Seuraawana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä
iloittiin onnen ensi=aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa.
Mutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olewan surua.
Pahasti haawoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla.
Himmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa waloa huoneeseen.
Lääkäri koettelee huolellisesti sairaan waltimoa ja muuttaa ehtimiseen
jää=kääreitä hänen päänsä ympärille; haawoitetun olkapään päällä on
myötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu
synkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen
katseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.
"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kuiskasi soturi wiimein.
"Heikko hän on, mutta Jumalan awulla woisi hän tointuakin, waikk'ei
hänessä ole werta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen
waltimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin", sanoi huolellinen
sota=lääkäri.
Soturi huokasi helpommin.
Towin päästä sanoi lääkäri:
"Nyt minä woin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää wielä tänä
yönä käydä monessa paikassa; hoitakaa wain sairasta niinkuin minä olen
käskenyt."
Werisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja
puristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä,
ettei hän woinut puhua.
Tuon pienen mökin akka tuli soturille awuksi ja yhdessä he hoitiwat
sairasta.
Kun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään
ympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.
"Heikki!" kuiskasi sairas tuskin kuultawasti.
"Niin, paras ystäwäni", kuiskasi soturi wuorostaan, kallistuen
sairaaseen päin.
Sairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja wieno puna nousi hänen
kauniille ja kalpeille kaswoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt
tahtonut wäkisinkin elää.
"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni
nähnyt; wäärin olen sinua tuominnut--te woititte", sanoi taas towin
päästä sairas katkonaisesti kuiskaten.
"Me woitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi",
sanoi soturi wärisewällä äänellä.
"Sinun tähtesi tahdon minä elää--häpeämme on poistettu, Heikki", sanoi
sairas ja ojensi terween kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti
hellästi omaansa.
Sanomaton autuus näkyi lepääwän sairaan kauniilla, naisellisilla
kaswoilla.
Naisellisilla?!!! Aiwan niin.
Olemme jo ennen maininneet wihollisen patteria wastaan rynnäkköä
tehtäessä erään talonpoikais=pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan
sytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. "Tuo meidät pelasti,
hurraa! eteenpäin pojat!" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtawan.
Sittemmin nähtiin saman nuorukaisen, wihollisen kanssa käsikähmässä
ollessa, huimiwan ja hutkiwan wihollisia seipäällänsä minkä ennätti.
Tulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen
enempää lukua pitämään; wasta sitten kun sodan liekki oli sammunut,
ruwettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haawoitettuja. Heikki oli
patterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä
maassa makaawan, talonpoikais=puwussa olewan nuorukaisen. Tuntui kuin
suuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aawisti ja
pelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö
ja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä wielä henkeä. Kuka woipi
kertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman
morsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säweämmän miehenpuolen puwun
päällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki
haawoitetun wuotawan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi
hänet muiden awulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän
hakemaan sota=lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haawan paremmasti.
Parwi wihollisia pääsi patteria walloitettaessa pakoon ja heitä takaa
ajettaessa lennättiwät he laukauksen ja se haawoitti Heikin morsiamen.
"Hywästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hywäin
ihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua", sanoi Heikki aamulla
rakkaalle sairaallensa.
"Hywästi, Heikki! Ole wastakin urhoollinen", sanoi sairas, nähtäwästi
wirkistyneenä.
Heikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki
tapahtumat.
"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa
ihanasta woitostamme", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet
nousiwat hänen tunnokkaasta sydämestään.
Huomattawa on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haawoitetulle
morsiamellensa tarpeellista hoitoa.