut sijaan. Menetetyt owat ystäwät ja
kaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttawa omatuntoni ja wallallaan
olewa turmelukseni, ne waan pysywät; niitä en ole menettänyt.--Minä
rukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toiwoni ja
lohdutukseni tässä wiheliäisyydessä.--Kowa ja suuri on lankeemukseni,
mutta kowa on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin
tylysti wastasin, ei ole kuitenkaan woinut koskaan mielestäni haihtua.
Keskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa
menossakin, soiwat aina waan Teidän waroittawat ja huolehtiwat sananne
sydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne
tawasta waikenemaan, mutta uudella woimalla, uutena waroittawana sanana
heräsiwät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina
tiheämmin, ja wiimein ne saiwat minun seisahtumaan turmeluksen
juoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta woimatonna
karistamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!
Woi, rakkaat wanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toiwonsäde
jälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä
on niin paljon wiettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä
en jaksa niitä wälttää ja wastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani
wäkewämpi, ja minä aina lankeen. Woi rakas isä ja äiti! Antakaa
anteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki
hänen pahuutensa ja häwyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja
kärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja----ottakaa
langennut, rikoksellinen, kurja ja wiheliäinen poikanne wielä kotianne
takaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa
pelastukseni.--Tätä pyytää, toiwoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa
kauhistuksella tuntewa, mutta woimaton ja onneton poikanne.--
Mikko".
Juhon lukiessa tätä kirjettä, juoksiwat hänen silmistänsä kyyneleet
wirtana ja hänen koko ruumiinsa wapisi niin kowin, ett'ei kirje ollut
kädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä oliwat sekaisin
surun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta
elämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun
Mikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.
"Woi, hywä Jumala! Luepas wielä uudestaan se paikka! Woi kuinka minun
on nyt surullinen ja kuitenkin samassa hywä olla!--se, se kohta, lue se
uudestaan--niin, niin! Mikko katuu nyt--kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt
warmaan paremmaksi ihmiseksi--Jumala on kuullut rukouksemme--woi, woi!
--Mikko paranee nyt!" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon
kärsinyt äiti.
Saatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä,
silloinkin kun hänen waimonsa ikään kuin houriossa jo niin wilkkaasti
tunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulewaisuutta.
"Eihän sinun sowi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan
nyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo=ihmiseksi,
ja meille tulee taas niin hywä ja helppo elämä, kun tiedämme että
poikamme on kunnon mies", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti
Juhon kädestä kiinni ja katsoi surewaa miestänsä niin lempeästi
silmiin.
"Woi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun
waan woisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisääwät waan uutta tulta jo
paljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu
katkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt
toteen. Mikko on nyt jo--himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi
seisoa turmelusta wastaan, mutta ei ole woimaa sitä täyttää, ja
woimaton tahto ei paranna ihmistä--Jumalani! Hänellä ei ole enää tahdon
woimaa!" sanoi Juho epätoiwossaan.
"Woi älä sano niin, isä! Älä heitä wielä toiwoasi, kaikki wielä woipi
muuttua hywäksi.--Me emme saa waipua epätoiwoon, emme saa heittää
Mikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa,
auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin waan woimme, sillä muutoin hän
saattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin awustamme tahdon woimaa--
Meidän pitää suostua hänen pyyntöönsä--meidän pitää ottaa Mikko
waimonsa kanssa kotiimme!" tuumaili ja pyyteli Leena.
"Kuinka se käwisi laatuun, sillä he owat tottuneet hempeään
herras=elämään, ja semmoista ei ole waraa meillä heille antaa. Kowaa
työntekoa waatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan
elatuksensa", sanoi Juho siihen.
"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan
hän wieläkin siihen tottua. Woi, woi!--olispa niin hywä, kun Mikko
olisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi.--Silloinhan sinunkin,
isä, olisi niin hywä kun sinulla olisi niin uljas työ=kumppani!"
kehoitti Leena miestänsä.
"Sinulla on hywä toiwo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen
onnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin
opitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin
muuta keinoa".
"Mitä?"
"Minä koetan wielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän
woipi pysyä wirassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma=synnistänsä!
Se olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto".
"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties--eipä tiedä, kuinka
käypi; saattaisipa niinkin käydä; hywä on niinkinpäin. Pää=asia on waan
se, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta
hywänsä. Mutta sinä et saa, isä, wiiwytellä yhtään, waan kirjoita heti,
ett'ei se raukka nääntyisi!" sanoi toiwowa ja huolehtiwa äiti. "Ja
lupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet walmiiksi
saanut?" lisäsi hän wielä hetken äänettömyyden perästä.--
Juho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan wastausta, jossa hän
kehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan
turmelusta wastaan, jättämättä sitä paikkaa ja wirkaa, jossa hän oli;
sillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata
tottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä wanhassa kodissa. Lopuksi
pyysi hän wielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi
wanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus=yrityksensä
onnistumisesta.
Juhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden
kanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte
hän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni,
katsoi häntä niin lempeästi ja luottawaisesti silmiin ja sanoi hänelle:
"woi, kun sinä, isä, olet wiisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole
liian kowa? Entäs jos se waan pahentaisi Mikon? Eikö käwisi laatuun
sitä wähän liewennellä, minä olen niin suuressa pelossa".
"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja awonainen, hereillä olewa
omatunto ei pahene totuudesta", wastasi hänelle Juho.
"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä
käsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä waan soisin, että Mikko
wielä tulisi hywäksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje
tuommoisenaan!" sanoi taas siihen Leena.
Kauwan aikaa ei nyt tarwinnutkaan odottaa wastausta, sillä jo
ensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei
ollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista,
waan tunnusti nöyrästi wikansa ja lupasi wanhempainsa neuwon mukaan
koettaa taistella turmelusta wastaan, paikaltaan luopumatta, waikka
kyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi
saanut tulla takaisin wanhaan kotiinsa.
"Nythän on warma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo
ihmiseksi. Woi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti?--Wiisaspa se
on, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Woi, woi kuinka mieleni on nyt
hywä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä", alotti
Leena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.
"En minä asiaa wielä niin warmana pidä, sillä synti on ihmiseen
näppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aiwan eri=asia on jotain
luwata kuin täyttää", sanoi Juho epäilewästi, mutta kumminkin oli
hänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon wiime kirjettä
lukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin
wapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli
singahtanut toiwon säde epäilyksen läwitse, ja se säde oli jo
waikuttanut tuon lewollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut
nauttia surunsa tähden.
Näin heränneet uudet toiwot wahwisti wielä Ainalta tullut kirje, jossa
hän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä.
"Mikko on nyt par'aikaa kaupunki=retkellä", lopetti hän. "Hän lähti
sinne tänä aamuna ja wahwa uskoni on, että hän tulee sieltä selwänä
miehenä. Woi kuinka hywä! Toiwokaamme joukonmiehissä, että Jumala
antaisi hänelle woimia pysymään hywässä aikomuksessansa! Olkaa
tuhatkertaa kiitetyt ja terweytetyt--Miniältänne".
"Enkö minä sitä sanonut, isä", wirkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.
"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän
paranee, mutta muutoin ei. Toiwokaamme waan, että hän on käsittänyt
oikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän woisi hyljätä
wahingollisen ja kadottawan paheensa!" sanoi Juho.
Jonkun ajan kuluttua tuliwat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä
liene wieraita sen sydämellisemmin wastaan=otettu. Kauwan syleiliwät
tulijat ja talon wanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset
kieppuiwat kilwan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten
parhaiten taisiwat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille,
kunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset
suuresti iloitsiwat. Mikon kaswoista pian huomattiin, että joku häpeä
pimensi ja warjosti hänen ennen niin kirkkaita ja wiattomia kaswojansa,
mutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toiwowan näköinen, waikka
entistä laihempi. Wiikon päiwät wiipyiwät he Perälässä, mutta muualla
kylässä kuin Wirtalassa eiwät he kuitenkaan wielä tahtoneet tällä
kertaa käydä.
Usein sen wiikon ajalla oli wäliin Juho, wäliin Leena Mikon kanssa
kahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuiwat wanhukset aina silloin Mikolle
ihmisen welwollisuuksista ja waroittiwat häntä siitä surkeasta
turmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien
wietellä. He kokiwat oikeen liikuttawasti kuwata hänelle sitä suurta
sydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä
saattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli
kaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli
ahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkewä mielikuwituksensa katsoi
wieläkin jollakin epäilyksellä tulewaisuuteen, jos kohtakin nykyiset
suhteet antoiwat parempia toiweita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan
puolustaa itseänsä, waan häpeällä ja wesissäsilmin tunnusti hän
rikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa wastaan; ja tuo katumus ja
parannuksen aikomus--ne antoiwat niin paljon toiwoa wanhempien
sydämiin.
Aina oli koko wiikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin
hänelle olisi alkanut aiwan toinen ja toiworikkaampi elämä. Hänenkin
kanssaan puheliwat wanhukset kahdenkesken ja neuwoiwat häntä kaikin
tawoin sowittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi.
Juho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenwaihtoansa, niin
usein kuin waan taitaisi.
Piampa oli se wiikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika
lähestyi. Kaikki hyöriwät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyöriwät ja
hyppiwät iloisina jokaisen ympärillä, halailiwat wuoroon Mikkoa,
wuoroon Ainaa, jotka nyt oliwat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat
ottiwat kaikilta jäähywäiset ja pian oliwat he nousneet ajoneuwoihinsa,
ja niin he lähtiwät toisen kerran Perälästä. Koko talonwäki näytti
olewan hywällä mielellä; Juho yksin waan ei näyttänyt nytkään jaksawan
olla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin
lähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauwan
katsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin wielä, kun he jo aikoja
oliwat näkymättömiin kadonneet.
Kului taas joku aika--niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.
"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Aina, "tänne ei kuulu juuri mitään
erinomaisen pahaa, Mikko waan taas yhden kerran joutui entiseen
wikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi
katumaan kauheaa elämäänsä. Minun toiwoni on, että hän siitä jälleen
toipuu, sillä hän tuli siihen hirweästi wietellyksi, ja hän katuu sitä
katkerasti. Waikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja
tulewaisuuttamme hywäksi ja onnelliseksi toiwoa, on kuitenkin kauhea
pelko wäliin minun saawuttanut, niin että joka luunsolmuni wapisee.
Joskos hän rupeaisi--woi, herra Jumala!--kauhea on ajatellakaan--jos
hän rupeaisi taas uudestansa--juomaan, jos ei hän woisikaan seisoa
helmasyntiänsä wastaan--silloin olisimme hukassa.--Kuitenkaan en luulisi
teillä olewan syytä kowin pahaksenne panna, sillä nämät owat waan minun
paljaita mielikuwituksiani, joiden en ensinkään soisi toteuntuwan ja
jotka saisiwat yhtä nopeasti tyhjäksi rauweta, kuin ne owat mielessäni
syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä tyhjän
kanssa. Toiwokaamme että tuo oli waan myrskyn jälkipuuska,--
toiwokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa
terweytetty puoleksi toiwowalta ja puoleksi pelkääwältä
Miniältänne".
Kirjeen luettua jäi Juho mykäksi ja surullisen näköiseksi.
"Mitä sinä nyt, isä, ajattelet?" kysyi häneltä Leena wihdoin.
"Merrassa on reikä", sanoi Juho alakuloisesti ja tirkisteli eteensä
yhtä suoraan.
"Saattaisihan tuo olla waan sattumus, sillä wanha synti lähtee
ihmisestä hitaasti", lohdutteli häntä Leena.
"Jospa se niin olisi, jospa se olisi ollut wiimeinen kerta!" sanoi Juho
synkästi ja huokasi sywään.
Leena ei hennonut enempää häiritä hänen umpimielisyyttään.
