On kulunut joku wuorokausi. Erään kaupungin laidalla olewan pienen
talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein
hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "wihollinen on maassa,
nouskaa, pojat, häntä miehissä wastustamaan! Ei yksikään teistä saa
olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häwäisewät meitä.--Se saakelin
tyttö! hän särki sydämeni loukkaawilla sanoillaan, mutta wielä enemmän
säihkywillä silmillään ja--ja--woi kuinka hän oli kaunis ja
isänmaallista tulta täynnä!"
Niin houraili sairas, mutta yötä päiwää walwoi hänen wuoteensa wieressä
eräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päiwässä
käwi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja
määräämässä mitä milloinkin oli tehtäwä. Nuori nainen kuunteli huolella
lääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa,
otti nainen waarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja
äännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttawaa
otsaansa, kouhottamassa ja wilpastuttamassa hänen tulistuneita
pään=alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki
uupumatta, wäsymättä.
"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kysyi nainen eräänä kertana
kun lääkäri tutki sairaan tilaa.
"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies", sanoi
lääkäri päätään pudistaen.
Nainen huokasi raskaasti.
Jonkun päiwän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa:
"aiwokuume on tauonnut, minä toiwon."
Nainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan,
sillä se oli toiwon huokaus.
Lääkärin määräyksestä lisättiin nyt waloa huoneeseen, joka tähän saakka
oli ollut melkein pimeä.
Toisena päiwänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen
oli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa.
Sairaan hajanainen katse kohtasi naisen kaswot ja riutuneella äänellä
sanoi hän: "woi! missä minä olen?"
"Sinä olet hywässä turwassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt
olemaan rauhassa", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.
Seuraawana päiwänä awasi taas sairas silmänsä ja katsoi
hoitajatartansa.
"Woi Jumala! Sinäkö se olet?" huudahti hän.
"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä
kerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet wielä kowin heikko",
sanoi nainen.
Sairas totteli.
Seuraawana päiwänä julisti lääkäri waaran olewan ohitse ja hänen apunsa
tarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hywä hoitaja, niinkuin
hänen sanansa oliwat.
Sairas tuli aina terweemmäksi ja hän woi ruweta hoitajansa kanssa
keskustelemaan.
Lukija jo huomannee, etteiwät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään
muita kuin nuo silloiset riita=towerit tuolla torilla.
Hoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettawansa
oli. Hän tarwitsi ne tiedot sen wuoksi, että woi antaa tiedot hänen
kotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita
tietoja hankkiessaan oli hän saanut selwille, että hoidettawansa oli
ylipuolesta, maakunnan wahwimman, Repola nimisen talon Heikki niminen,
ainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että
Heikki oli saanut markkinoilla wähäisen wamman, että hän on lääkärin
hoidettawana ja paranee pian niin että woi terweenä tulla kotiinsa;
omaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan
wiipyy; molemmat nuo tiedot oliwat tarpeellisia, sillä muutoin olisi
heidän tähtensä kodeissa tultu lewottomiksi.
Niin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettawansa oli, mutta
Repolan Heikillä ei ollut wähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.
Sairas oli walweella, waikka wielä heikkona. Hän katseli salaa tuota
punaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttäwää silloista
wäittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hywäntekijäänsä, kun hän,
tietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen
pienen toimeentulonsa hyödyksi.
"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole
enää kowin heikko", sanoi sairas.
"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?"
"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hewosen
kawioista?"
"Aiwan niin. Entäs mitä sitten seurasi?"
"En, sitä en muista wähääkään."
"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme
sinun kuolleen. Useimmat lähtiwät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan,
mutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi
kauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä
kyyristyin sinua katsomaan ja huomasin weren wirtanaan wuotawan
otsastasi. Heti siwalsin minä huiwin päästäni ja sidoin sillä haawan
niin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle
tulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään wahinkoa, ja
niin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen
löysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla
ollut waraa wuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten
awulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja
päiwää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen
antanut tiedot, ett'eiwät he pelkäisi; sinun kotiisi wähän keweämmät,
omaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarwitset tietää", kertoi neito.
"Sinä olet paljon nähnyt minusta waiwaa", sanoi poika liikutettuna.
"Se oli minun welwollisuuteni."
"Ethän edes tuntenutkaan minua!"
"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa awun tarpeessa."
"Ja olimmehan juuri riidelleet."
"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa."
"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta
waiwaa päällesi ottanut?"
"Olen sotamiehen tyttö."
"Ja mistä?"
"Siikajoelta."
"Nimesi!?"
"Isäni nimi on Kuula."
"Entä oma nimesi?"
"Liisa on minun nimeni", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.
"Joko olet wanha?"
"En wanha, enkä nuorikaan."
"Kuinka sitten?"
"Kahdeksantoista."
"Wieläkö isäsi elää?"
"Wielä, hän on parast'aikaa sotapalweluksessa."
"No, miten woit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet woinut hankkia
rohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?"
"Minulla oli siksi waroja."
"Woi, woi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi,
tuntemattoman miehen hywäksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin
kaunista, jaloa tyttöä.
Liisa loi katseensa alas.
"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut,
että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten
ujosti.
"Woi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.
Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla
torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuwostasi waarin", sanoi
Heikki.
"Jumala suokoon niin käywän!" sanoi Liisa hiljaa.
Niin keskusteliwat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja
tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.
Heikki parani terweeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli
kuluttanut, mutta waiwoistaan ei Liisa ottanut mitään, waikka kuinkakin
toinen olisi tarjonnut.
Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja
pitkä äänettömyys seurasi tuota waikeata tilaa. Wihdoin otti Heikki
Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni,
mutta wielä paljon enemmän waadin sinulta, waadin itseäsi kokonaan
omakseni."
Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja
kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äweriään talon pojalle ja
sotamiehen tyttärelle?"
"Kahta yksineuwoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään
kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun wain saan sinun
suostumuksesi"----he kallistuiwat toisiansa kohden ja sulkiwat toisensa
syliinsä.
"Hywästi, Liisa! Pian käyn minä sinua terwehtimässä", sanoi Heikki
wiimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.
"Hywästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkaniwat.