Talvi oli mennyt ja ilma oli keväinen. Jää oli poissa lahdista ja lumi
maasta. Lehtien ummut puhkesivat kukkuloilla, että oli ilo sitä nähdä,
ja aurinko katseli oksien väliltä tervehtien vanhoja ystäviä. Tuuli
lensi toivoa täynnä meren yli ja tiedusteli eivätkö lintuset pian
tulisi; sillä metsässä oli jo heille asunto valmistettu. Siinä oli
kaikki järjestetty kesävieraita vastaanottamaan; tuuli oli itse
puhdistanut metsää; se oli kantanut kuivat lehdet ja oksat kauas ulos
lahdelle, jotta siellä saisivat purjehtia merelle. Puut olivat
lumi-vedellä juuriansa pesseet ja latvojansa sateella, jotta seisoivat
kiiltävinä ja loistavina, ja jälestäpäin tuuli oli niitä kuivannut. Se
lensi itse ympäri kuiskaellen ja nauraellen, lensi oksien väliin ja
lehtien väliin ja kertoi satuja ja juttuja, jotta kaikki suunsa
avasivat ja nauraa hohottivat. "Nyt kasvaa metsissä niin että kuuluu",
sanoivat ihmiset, jotka kävivät maantiellä. Ja sitten tuli lintuja,
toinen toisen perästä, leivonen, rastas ja käki, ja kohta metsä kaikui
yhteisestä laulusta. Ja sitten tuli muitakin kesälintuja, vaan ne
olivat suurempaa lajia, nimittäin Englantilaisia. Heille oli myöskin
asuntoja valmistettu, järjestetty ja koristettu, olipa Arne Björnstad
pannut uusia lasia toisen kerroksen ikkunoihin; sillä hänenkin piti
vastaan-ottaa tuommoista suurta lintua, jonka nimi oli Mr. Smith.
Mr. Smith oli hyvin tunnettu näillä seuduilla, sillä hän oli ollut
siellä kerran ennen, ja ihmiset olivat pitäneet hänestä paljon. Hän
osasi puhua kansan kieltä. Ainoastaan joskus kun hän suuttui taikka
hänellä oli kiire, rupesi hän lörpöttelemään semmoista kummallista
kieltä, ett'ei kukaan häntä ymmärtänyt. Tämä lintu, jonka Arne oli
saanut luoksensa, oli aivan raitainen, takki oli raitainen, liivit
olivat raitaiset, housut olivat raitaiset ja sukat olivat raitaiset.
Housut eivät ulottuneet kuin polviin asti, mutta olivat polvien
kohdalla paksuna myttynä, kengät olivat nauhoilla jalkaan sidotut ja
varustetut rauta-anturoilla, jotta jyrisi kuin Smith kulki tuvan läpi.
Mutta kummallisinta koko puvussa oli kuitenkin hattu. Se oli
ympyriäinen ja väriltänsä harmaa, ja sen ympäri oli neulottu korkkia
ja hakasia y.m. Sitä hänen oli käyttäminen kun oli kalastamassa; sillä
silloin koko hattu oli täynnä onkikoukkuja. Hän taisi, milloin vaan
tahtoi, tarttua semmoiseen ja sitoa sen rihmaan. Rahvas nauroi kun
nähtiin Smithin tulevan täydessä asussaan. "Ei suinkaan hän ole aivan
selvä päästään", sanoivat, "mutta hyvä kuitenkin on, se raukka". Mr.
Smith antoi heidän jutella, hän seisoi hattu päässä ja onki kädessä
keskellä virtaa onkimassa. Välistä lähti hän sukkelammin kuin vuohi
kiipeemään ylös jyrkimmille kallioille ja korkeimmille lumi-vuorille,
jossa ihmisjalka ei ennen ollut käynyt. Välistä ihmiset olivat
tavanneet häntä muuallakin, nimittäin Björnstad'in vuorimajassa
Bergit'in luona. Niitäkin löytyi, jotka sanoivat että se tuskin oli
ollut sattumus, että Smith tällä kertaa oli tullut asumaan Arnen luo.
Per ei voinut häntä kärsiä. "Minä en ymmärrä mitä tuo raitainen
maankuljeksija täällä tekee, rahoja hänellä on kuin ruohoja". Ehkä Per
myöskin oli kuullut puhuttavan eräästä semmoisesta, joka oli nainut
talonpoikaistytön naapuripitäjässä.