Juho kirjoitti paikalla pojallensa seuraawan kirjeen:
"Muistossani aina pysywä poikani! Warmasta lähteestä olen kuullut, että
jo taas olet langennut--näin pian ja niin hartaan katumuksen,
omantunnon waiwain ja niin hywäin lupausten jälkeen! Oliko se joku
heikkous, wai wapatahtoinen synnin palwelus? Oliko kiusaus niin wäkewä
ja wiettelys niin woimallinen, ett'et woinut niitä wastustaa, wai
teitkö sen mielitietysti? Woi, poika rukka! Älä tee leikkiä synnin
kanssa. Walwo tarkoin tapojasi, sillä ne saattawat sinulle antaa elämän
taikka--kuoleman, ja elämäsi ohjaushan on aiwan omassa wallassasi eikä
kenenkään muun. Mikä suuri ja kallis walitsemis=oikeus on kumminkin
ihmiselle annettu tässä maailmassa: walita elämä taikka kuolema, kunnia
tai häpeä, onni tai onnettomuus; ja kaikki nuot saatetaan saada ajassa
ja--ijankaikkisuudessa!--Ajattele tätä, rakas poikani!--Minä tiedän,
että katkerasti kadut taas lankeemustasi, mutta myöhäinen on katumus
kuoleman hetkellä. Sinä olet jo saanut maistaa elämän helwetin
esimakua, kärsiessäsi kowia omantunnon waiwoja. Mitä hywää luulet
olewan itsellesi ja muille, että niitä alituisesti päällesi wedät? Eikö
ihmisen olisi parempi olla iloisella mielellä ja puhtaalla
omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä? Eikö olisi parempi nauttia
ihmisten kunnioitusta ja ystäwyyttä, kuin pilkkaa ja ylönkatsetta?--Elä
anna himollesi pienintäkään waltaa, taikka se tekee sinusta kokonaan--
orjansa ja ryöstää sinulta kaiken tahdon woiman, ja silloin on kaikki
myöhäistä.--Älä, hywä poikani, rewi enään uudestaan auki niitä
sydäntemme haawoja, jotka jo hywästä toiwosta oliwat umpeen
paranemaisillansa. Jos ne tulewat uudestaan auki lyödyiksi, niin ne
tulewat--hirmuisiksi; kuka woisi ne silloin kantaa?--Toiwoni wielä
kumminkin on, että tuo oli waan turmeluksesi jälki=puuska, joka sai
sinun waan hetkeksi horjahtamaan, ja että sinä tuota opit täst'edes
tarkemmasti ja ankarammasti walwomaan itseäsi ja woittamaan waarallisen
wihollisesi.
Nyt lopetan tämän yksinkertaisen kirjeeni toiwolla, että Jumala antaisi
sinulle woimia seisomaan wihollistasi wastaan, ett'ei minun enään
koskaan tarwitsisi sinusta senlaista kuulla!--Isäsi".
Tätä kirjettä lukiessaan Mikko itki, katui ja--horjui; ruumiinko
puolesta?--molempien, sielun ja ruumiin puolesta, sielun puolesta
sentähden, kun hän ei ollut woinut pitää lupaustansa, eikä woinut
wieroittaa itseänsä pois siitä synnin turmeluksesta, jonka pauloihin
hän niin sywälle oli kietountunut. Hän näki nyt itsensä woimattomaksi
täyttämään niitä hywiä lupauksiaan, joilla hän oli sytyttänyt niin
paljon toiwoa waimonsa, wanhempiensa ja muiden kunnon ihmisien
sydämiin. Hän näki nyt edessään kaksinkerroin menetetyn kunniansa
mitättömyyden, kaksinkertaisen ihmisten kammon ja kauhun, kaksinkerroin
uudistetut ja lyödyt haawat wanhempiensa ja waimonsa sydämissä,
moninkertaisesti takaisin palanneen turmeluksensa; nuot tiedot ja
tunnot saattiwat Mikon sielun kowempaan tuskaan, kipeämpiin omantunnon
waiwoihin, kuin koskaan ennen.--Ruumiin puolesta hän taas horjui
sentähden, kun hän oli tälläkin kerralla parast'aikaa--pöhnässä, jotta
hänellä oli wielä tuoreena todistuksena sisällisestä woimattomuudestaan
ja joka lisäsi suuresti hänen sisällistä tuskaansa.
Mikko olikin jo niin suuresti joutunut toisen kerran himojensa waltaan,
että hän oli jo aiwan myötäänsä juowuksissa, ennenkun hän ennätti tuon
wiimeisen isänsä kirjeen saada ja niin hänen wiimeisensä oli tullut
pahemmaksi kuin ensimäisensä.
Aina ei enään kirjoittanutkaan Perälään Mikon kauheasta tilasta, eikä
hän olisi sitä woinutkaan tehdä tarkalleen, sillä nuot Mikon
lankeamiset oliwat niin tiheät, että joka päiwä olisi tarwinnut laittaa
kirje menemään. Aina kärsei kowaa tuskaansa yksin ja koki kaikki tehdä
miehensä pelastukseksi. Hän itki ja rukoili miestänsä Jumalan tähden
luopumaan pois tuosta tuomion tuottawasta paheestaan, ja wäliin he
itkiwät yhdessä, jolloin Mikko aina teki pyhiä lupauksia, mutta ne
meniwät aina tyhjiksi, sillä hänellä ei ollut woimaa niitä täyttää.
Yhtähywin nuot lupaukset antoiwat aina hiukan toiwoa raskaasti
kärsiwälle elämän kumppanille.
Näin kului lähes puoli wuotta, jona aikana Peräläiset eiwät saaneet
minkäänlaista tietoa Mikosta. Wiimein loppui Ainalta kaikki toiwo, ja
tuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon
wanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.
Samaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin
kauheoissa omantunnon waiwoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt
toisensa teosta mitään, sillä he kokiwat huolellisesti salata sitä
toisiltansa.
"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Mikko. "Minä olen mennyt mies. Ei ole
minussa enään mitään hywää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia
wihollistani wastaan, sitä woimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman
woiton saapi hän minusta. Woi, rakkaat wanhempani! minun lankeemukseni
on kauhea ja suuri--auttamaton ja warma perikatoni on aiwan lähellä.
Minä kyllä usein lupaan, aion ja--wannonkin parantaa elämääni, mutta
wähän ajan takaa nuot kaikki owat yhtä löyhiä, kuin ne oliwat lujia
niitä tehdessäni, ja niin owat kaikki lupaukseni olleet--turhia! Minä
en woi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä,
ja minä en toiwo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toiwomista;
kaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen
odotan minä waan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu ... ei,
ei, se silloin wasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa--kauhea on
sitä ajatella!
Woi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun
minä pyysin, kenties minä olisin silloin wielä woinut jotain tehdä
elämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut wielä woimaa siihen
Teidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi
tämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt
ettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä
todella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, wika on
kaikki yksinään minun. Kenties woisin wieläkin tulla ihmiseksi, jos
olisin siellä wanhassa kodissa, poissa alituisten wiettelysten seasta,
Teidän katsantonne alla, sillä en wieläkään ole tahtoani kadottanut,
ainoastaan woima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole
enään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä waan on oikeus hyljätä,
kirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut
poikanne--Mikko".
Aina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa.
Sattumus teki sen, että kirjeet tuliwat yht'aikaa ukon käteen.
Tawallisuuden mukaan laski Juho waimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten
sisältöä; sillä hän heti tunsi käsi=alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä
hän waaleni. Ensimäisistä riwistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota
hän salaisesti oli kauwan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi wapisemaan,
mutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuwalla ja sortuneella
äänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt
yhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja
tuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuiwua. Hän ei
kyennyt puhumaan yhtään sanaa, waan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja
samaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsiwät niin oudosti,
kuin ne olisiwat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita
sanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: "woi, woi! woi, hywä Jumala!"
