Kuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin,
Pattijoen ja Siikajoen wälillä, eikä aiwan kaukana maantiestä.
Luwan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puwun,
jonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti,
kaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli
hänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä
hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan,
rakastettu oli poissa, wenäläiset oliwat hänet juuri wähää ennen Heikin
tuloa wieneet wangittuna pois. Liisan äiti oli wain puolipyörtyneenä
autioksi paljastetussa mökissä; hän ei woinut muuta tehdä kuin
wäännellä käsiänsä ja huutaa: "woi minun lastani, woi minun lastani!
woi niitä jumalattomia wihollisia".
Heikki ei neuwotellut kauaa. Oitis sieppasi hän wanhan Kuulan
waatteuksen, housut, takin ja karwalakki=reuhkan; ne solmisi hän
nyyttiin. Sitten lähti hän iskemään wihollisen jälkiä.
Kauan ei tarwinnut hänen sitä tehdä, ennenkuin hän joutui wihollisen
etuwartijain kynsiin. Wenäläiset ottiwat hänet kiinni, syynäsiwät ja
tutkiwat hänet tarkasti, mutta mitään asetta tai muuta waarallista
eiwät he häneltä löytäneet, tuon nyytin wanhoja waatteita wain. Heikki
teki itsensä niin yksinkertaisen ja iloisen näköiseksi kuin suinkin
wain woi ja wenäläiset päästiwät hänet irti, wieläpä taputtiwat häntä
poskelle ja sanoiwat: "dobra musikka!" Sen jälkeen sai hän mennä minne
halutti.
Oli puhtokunta, jossa oli useampia taloja; eräs niistä oli aiwan
lähellä tiheää metsää; osa Wenäjän wäestä oli majoittunut niihin
taloihin. Heikki käänsi askeleensa tuota metsän likellä olewaa taloa
kohden ja kun etuwartiat oliwat hänet kerran läpi päästäneet, eiwät
wiholliset hänestä suurta lukua pitäneet; toki he kumminkin wielä
tarkasteliwat Heikin. Nyyttinsä porstuaan heitettyänsä, astui hän
tuohon suureen wanhaan tupaan.
Tupa oli wihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä
ja rotewa wihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja
tyttö antoi hänelle ehtimiseen niin woimallisia tyrkkäyksiä, että
upseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset wenäläiset nauroiwat
täyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin oliwat
asiat Heikin tupaan tullessa.
Heti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen,
mutta ei Heikki arwellut hetkeäkään, waan hän astui kiusaawan upseerin
luo ja antoi samassa hänelle semmoisen korwapuustin, että hän lensi
tuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsiwät sekä Heikki
että Liisa ulos owesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi
sen siwumennessään Liisalle ja sanoi: "juokse metsään päin"; itse lähti
hän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki
kuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon
oli lyijykynällä kirjoitettu sanat: "Pue ensi tilassa nämä waatteet
yllesi ja pelasta itsesi--huomenna minä tappelen. Hywästi!"
Wiholliset eiwät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eiwät he
hywäksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa;
he päästiwät wain sydämellisen naurun, nähtyään minkä nawakan
korwapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut
upseeri tointui kuperkeikastaan, siwalsi hän aseensa seinältä ja lähti
Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo
metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli
melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea
juoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon
ison nawetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta
tulemaan eräs toinen wihollinen, jonka sylissä oli sotawäen limppuja
niin paljon kuin pysyi.
Hänelle morahti takaa ajawa wihollinen jotain ja juuri kun Heikki
kerkisi solaan, oli limppu=wenäläinen solan toisessa päässä häntä
wastassa ja takaa=ajajan pistin wälkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki
tuhon itsellensä tulewan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei
leipä=wenäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä
limppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella woimallaan ja
seuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen
ja limput romahtiwat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuiwat
kelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. "Jei ponimaju",
ärjyiwät ryssät, mutta sillä wälin kannikoitsi Heikki jo kaukana
wainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saawuttaa.
Samaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen käwelewän
poispäin wihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle,
jossa ei wihollisen etuwartioita ollut, eikä luultu tarwitsewan;
hänellä oli wanhat kuluneet waatteet päällä ja karwalakki=reuhka
päässä.--
Neljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän
ilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta
neljännes=tunnista, jonka arwaamattomat seikkailut oliwat häneltä
wieneet.