Yö oli kulunut, uusi päiwä tullut, mutta tuo päiwä toi uusia waiwoja ja
ponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toiwoja; mainerikas oli se
päiwä.
Tiheitä wiholisparwia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja
taajeni ja kiireesti loiwat he pattereita ja asettiwat tykkejänsä
niihin. Sillä wälin oli Klingspor, tuo ankaran warowa marsalkka,
täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin.
Wenäläiset rupesiwat nyt kiiwaasti päällekäymään ja melkeinpä aiwan
syyttä, sillä eihän nuo siiwot suomalaiset sen enempää waatineetkaan,
eiwätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun wain saiwat
muonansa korjatuksi, että jaksoiwat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa,
ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja wielä enempää waatiwat
wiholliset eiwät olisi suoneet suomalaisille sitäkään wähäistä etua,
waan tahtoiwat anastaa wielä heidän muonansakin.
Klingsporin muonat joutuiwat niin ahtaalle, että täytyi ruweta
wihollisen wauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen,
samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne
tielle. Wihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot oliwat
jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä
tehtämän piti.
Jo annettiin käsky wihollisia pidättäwille parwille peräymiseen ja
kaikki totteliwatkin käskyä, mutta kah; eräs parwi tuolla joella, se ei
peräydy askeltakaan, waikka wihollinen melkein ympäri jo sitä
piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parwessa on
Heikkikin.
Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelewalle
Heikille:
"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"
"Ett'enkö pakene?"
"Niin."
"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin
häpeällinen pako."
"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen,
niin lähde nyt tarkastelemaan wihollisen asemaa, erittäinkin patteria,
ja jos nahkasi terweenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me
ryntäämme."
"Heti paikalla, herra majuri."
Heikki lähti.
Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki waaralliselle
wakooja=retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän
törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän wiereen ja niin hän
hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti
toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs rotewa wihollinen toiselta
puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa oliwat yhteen
koskea. Molemmat wainolaiset tunsiwat heti toisensa, sillä tuo
wihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen wangitsija, jolle
Heikki oli eilen niin nawakan korwapuustin antanut.
Koston himossaan päästi wenäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän
painetinsa seinää wasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi.
Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia
sywälle purskahti wihollisen painetin kärki kuiwaan honkaiseen seinään.
Niin käwi, mutta samassa tuokiossa putosi wihollisen oikea käsi
werisenä maahan--Heikin miekka oli katkaissut sen. Wihollinen kaatui ja
Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.
Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot wihollisen asemasta, palasi
hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille hawainnoitaan, kun
tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin
kertomusta lewollisesti huolimatta wihollisen kiertotuumista yhtä wähän
kuin peräymiskäskystäkään.
Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli
waarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo
pelastus=joukko kääntyi wiholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä
wauhtia ryntäsi wihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasiwat
jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasiwat he wihollisen keskustan ja nyt
wasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoiwat uudestaan jyristä, kiwäärit
paukkua, painetit alkoiwat werisen paininsa ja kiwäärin perät kowan
kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä olewille
Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyiwät päin ja hurraata
huutaen töytäsiwät tappelun tuoksinaan. Pian oliwat wiholliset wiskatut
etelä=puolelle jokea, mutta siellä tekiwät he kanuunainsa ja huoneitten
suojassa kowaa wastarintaa.
Hertzen lähti nyt joukkoinensa wihollisen patteria walloittamaan.
Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsiwät suomalaiset wain
eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riweistään kaatuikin. Heikki oli
noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he oliwat patterille
pääsemäisillään, siis aiwan kanuunain suun edessä, rupesi wihollinen
tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa
tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille
seljällensä.--Eräs talonpoikaisissa waatteissa olewa nuorukainen oli
seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän
kumoon.--Sillä wälin oliwat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt
ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli wiholliset
patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä
omistajiaan kohden. Suomalaiset käwiwät kaikkialla urheasti päälle ja
eipä aikaakaan, niin oli wihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla
etelää kohden.
Suomalaiset oliwat woittaneet, tappelu=tanner oli heidän ja wihollinen
oli pakosalla; kaksinkertaisen woiman ja rohkeuden tunsiwat he nyt
rinnoissaan.
"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille
tappelun loputtua.
"Niin, me emme paenneet ja wieläpä woitimmekin ja niin loistawasti.
Häpeä=pilkku on nyt werellämme päältämme pesty, ja totta puhuen,
urhoollinen Repo, suurin kunnia woitostamme oikeastaan tulisi sinulle,
sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus wastoin
ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.
"Ei niin, herra majuri. Minä olen wain täyttänyt pienen osan tässä
suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen weristä säiläänsä.