Hän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selwästi näki, että Juho
raukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaiwoi wähän Leenaa,
kun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hywät
toiweensa oliwat tyhjiin rauwenneet.
"Tuo minulle kylmää wettä!" sanoi Juho wiimein, kolkosti kuin haudasta;
sydän oli helteestä liiaksi kuiwunut, se halusi kostuketta ja
jäähdykettä.
Leena riensi heti noutamaan wettä, jota Juho joi useampia siemauksia,
ja lopulla hän jäähdytteli polttawaa otsaansa.
Sitten hän laskeutui wuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää
sitä kauheaa tuskaa, joka sielua waiwasi.--Nyt wasta Leenalle huolta
tuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä
sekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa
elämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tawoin hoitaa ja helliä
wuoteelle waipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttawaa otsaansa
ja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuwan pään ympäri.
Wuorokauden päästä olikin Juho wähän parempi, ja Leena sai uutta
rohkeutta ja toiwoa. Hän woi jo ruweta puhelemaan Juhollensa, kuu näki,
että hän rupeaa paremmin woimaan, ja nuot puheet tarkoittiwat aina yhtä
ja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin=ottamista.
"Pahahan se on, kowin paha, kun tuo poika=rukka tuli noin onnettomaksi;
mutta me emme saa häntä heittää wielä nytkään auttamatta, sillä hän on
meidän lapsemme wielä sittenkin. Meidän welwollisuutemme on kokea
auttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja
toiwoamme emme saa wielä nytkään heittää.--Meidän pitää ottaa heidät
kotiimme; mitä sitten, jos wirka jääkin, kunhan waan Mikko pelastuu. Ja
Aina raukka sitten; eihän hän woi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa;
hän nääntyy sen alle, mutta täällä me woisimme olla hänelle apuna ja
lohdutuksena", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta
miestään hoitaessaan.
Waikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen
ja harwa=puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan wastannut waimonsa
puheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt
puhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia=ottamisesta,
niin että Juhon wiimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen
kuultuansa tuli Leena niin hywille mielin, että hän ilossaan kawahti
Juhollensa kaulaan ja sanoi: "woi, isä=kulta, kuinka minun nyt on hywä
olla! Kyllä Jumalan awulla woimme tässä elää, jos hekin meille tulewat.
Ja Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi.--Onhan hänen omatuntonsa
wielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja
wahwistamme häntä hywässä aikomuksessansa, niin hän woittaa häijyn
kiusauksensa--usko waan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä
tulee silloin niin helpoksi ja keweäksi".
"Jos waan et olisi liian aikaisin hywilläsi. Me emme saata heitä ottaa
kotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eiwät he siihen suostu, niin..."
"Älä sano enään, isä, enempää!" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä
lauseen. "Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!"
"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruweta tekemään--
työtä".
"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt
omatunto walitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, waan hän suostuu ilman
ehdotta waikka mihin, josta se luulee wähänkään olewan tukea ja
lohdutusta hädällensä. He suostuwat waikka mihin, kunhan waan pääsewät
tänne, usko pois!"
"Aina ei ole koskaan wirkannut sanaakaan kotiintulosta".
"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee waikka mitä,
miehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle
puhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei
ole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsiwälle waimollensa. Siinä syy,
jonkatähden ei Aina ole mitään wirkkanut heidän tänne tulostaan",
selitti Leena innokkaasti.
"Saattaisipa niinkin olla".
"Niin se on aiwankin warmaan. Mutta me emme saa witkastella, meidän
pitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki
on kallis. Hätääntynyt ja kowin pinnistetty omatunto saattaa pian
horjahtaa waarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä.--
Sinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen
parempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää,
sillä sinä olet niin wiisas; mutta älä heille kowin kowasti kirjoita,
sillä heillä on jo kylläksi kuormaa", jatkoi Leena.
Juho lupasi waimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani
heti kirjeen kokoon.
"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!" kirjoitti hän. "Minä kadun
nyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne
meille takaisin. En tuntenut wielä sinun suurta woimattomuuttasi,
seisomaan turmelusta wastaan ja sentähden luulin asian käywän laatuun
teille soweliaammalla tawalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin!
Yksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kowat owat
korwet ja kankaat Perälässä; ne eiwät anna leipää työttömille käsille.
Saatatteko heittää hempeän herras=elämänne ja muuttaa tähän kowaan
kotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä=unisen
höyhenwuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa
kowan korwen rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken
päiwän? Woitko heittää hienot ja pehmeät waatteesi pois päältäsi ja
pukea yllesi karkeat työ=waatteet, jotka kestäwät rynnistellä
työnrinnassa? Jos arwelette woiwanne tähän suostua, niin asia ei siis
tarwitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenwaihtoa, waan tulla
saatte, koska waan itse haluatte".
* * * * *
Eräänä päiwänä syyskuun iltana pysähtyiwät ajoneuwot Perälän porrasten
eteen. Wäki oli juuri illallisella, ja pärewalkea paloi pihdissä,
walaisemassa raskaassa työssä wäsyneiden ihmisten wiimeistä päiwän
tointa, nimittäin waiwautuneen ruumiin jälleen wahwistamista. Kun
illastelijat kuuliwat kartanolta kärryn ratinaa ja hewosen jalkojen
kopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei
siellä juuri usein matkustawaisia käynyt, semminkään sulan aikana.
Uteliaisuudella katseli wäki owea kohden, kun kopina alkoi kuulua
porstuasta, owi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti
paikalla hyppäsiwät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensiwät tulijoita
wastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he
puristeliwat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti--tuhlaajapoika oli nyt
palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet
oli jokaisen silmissä.
"On minulla wielä wähän tahdon woimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki,
saawuttaakseni yhtä", sanoi Mikko wiimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä
tuo Mikon lause sisälsi.
"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit woittajana taistelosta", sanoi
hän ja hillitsemätön kyynel=parwi walui hänen kowettuneita kaswojansa
alas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset oliwat siwu menneet,
terwehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysiwät tulokkaita
olemaan terwetulleita. Nuoremmat weljet ja sisaret hyppeliwät Mikon ja
Ainan ympärillä ja hokiwat: "Mikko, Mikko, Aina, Aina!" Lapset eiwät
wiattomuudessaan tienneet, mitä haawoja elämän myrskyt oliwat heidän
wanhempiensa ja tulleitten wieraitten sydämmiin iskeneet, eiwätkä sitä,
että noita haawoja nytkin parast'aikaa kowin poltti ja kihelmöitsi.
Toiwuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tawallisella
hilpeydellään. Hän toimitti waatteita pois Ainan päältä ja heidän
kapineitaan sisälle.
"Woi, woi! Hywäpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen
tulemme, ja Jumalan awulla luulen kaikki asiat hywäksi kääntywän. Onhan
Jumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska,
kun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Woi kuinka
sinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hywillä
laitumilla kostut, sen takaan", puheli Leena pyöriessään, koettaen
leikkiäkin sekaan panna.
Sitten laittoi hän mieluisille wieraillensa illalliseksi parasta mitä
talossa löytyi ja wei heidät syömään. Kun wieraat söiwät, istui hän
koko syönti=ajan heidän wieressänsä ja koki kaikin tawoin wirkistää
heidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.
"Niin on, äiti=kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne--
turmeltuneena palasi hän takaisin", sanoi Mikko, ja kyyneleet
walahtiwat hänen silmistänsä.
"Niin on käynyt, poika=rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää
meidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta,
parempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla,
että minä wihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua
ainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi
waiwoja", lohdutteli Leena.
Wieraat eiwät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta
niin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.
Sitten laittoi Leena wieraille wuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti
heitä makaaman, joka olikin heille hywin tarpeesen, sillä he oliwat
murheesta ja matkasta kowin wäsyksissä.
Kun Leena aamulla heräsi, näkyi nawetasta walkea. "Hywä Jumala! miksikä
nyt on nawetassa walkea? Onkohan siellä jotain waaraa, wai onko walkea
irti?--mitähän nyt on kello?" hätäili emäntä myös jo walweella olewalle
miehellensä.
"Kello löi neljä, juuri kun heräsin", sanoi Juho.
Leena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme:
walkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aiwan ihan outo mies weisteli
paitahihasillaan joitakin tarwepuita takkawalkean walossa! Leena koki
hieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi
pinnistänyt näkö=aistiansa, hän ei waan tuntenut tuota outoa ja
aikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä wuoteelle,
olisiwatko he menneet nawettaan; mutta ei--he makasiwat kaikki makeaa
untansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän
kehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.
"Hywä Jumala! onkohan nawetassa walkea irti, kun sieltä walkea näkyy ja
tytötkin wielä nukkuwat?" äännähti hän wiimein hätäyksissään.
"Ei nawetassa ole mitään waaraa", sanoi outo.
"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin
tuttua; onkohan se--Mikko?"
"Niin olen, äiti", kuului wastaus.
"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?"
Mikko waan naurahti, sanaakaan wirkkamatta.
"Ja kuka Herran tähden siellä nawetassa sitten on?" kysyi Leena taas.
"Siellä on Aina".
"Aina?"
"Niin".
Leena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti
kamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.
"Enhän minä toki niin ollut waatinut", sanoi Juho. Hän puki kiireesti
päällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin nawetasta
sinne ja hän oli niin iloisen näköinen.
"Enhän minä niin kowaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin
teille liika kowasti", sanoi Juho.
"Woi, isä! Ette te ole liika kowasti kirjottanut. Liiankin hellästi te
olette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hywin kiitollinen
sydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun wielä kotiinne ja
suojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä
aamusta iltaan ja hywä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä
tahdon woittaa wielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä
tahdo missään tapauksessa ruweta syömään teidän hikiänne ja
kyyneleitänne", sanoi Mikko ja katsoi häntä wäliin arasti silmiin.
"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein owat olleet.
Kauwan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme
usein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiweitamme, että muuta
neuwoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän
tykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin woisimme. Kun
sitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä
oudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt
mitään ilon merkkiä hänen kowoissansa, mutta selwästi hawaitsin nyt
niistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne.
Minä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja
ja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja
näköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä
itkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keweää, sillä toiwon säde
oli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko
hywin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun
wuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauwan aikaa itkeä
nyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin
paljon, ja me ymmärsimme hywin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä
sanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuiwat, oli--
toiwon kieltä.--Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen tunteen
oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette, että
olette meille liian kowasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei ole
meille mitään päällepanemaanne orjuutta, waan kauan mietitty
welwollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana
mahdollisena keinona pelastukseemme", ehätti Aina siihen selittämään.
"Totta puhuu Aina; niin asiat owat totuudessa", sanoi Mikko siihen.
"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työwaatteet saaneet?"
kysyi Leena.
"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän wiimeisen kirjeenne, rupesimme
toimeen. Mikko meni ja haki wirka=eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja
tekemään työ=waatteita; ne oliwat meidän muassamme tänne tullessamme,
ja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla
kykeneisimme työhön ryhtymään", selitti Aina.
"Woipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä wasta huomaan, minkätähden en
minä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä,
työ=waatteet yllänsä ja mihin lienewätkään herras=nutut nyt joutuneet?
Mutta wielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee
hänen wielä lähes tuntemattomaksi--woi, totta maarian! hänellä ei
olekaan, näenmä, sitä isoa--partaa, joka peitti puolen kaswoista!"
puheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja
naurahti.
Kun aamu oli niin kulunut, että emännän piti einettä toimittaa, laittoi
hän kamariin ruoan Mikolle ja Ainalle erilleen ja käski heitä sinne
syömään.
"Ei kertaakaan muuta, kuin tawallista perheen ruokaa", sanoi Mikko ja
astui muun wäen kanssa wankasti pöytään.
"Me olemme sen jo ennen päättäneet, ett'emme kerrassaan syö
eri=ruokia", sanoi Aina ja seurasi muita.
"No, mutta tämäkään kerta edes!" intteli Leena.
"Ei tätä eikä muuta kertaa", sanoi Mikko lujasti.
"Woi, hywäinen aika!" sanoi Leena ja jäi awossa suin katsomaan noita
herroista äkkiä urheoiksi talonpojiksi muuttuneita ja tällä kerralla
uppiniskaisia wieraitansa.
* * * * *
Lapsetkin, kun nousiwat ylös, hawaitsiwat kohta Mikon ja Ainan uudet
pukimet ja oudoksuiwat niitä. He kieppuiwat äitinsä ympärillä ja
uteliwat: "äiti, äiti ettekö te kuule? Eikö Mikko ja Aina menekään
meiltä enään pois, koska owat arkiwaatteissa?"
"Olkaa siinä nyt taas joutawoimatta!" sanoi äiti ja toimitti heitä
eineelle.
Perälän wäki hankki itseänsä nyt työhön ja Mikko myös.