Vaan jos englantilainen kävikin Bergit'in luona, niin hän ei ollut
ainoa. Eräänä kauniina päivänä oli lukkari Nils Torgersenkin lähtenyt
liikkeelle ja hiljaa kulkenut ylös vuorelle. Hän ei tahtonut jättää
asiaansa kuitenkaan, ja vaikka hän ei voinut tulla Arnen luo, eihän se
pahaa ollut, että hän piti ystävyyttä tytön kanssa. Ja Nils kävi
siellä kerran, ja toisen ja kolmannenkin, mutta aina niin
hiljaisuudessa, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa.
Eräänä kauniina kesäpäivänä seisoi Mr. Smith Björnstad'in ovessa ja
odotti Arnea. Hän oli täydessä asussa tänään, ja olipa myös raitainen
kaulaliina kaulassa ja kaikkein paksuimmat kengät jaloissa. Hän
katseli vuorotellen kenkiänsä ja taivasta ja sitten tupaan Arnen
jälkeen, eikö hän jo tulisi. Mutta Arne ei kiirettä pitänyt. Kari
laittoi voileipiä; muutamia sai hän syödä ja muutamia pani hän
laukkuun; sillä Arne ei ollut se, joka ruo'atta lähti semmoiselle
narriretkelle kuin tänään. Mr. Smith aikoi nimittäin nousta
korkeimmalle vuorenhuipulle koko seudussa ja tämä huippu oli niin
jyrkkä ett'ei tähän saakka vuohen eikä ihmisen jalka ollut sinne
astunut. Mutta Smith tahtoi kuitenkin koettaa ja oli niin kauan
pyytänyt Arnea itseänsä seuraamaan, että tämä väsyi rukouksiin ja
viimein lupasi seurata häntä. "Arvattavasti en tule kotia ennenkuin
myöhään illalla", oli hänen viimeiset sanansa ovessa. Lähtivät siis
matkalle. Englantilainen oli hyvällä tuulella tänään; oli heittänyt
plaidin olkapäälle, vihelsi iloista laulua ja sanoi silloin tällöin
muutaman sanan Arnelle, joka kulki takana laukkua kantaen. "_A very
fine morning_ -- ah! hyvin kaunis aamu Mr. Arne?"
"Oo-jaa! arvattavasti saamme rankkasateen, ennenkuin tulemme kotia tänä
iltana", mörisi Arne.
"Rankkasadettako? Rankkasadetta? _I have plaid_", ja näin sanoessaan
englantilainen levitti plaidinsä ja antoi sen riippua alas
olkapäiltään.
Kotona Björnstad'issa kävivät asiat vähän sukkelasti sinä päivänä.
Bergit oli tullut aikaisin alas karjakkomajasta muutamain astiain
kanssa, jotka olivat korjattavat, ja illalla hänen piti mennä ylös
jälleen; mutta kuultuansa ett'ei isänsä palajaisi ennenkuin myöhään,
jäi hän rauhassa kotiin; sillä Kari oli niin järjestänyt, että Per sai
syytä tulla Björnstad'iin myöhemmin päivällä. Eikä Per antanut kauan
odottaa. Hän tuli ja paljon silloin kuiskailtiin ja tuumailtiin heidän
kesken. Bergit sanoi että jos hän ei saa Per'iä, niin ei hän huoli
lukkarista eikä englantilaisesta; hän ei tahtonut semmoista
villi-saksalaista. Per nauroi ja arveli että se oli erinomaisen hyvin
sanottu Bergit'iltä. Jo rupesi hämärtämään. Bergit'in piti lähteä,
mutta Per tahtoi häntä saattaa. Kun seisoivat keskustelemassa tästä,
tuli eräs mies juosta läähättäen mäkeä alas. Per nopeasti hävisi,
sillä se oli Arne itse. Lakki oli pudonnut hänen päästään, kädet
olivat veriset, housut ja takki mullassa ja savessa.
"Kuinka sinun on käynyt?" sanoi Kari kun Arne heittäysi tuolille ja jäi
sinne istumaan hengähtämään, "ja missä on toverisi?"
"Ah! hän istuu vuorenloukossa tuolla pohjoispuolella, eikä voi päästä
sinne eikä tänne".
"Mitä sanot? Oletteko päässeet huipulle?"
"Vieläkö mitä? Voithan ymmärtää, ett'ei ihmisjalka pääse mihin ei pääse
vuohenjalkakaan; mutta semmoisilla ihmisillä ei välistä ole järkeä;
tietysti meidän täytyi palata kun olimme puolet matkaa kulkeneet;
mutta kyllä on varma, ett'en minä uudista tätä temppua". Näin sanoen
tarttui hän tuoppiin ja rupesi juomaan.
"Mitenkä pääsit alas jälleen?" kysyi Kari ja pudisti hänen takkinsa
puhtaaksi.
