Iso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli terwennä kotiin. Wielä isommaksi
tuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi
antautuwainen ja uhrautuwainen hoitajatar. Heikki oli koko
kuwauswoimansa kywyllä sen wanhemmilleen selittänyt, wieläpä hän
selitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hywin kuin
taisi. Miksikä niin? Syy on aiwan selwä: Heikki pelkäsi jotakin, toiwoi
jotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.
Heikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äweriään ja rikkaan talonpojan
aatelisen suku=ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut wielä
koskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan
walita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli
rohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän
ja äidin sydän, rakastawien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa
tapauksessa tullut koskaan kysymykseen.
Tuommoisen aateli=ylpeyden tunsi Heikki wanhemmissaankin ja sitä
pelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen,
Kuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tawalla tahi toisella saada omaksensa,
mutta wanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä
tarkoituksessa että se hywää waikuttaisi hänen wanhemmissaan oli hän
ylistänyt rakastettunsa awuja ja odotti wanhempiensa myötätuntoisuutta
sydämensä asialle, sitä toiwoi Heikki.
"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi
pelastaja ja warmastikin jalo ihminen", sanoi Repolan isäntä, Heikin
isä, kun kuuli poikansa kertomuksen.
Heikki toiwoi.
"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun
hänet omakseni", sanoi Heikki rohkaistuneena.
Isän kaswot synkistyiwät.
"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!" sanoi isä wiimein kolkosti.
"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on
hän pelastanut henkeni", myönsi ja muistutti Heikki.
"Repolan talon asukkaaksi ei ole wielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja
siitä suwun kunnia, eikä sitä tuoda wielä nytkään, sen takaan. Palkitse
kerjäläisen waiwat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et
koskaan tuo", sanoi isä kolkosti.
Suku=ylpeys oli laskenut tuomionsa.
"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä
sotamiehen tytär omakseni", sanoi Heikki päättäwästi.
Totinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.
"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä waltaa, joka minulla on
omaisuuteeni ja lapseeni", sanoi isä synkästi.
Sen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä
poikaansa.
Heikki nakkausi wuoteeeseen suullensa maata, ja selwään huomattiin
hänen itkewän.
"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi Heikin äiti
sen nähtyänsä.
"Hän itkee kerjäläistyttöä", sanoi isä.
"Wai niin! Warmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuwaili.
Heitä, poika=rukka, pois turhat miettimiset, ne eiwät kumminkaan
menesty", sanoi äiti.
Aamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin
kamari, tyhjä hänen wuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja
wanhempansa; todellinen rakkaus oli woittanut wanhempain rakkauden ja
lapsuuden kodin.
Ollessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä
papinkirjansa ja alkoi astella.
"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä", hätäili äiti,
kun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.
"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi", sanoi isä yhtäkaikkisesti.
Toteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.
Mihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen
torppaan--Liisan luo.
Sydämellinen oli siellä wastaan=otto ja wielä sydämellisemmäksi se
tuli, kun Heikki ilmoitti olewansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja
että hän aikoi nyt ruweta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin
syliinsä ja sanoi: "Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan."
"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hywäksi, wieläpä kahdessa kalliissa
asiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut
minut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttäwä
sinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en wain korskeasti
puhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni
tuolla torilla olikin wain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua
tyhjää kerskausta", sanoi Heikki.
"Katsokaa, rakas äiti! Tässä on minun sulhaseni, waikk'en ole tohtinut
teille siitä mitään wirkkaa, asiaa kun en ole woinut oikein totena
pitää--tuo haawoitettu poika tuolla markkinoilla. Hän on nyt köyhempi
kuin minä ja rupeaa sotamieheksi", esitteli Liisa.
"Jalo, kaunis nuorukainen on hän. Jumala teitä siunatkoon!" sanoi
Liisan äiti ja kyyneleet waluiwat alas pitkin hänen puoleksi
lakastuneita poskiaan.
Kauaa ei wiiwytty ennenkun molemminpuolisella suostumuksella päätökset
oliwat tehdyt. Heikki päätti lähteä Ouluun oppimaan sotamiehen temppuja
ja sitten, kun hänestä tulee kelpo sotamies--sitten päättäwät he
liittonsa Liisan kanssa, jonka he oliwat solmineet.
Huomen-aamulla lähtikin jo Heikki. Hän saapui onnellisesti perille ja
pääsi heti siellä harjoitus=komppaniaan, ja hän äkseerasi niin
ahkerasti, että maa tömisi ja hiki otsasta walui.