"Ei sinun nyt ensipäiwinä ainakaan tarwitse työhön mennä; panehan
ensimmältä werryttelemällä", sanoi Juho Mikolle.
"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa", wastasi Mikko jäykästi, ja
samassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ=kintaat, jotka hän oli
sitäwarten jo ennen warustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa
työhön. Kaiken päiwän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän
jotenkin uupuneen ja wäsyneen näköinen; uupuminen lienee waikuttanut
sen alakuloisuuden ja harwapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten
oli hawaittawa.
Aamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä
toiselle päästä; kowa korwen työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen
tottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta,
oihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön.
Muutamia päiwiä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja
hänen elämänsä käwi wähitellen iloisemmaksi, työnsä keweämmäksi.
Aika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli wuotta, eikä
ollut Mikko wielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä waan
katkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut
taipumusta wäkewiin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti
taloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt
paljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoiwat taas nousta hänen niin
kuihtuneille ja kalpeille kaswoillensa. Tuo ulkonainen hywinwointi oli
seuraus hänen sisällisestä hywin woinnistansa, sillä hän toiwoi nyt
niin paljon. Juho ja Leena myös toiwoiwat ja--Mikko itsekin toiwoi.
Eräänä talwi=iltana, kun kaikki wäki oli käsitöittensä ääressä--aukesi
owi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti wieraan
tultua tupaan, huomasi talon wäki, ett'ei tulija ollut mikään kylän
ratku, waan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.
"Hywää iltaa! Täälläpä waan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu
moukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä
peittämään, kun on tullut minulle mitään wirkkamatta tänne korwen
lonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen wanha
kettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono
jäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut
karwansakin aiwan päinwastaiseen suuntaan, sillä waikka nyt on talwi,
on hänellä kesä=turkki yllään!--Mutta sekään ei auta; tässä olen kun
olenkin. Eipä ole taitanut täällä korwessa isoon aikaan saada
minkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan,
sillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuiwin suin, enkä
wähillä ewäillä. Minulla on wäskyssäni pari pulloa kahdentoista markan
rommia ja kolmas on wähin wajawin powessani. Siitä otamme ensin hywät
alkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan
annat kamarisi nurkassa minulle yösijan", lörpötteli tullut Mikolle!
Tuon wanhan laulun kuultuansa ja wieraan hywin tunnettuansa, waaleni
Aina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli
usein ennenkin ryöstänyt häneltä wiimeisenkin toiwon kipinän.--Juhon
kaswot synkistyiwät ja hänen otsansa rypistyi; Leena waan pysyi niin
iloisen ja lewollisen näköisenä.
Wieras siwalsi nyt powestansa rommi=pullon, käweli suoraan Mikon tykö,
ojensi sen hänelle ja sanoi: "he! saa tästä aluksi!"
"Minä en ryyppää", sanoi Mikko.
"Hoh! Ethän ole wielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?"
"Minä en ole aikonut ryypätä enään koskaan".
"Mitä hittoja! kelpasipa se ennen".
"Jos kohtakin".
"No, no! Ei huolita niin tiukalle ottaakaan. Saatathan wanhan
tuttawuutemme ja ystäwyytemme wuoksi maistaa minulle mieliksi; ei
suinkaan se sinua mihinkään wie, enkä tarkoita sinulle mitään pahaa",
sanoi wieras wähän makeammasti, yhä tarjoten Mikolle pulloansa.
Mikko otti pullon wastaan ja--ryyppäsi, nähtäwästi oikein
aika=lotkauksen!
Yhä enemmän waaleni Aina, yhä enemmän synkistyiwät Juhon kaswot ja
hänen otsansa pimeni nyt kokonaan.
"Kas niin, ystäwäni! wähällä aloitamme, mutta paljolla lopetamme, eikö
niin?----toinen kerta ja paremmasti!" sanoi wieras, tarjoten
toistamiseen Mikolle pulloansa.
Mutta ennenkun Mikko ennätti mitään wastata, otti Leena puheen wuoron.
Hän astui wieraan tykö iloisen näköisenä ja sanoi: "ei Mikko ryyppää
toista kertaa, ennenkuin annatte minun ensin pullostanne maistaa.
Minkälainen wieras te olette, kun ette te ollenkaan tarjoo isännälle ja
emännälle suun awausta? ja emännäthän aina ensiksi kunnioitetaan".
"Kas, te olette oikein kelpo emäntä; semmoisia ei usein tapaa. Minä
olen hywäntahtoinen mies ja antaisin useinkin emännille sydämmen
wahwistusta; mutta nuot akkaset owat enimmiten semmoisia riiwatuita.
Waan tehän näytättekin olewan jotakin parempaa lähtöä.--Saaman pitää
emännän ja isännänkin", sanoi wieras ja ojensi samassa pullon
emännälle.
Samassa silmänräpäyksessä kun Leena sai tarjotun pullon käteensä, lensi
pullo rommeineen päiwineen muurin kylkeen ja meni tuhansiksi
pirstoiksi.--Aina säpsähti, mutta Juhon suun sopeissa huomattiin hieman
hymyilyn wäreitä.
"Noin wälein minä juon; antakaa lisää!" sanoi Leena woitto=riemulla ja
hänen kaswonsa niin loistiwat.
"Tuhatta p----pipä olitkin, ja olitkin kyllä sukkela minua pettämään,
mutta tästä tuleekin surkea 'prosessi';--te sen tuhannen wietäwät ette
tiedä ihmisyydestä mitään, mokomat siat", sanoi mies ja rupesi
möykkäämään, nakkelemaan kaluja huoneessa, kämmentelemään, hyppelemään,
sadattamaan, kirkumaan, joita tehdessään hän puri ankarasti hammasta ja
näytti noiden liikkeidensä ohessa waaniwan lyödä Leenaa.
"Siiwolla!" ärjäsi Juho tuolle raiwostuneelle juopuneelle.
"Mikä sinä luulet olewasi, joka tulet minua aisaamaan?" sanoi mies
raiwossaan ja pitkitti raiwoisaa käytöstänsä.
Juhon kärsimys nyt jo loppui. Hän astui miestä likemmäksi ja sanoi:
"jos et sinä kohta ole ihmisittäin, niin minä paiskaan sinut ulos".
"Koetapas!" sanoi möyhääjä ja tarenteli tulemaan Juhon kimppuun.
