Wuosiluku on muuttunut. Talwi on wähän yli puoliwälin. Wenäläiset owat
jo rynnänneet wihollisina maahan; huhut owat siis toteutuneet.
Kaksipäinen Wenäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.
Suomalaiset owat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista
kansaa, wereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa
ollut yhteydessä seitsemän wuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut
kristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä
siwistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoiwatkin suomalaiset
ruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa,
kastellen tuoreimmalla werellänsä wieraita maita, ansaiten siten
kalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa
kärsi kowaa wihollisen sortoa ja häwitystä. Kansan suussa kulkewat
tarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, wenäläisten tekemistä tuho= ja
hirmutöistä, semminkin isonwihan aikana, oliwat päällepäätteeksi
sytyttäneet rakkautta Ruotsia, wihaa ja inhoa wenäläisiä kohtaan. Kun
kaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli
kauhulla wenäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin wallitsi
kiihkeä taistelun himo?
Me olemme nähneet kansassa olewan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota
oli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.
Sen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä
säännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan
torppaan, ainoain ystäwiensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja
hywästit heille sanomaan.
Heikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä=Suomeen,
päästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön
oltuansa rakastettunsa ja tulewan anoppinsa seurassa, jolloin ei
joudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraawana aamuna aikaisin
tallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja
kyyneleillä kastettujen onnentoiwotusten seuraamana.
"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan weljiäsi etkä isänmaatasi!
Petturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän", sanoi Liisa Heikille
itkunsa seasta wiimeiseksi sanakseen.
"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turwanasi!" huusi Liisan
äiti wielä Heikin jälkeenkin, wapisewalla äänellänsä.
Heikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa,
äänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet waluiwat pitkin
hänenkin miehekkäitä kaswojansa.
Samalla wiikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olewan
suosituskirjeen awulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan
jääkärikomppaniaan.
Kun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotawäen
ylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka,
pelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea wäki paloi tappelun
halusta ja hammasta purren totteliwat he ylipäällikön antamia
peräymis=käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka wertoja
tuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin wain sen werran
wastarintaa, että Klingsporin lihawat lihawadit ja wäestön muonawarat
saatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä wain Suomen wäki sai kääntyä
päin, siinä osoittiwat he, ett'eiwät he ole paon häpeätahraan
wikapäät.--Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtiwät
Hämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, oliwat he Siikajoella jo
Huhtikuun kahdeksantenatoista päiwänä!----
Nyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäwäänsä, morsiantansa,
mutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä
painoi raskaasti hänen sydäntänsä.
Suomalaiset oliwat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea,
kirkon=kylään; he tarwitsiwat lewähtää kiireisen marssin ja tiheäin
wihollisen torjumisien wuoksi, sillä wiholliset kihisiwät aiwan
suomalaisien kantapäillä.
Kun suomalaiset oliwat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki
päällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.
"Sotamiehelle ei woi antaa lomaa silloin kun wihollinen on aiwan
kintereillä", sanoi päällikkö jyrkästi.
"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt wain
omaisiani terwehtimässä", lisäsi Heikki ujosti.
"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut
pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.
Wedet kierahtiwat silloin urhoollisen soturin silmiin.
"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian,
jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariweihin.
Hänelle olisin wain käynyt sanomassa hywästit, sillä minä en aio paeta
tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla.
Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuwat
kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo warannut minua
pelkurimaisuudesta, mutta minä woin ennen kuolla kuin kantaa tätä
muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan wihollinen on niin
armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja
silloin on morsiameni kunnioittawa minua koko ikänsä pelkäämättömänä
soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt,
minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.
Nyt oli wuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.
"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni,
joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se
selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja
olen hawainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan
korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut
tuommoista teräkseltä kalskahtawaa tulta löytywän. Mene Jumalan nimeen
morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi",
sanoi majuri liikutettuna.
Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.