Oli wuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli
kokoontunut wäkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tawallista on. Tieto
Wenäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna lewinnyt kansankin
korwiin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.
Keskellä toria nähtiin parwi iloisia poikia, jotka päin yhteen
seisoiwat ja wilkkaasti keskusteliwat jostakin asiasta; iloinen raitis
nauru purskahti wälisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus
niin woimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.
Kun pojat tuossa niin iloisesti haasteliwat, tulla tepasteli parwi
tyttöjä poikia kohden; pojat eiwät huomanneet heidän tuloansa, niin
oliwat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tuliwat poikien kohdalle,
seisahtuiwat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.
"Jos wain wenäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän
maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin
naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs
pitkänsolakka, walkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä
puristellen.
"Wenäläiset eiwät ole juuri niin helppoja wanutettawia, sen he owat
useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kewytmielisiä
sanoja tarwitaan woimallista wihollista wastustaessa", sanoi etewin
tyttöparwesta, ja niin oliwat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.
Poikaparwi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasiwat kauniin
sukupuolen olewan heidän wastustajansa.
"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen
poika harmista punastuneena.
"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä
woipi tarwittaessa kuolla", wastasi tuo äkäinen, miellyttäwän näköinen
tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.
"Niinkö luulet, ettemme woi sitä tehdä?" kysyi poika
puoli=kiiwastuneena.
"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja
tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö wakawasti.
"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut
lauseita, joita et woi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen
poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää
enempää wihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan
pelastamisesta; wielä elää Suomen pojissa esi=isäin henki", sanoi poika
puolisuuttuneena.
"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarwinne odottaa, ennenkuin on täytymys
ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.
Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen wälillä kestänyt
tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs
asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.
Juuri kun tyttö lausui wiimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut
mies ratsain wirkulla hewosellaan täyttä wauhtia poika= ja tyttö=parwea
kohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenewää waaraa, niin kiintyneitä
oliwat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aiwan likelle,
hawaitsiwat useat hänet ja wäistiwät, mutta tuo wäittelewä poika ei
huomannut selin olonsa wuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen
päällensä ja hän kaatui--niinkuin näytti--kuolleena hewosen jalkoihin.
Hewonen oli lyönyt kawiollaan ison haawan hänen otsaansa.