Juho otti nyt tuon suukon, turmeltuneen ja möykkääwän miehen
rinnuksista kiinni, nosti hänet kohoksi ja alkoi wiedä aikakyytiä owea
kohden. Mies koki kaikin tawoin wastustaa Juhoa, kiemuroiden ja
potkien, mutta mikään ei auttanut, sillä kowat oliwat nuot Juhon korwen
karaisemat kourat, ja Juho kantoi kun kantoikin hänet ulos ja paiskasi
porrasten päähän. Miehen ewästen sattui tuossa kyydissä käymään niin
onnettomasti, että hänen molemmat rommipullonsa selässä olewassa
matkarepussa särkyiwät. Kirkuen ja noituen nousi mies ylös ja katsoi
tuimasti portaille, uhaten tulla tupaan takaisin, mutta Juho seisoi
niin tyynen ja rauhaisen näköisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tuo näkö peljätti miestä niin, ett'ei hän uskaltanutkaan enään nousta
portaille. Hammasta purren ja sadatellen lähti hän pois, ja rommi
juoksi wirtana hänen repustansa.--Sitten palasi Juho tupaan.
Ainan silmissä nähtiin nyt kyyneliä, joita salaten hän kiireesti riensi
kamariinsa; Leena meni hywin warowasti hänen jälkeensä.
"Woi, hywä lapsi! Oliko se sinusta paha, kun tuota wierasta täytyi noin
kohdella?" sanoi Leena säälien ja surkutellen.
"Ei se ollut mielestäni ensinkään pahaa, päinwastoin teitte te siinä
asiassa sangen hywän työn; joku muu se on, joka tekee mieleni
raskaaksi", sanoi Anna.
"Mikä sitten? sano se minulle!"
"Minä näin, ettei Mikko olisi jaksanut kestää kiusauksessa", sanoi Aina
hiljaa.
"Senhän minäkin näin ja siltipä minä teinkin tuon kepposen, kun
huomasin, ett'ei enään muu keino auttanut".
"Jos nytkin olisimme olleet entisellä asemallamme, niin olisi asia
aiwan uusi. Ja siellä olisi ollut jo satoja muita kiusauksia, joiden
tähden ei olisi missään tapauksessa woinut tulla Mikolle näin pitkää
selwää wäliä".
"Mutta kumminkin on näin pitkä wäli jo ollut ja aina pitemmäksi se
tulee, sillä tuo yritys ei ensinkään onnistunut, eikä koskaan tule
meillä onnistumaan. Sitä wastenhan me olemme asemamme juuri näin
asettaneetkin, että meitä olisi useampi tuota pahaa wastaan=torjumaan,
ja me woitamme, se on warma toiwoni", sanoi Leena.
"Te olette aina niin hywä!" sanoi Aina ja kawahti anoppinsa kaulaan.
Juho ja Mikko tuliwat nyt myös samaan kamariin, ja edellinen wirkkoi:
"Wäärinpäin teet, Mikko, parannusta; sinulla on wäärät aseet,
wihollista wastaan ei woi seisoa. Omilla woimillasi koet tehdä itseäsi
hywäksi, mutta hengen woimat owat lihaa ja werta wäkewämmät, olkoonpa
se sitten hywä tai paha henki, ja sentähden horjut sinä taistellessasi.
Olet unhottanut rukoilla woimaa Jumalalta, joka yksin woipi tehdä
ihmisen wahwaksi seisomaan syntisiä himojansa wastaan. Niin kauwan kun
olet wieras Hänelle, niin kauwan owat turhat kaikki ponnistuksesi".
Mikko ei wastannut mitään, mutta sywästi lienee hänen isänsä puhe
waikuttanut, sillä hän wäliin punastui, wäliin waaleni.
Tuon tapauksen jälkeen käwi Perälän perhe=elämä entiselleen, eikä
mitään erinomaista tapahtunut.
* * * * *
Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tuliwat Juhon taloon.
Perälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi
wankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten
ponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden woimien ja Mikon uutteran
ja järkähtämättömän työnteon kautta, oliwat wiljelykset ja samassa
muutkin warallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden
Perälän nimeä kylässä alettiin mainita warakasten talojen seassa. Juho
ja Mikko--isä poikineen--oliwat omilla käsillään salwaneet tuon uljaan
pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn. Toista oli
nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa, kookkaissa ja
hywin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä pienissä ja
lahonneissa hökkeleissä, joissa he oliwat asuneet taloutensa pienempänä
ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin heidän olonsa olisi
kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta mukawammaksi. Ja tuo
uusi elämän mukawuus ei ollut mikään muu, kuin hedelmä asukasten
ahkerasta ja järjestetystä--työn teosta.
Mutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä
oikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hywinwointi ei tee ihmisiä
onnelliseksi, waan elämän tosi=onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen
pitää alkaa asukasten--omantunnon rauhalla.
Sywälle painuiwat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona
wiimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui.
Sywästi tunsi hän silloin oman woimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa
wastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi warmaan taas langennut,
jos eiwät muut olisi tulleet taistelussa hänen woimattomuutensa awuksi.
Hän oli luuletellut woiwansa himonsa kuolettaa siten, että hän
muuttaisi wanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän
oli luullut ajan pituuden olewan parhaan sota=aseen, jolla hän
woittaisi taistelonsa; se muka wiimein oli huuhtowa himot pois hänen
werestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttawaa woimaa koettanut jo puoli
wuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut
koko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut woinut seisoa wastaan
ensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika woinut hänen
himojansa puhdistaa.--Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko wakawasti
miettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eiwät hänen
rikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, waan myös Jumalaa wastaan. Heti kun
hänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelewan--
Jumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja
nyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauwan aikaa ollut
woittamaan himojansa, mutta woimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta
tuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia woimia
tahdollensa, ja niiden awulla oli hän jo woinut seisoa wastaan monta
ankaraa kiusausta noiden puolen toista wuoden kuluessa. Hän oli wuoden
ajalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tawannut
runsaasti entisiä synti=kumppaneitaan, jotka kokiwat kaiken tawoin
saada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi
lujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt--tahdon woimaa.--
Olihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei
waan talossa ulkonaisia parannuksia.
Toisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän
perheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen
werewyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin
onnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi
wielä wastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.
Toisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho
näki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta
waarastaan, ja tuo wakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle
sydämmelleen niin hywää. Hän näki wielä päälliseksi toteentuneeksi
hartaimman toiwonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä
tuli hän iloiseksi kuin lapsi, waikka hänen hapenensa kowan murheen
aikana oliwat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän käwi usein kehdon
luona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti;
sitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.
Leena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa.
"Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut", intti hän nyt usein, "että
Mikko wielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin
minä niin toiwoin, kun sinä olit aiwan epätoiwossa: uskothan nyt, wai
kuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin
hywä olla--eikö niin?"
"Mutta lujassapa se oli", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen
waimonsa puheesen ja weti piipustaan pari, kolme sawua hywin nopeasti.
"Mikko raukka! Hän oli kowin sywälle langennut.--Lujassa se oli, se on
tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet
tukeaksemme; hän olisi warmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin
puolesta. Woi, woi! Wanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta
lapsellensa, ei wielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olewan
perikadossa. Wanhimman sana ja huoli waikuttaa lapsessa niin paljon",
wastasi siihen Leena puolestansa.
Mikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hywin harwa=puheinen ja
umpi=mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus
käwiwät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan
wirkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan wielä käynyt,
waikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin
tuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö,
jota ei enään mikään woisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin
umpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut
mahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa
woittain tuli hän kyllä kotiwäkensä kesken entiselleen; mutta kauwan
weti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa wähäänkään
tuttawuuteen ja ystäwyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin,
katsoiwat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsiwat hänen nimeänsä
inholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä waikenemaan, mutta
synkkä epäluulo asui kumminkin kauwan heidän sydämmissään. Waan kun
Mikko työssä ja totuudessa näytti olewan itsellänsä sekä tahtoa että
woimaa woittamaan kiusauksensa, niin wähitellen muuttui kyläläisten
kammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja sywäksi kunnioittamiseksi.
Wähitellen alkoiwat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja waikka
kuinkakin umpimielinen hän olikin, tekiwät he puhetta hänen kanssaan.
Niin muuttui heidän wälinsä wiimein taas entisellensä.
Perälään tuli nyt isot ristiäiset, sillä Mikon ja Ainan esikoinen piti
saatettaman seurakunnan yhteyteen. Paljon oli kutsuttu kyläläisiä
wieraiksi Perälään, ja kirkkoherra tuli myös sinne, toimittamaan
ristimistä. Kaikki wieraat oliwat hywin iloisella tuulella ja
haasteliwat Mikonkin kanssa kunnioituksella. Kirkkoherrakin jutteli
hänelle paljon sekä yksityisistä että yhteiskunnallisista asioista. Ei
kukaan näyttänyt muistelewan menneitä aikoja. Juhokin oli tänään oikein
iloisella tuulella, joka muutoin oli hänen luonteelleen niin
harwinaista. Leena hyöri ja pyöri kaikkialla ja lausui yhdelle ja
toiselle wieraista, töittensä wälistä, aina jonkun leikkisän ja
mielistelewän sanan. Ensikerran oli Mikko appensa ja anoppinsa parissa
nyt tulonsa jälkeen; sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa käynyt
Wirtalassa. Mutta nyt oliwat Wirtalan wanhukset sekä kutsutut että
tulleet Perälään; he näyttiwät hywin tyytywäisen ja iloisen näköisiltä.
Mikkokin oli iloinen ja näytti nyt saaneen takaisin, ainakin osan,
entisestä hilpeydestään. Kaikista iloisin oli kuitenkin Aina, joka
puna=poskisena istui tuossa puhtaassa lapsiwuoteessaan, pidellen
sylissään ja wäliin ruokkien kaunista ja terwettä poikaansa ja puhellen
entisten tuttuin ja ystäwiensä kanssa.
Näin paljon iloa oli nyt ihmisillä ja heidän ilonsa oli puhtainta
laatua, sillä he iloitsiwat langenneen kansalaisensa nousemisesta; ja
heidän ilonsa ylöttyi taiwaasen saakka, sillä taiwaan enkelitkin
iloitsiwat siitä.
Pidot wiimein loppuiwat, hupaisien ja iloisien puheiden päätökseksi
tuli komea iltainen, ja siitä päästyä hankkiwat wieraat poislähtöään.
Kättä puristaen jättiwät he kaikki Peräläiset hywästi, mutta kun he
tuliwat Mikon ja Ainan luokse, oli heidän hywästijättönsä ja
käden=puristuksensa erittäin hellä ja sydämmellinen; Paljon ei tosin
silloin puhuttu suulla, mutta sydämmet puhuiwat paljon.
Siitä herran hetkestä tuli kyläläisten ja Mikon wäli yhä tutummaksi ja
sydämmellisemmäksi. Jälkimmäiset alkoiwat nyt usein ja lukuisasti tulla
pyhäilloin Perälään; sillä siellä oli mies, jonka puheita oli hywä
kuunnella. Hänellä oli melkoiset tieto=warat ja elämän kokemusta oli
hänellä myöski paljon. Hänen puheestaan oli nyt poiskarisnut kaikki
nuoruuden oloihin sopiwa leikki, ja sijaan oli astunut sywä yleisten
asiain käsitys ja pontewa esitys=tapa, jota hän kumminkin wäliin
höysteli asian mukaisilla ja asiaa walaisewilla esimerkeillä,
wertauksilla ja kokka=puheilla. Noiden omaisuuksiensa tähden tuliwat
hänen puheensa wakawiksi ja lujiksi, kuin seinään lyöty kirwes. Ei
ollut sitä yhteiskunnallista kysymystä, johon ei Mikko woinut antaa
tarkkoja ja pontewia selityksiä, ja näin tuli Mikko ennen pitkää
tärkeäksi jäseneksi yhteiskunnassa.
Hänkin käwi nyt, tarwittaessa, kylässä, sillä hän näki ett'eiwät
kyläläiset enään häntä kammoneet. Hän käwi nyt usein pappilassakin, ja
kirkkoherra kunnioitti häntä kowan rywötyksen ja kowan taistelon
jälkeen, onnellisesti nousneena ja turmeluksensa woittaneena miehenä,
jonka hän saattoi nyt taas ilolla lukea jaloimpien kansalaisiensa
joukkoon.
* * * * *
Perälä on nyt paikkakunnan wahwimpia taloja, sillä Mikko ohjaa wahwalla
kädellänsä kaikki taloudentyöt ja asiat, ja lujalla, woimaa saaneella
tahdollansa--elämänsä. Hänelle on jo parikin kertaa tarjottu entistä
wirkaansa takaisin, mutta hän ei ole tahtonut sitä ottaa. Hän tyytyy
asemaansa ja iloitsee woitostansa.--Juho on jo harmaapäinen, ja ei
mikään ole hänelle sen mieluisempaa työtä, kuin wäliaikoina Mikon ja
Ainan lapsien hoitaminen, joihin hän katsoo niin hartaasti ja
hymysuin.--Leena on wielä yhtä hilpeä kuin ennenkin, ja kun hänelle
waan tulee Juhon kanssa puhe Mikosta, toistaa Leena taas nuo niin usein
lausumansa sanat: "enkö minä sitä sanonut sulle, isä kulta!"