"No jommankumman piti koettaa ja minun osakseni se tuli; minä annoin
mennä suoraan alas, en tahtonut oikein uskoa että olin päässyt eheällä
nahalla perille. Mutta missä on Olav Nordistuen? Onko Gunnar kotona?
Meidän täytyy koettaa saada se raukka alas jälleen, hän voi
terveytensä menettää jos hänen täytyy maata vuorella tänä yönä, on jo
ruvennut vähän satamaan".
"Ei, Jumal' auttakoon meitä", huusi Bergit, "olisi synti jos hänelle
tulisi vahinko, minun täytyy juosta hakemaan väkeä". -- Ja tiehensä
hän juoksi pellon yli ja siihen taloon, jossa Gunnar asui. Gunnar oli
Arnen torppari. Hän oli juuri tullut kotia työstään. Hän oli sentähden
väsyksissään heittäynyt vuoteelle ja oli juuri nukkumaisillaan.
"Onko Gunnar kotona?" kysyi Bergit, pistäen päänsä ovesta sisään.
"Kyllä, hän makaa vuoteella". Bergit meni vuoteen luo.
"Gunnar! Gunnar!" kuiskasi hän ja pudisti häntä hiukan.
"Niin!" vastasi Gunnar ja kääntyi toiselle kyljelle, hieroen silmiänsä.
"Sinun täytyy nousta pystyyn niin pian kuin mahdollista".
"No, mikä on hätänä?"
"Niin, näetkös, tuo englantilainen on eksynyt eikä voi päästä kotia
jälleen".
"Missä hän sitten on?"
"Oi, hän istuu pohjoispuolella vuorenloukossa".
"Vuorenloukossako? ja sinä tahdot että minun pitää mennä hakemaan häntä
sieltä?"
"Niin, juuri sieltä".
"Kun et vaan olisi hullu, tyttöni? minunko pitäisi toista pelastaa
paikasta, josta töin tuskin voisin itsenikään pelastaa".
"Et sinä tule sitä ilmaiseksi tekemään, sillä miehellä on rahaa kuin
ruohoja vaan".
"Väsynyt kun olen, en menisi vaikka panisit minulle käteen
kaksikymmentä taalaria".
"En tietänyt että olet pelkuri, Gunnar".
"Pelkuriko? Ei suinkaan sinunkaan tee mieli taittaa sääriäsi ja
käsivarsiasi, vai kuinka?"
"Mutta, Gunnar!"
"En menisi vaikka olisit oma sisareni", ja niin sanoen kääntyi hän
toiselle korvalleen ja rupesi kuorsaamaan vielä kovemmin.
"Herrainen aika! mitä on minun tehtävä", sanoi Bergit ja oli
päivissään. "Minun täytyy lähteä Olavin luo". Ja Bergit juoksemaan.
Olavi istui illallisella kun ovea kolkutettiin ja Bergit pistäytyi
sisään, punaisena kasvoistaan ja aivan hengästyneenä. Eikä alkaakaan
niin pani hän kielensä liikkeelle. Olavi töllisti häneen, rupesi
kääntelemään lusikkaa puurossa, ja kun hän oli sitä neljännen kerran
kääntänyt, lopetti Bergit.
Silloin rupesi Olavi syömään jälleen.
"Mutta Olavi, kun minä nyt rukoelen sinua niin hartaasti", sanoi Bergit
tarttuen hänen käsivarteensa.
"Ei, vaikka olisit itse kuningatar, en sitä tekisi".
Bergit pyyhki pois kyyneleen ja nosti välistä esiliinan silmillensä
juostessaan kotiapäin, ja hänellä oli itku kurkussa kun hän tuli
tupaan.
"Noo?" kysyi Arne hitaasti, kun ovessa kuljettiin.
"En ole nähnyt mokomia ihmisiä", sanoi Bergit; "en saanut ketään
menemään, vaikka lupasin heille sekä sitä että tätä; he olivat
niinkuin noidutut, niin pian kuin mainitsin vuorenloukon".
"En tiedä muuta kuin että sinä saat koettaa vielä kerran, sinä Arne",
sanoi Kari, katsoen mieheensä.
"Minäkö? Ethän voine uskoa että kykenen siihen kaiken tämän vaivan
jälkeen; mutta eikö ole läheisyydessä muita ihmisiä?"
"Kenties siellä olisi" -- -- sanoi Kari epäillen.
"Minä näin pappilan Per'in tiellä hetken aikaa sitten", sanoi Bergit
hiljaa ja punastui samassa.
"Onko se totta? Mene katsomaan, sillä sinun täytyy saada hänet kiinni
tavalla tai toisella, mutta hänen täytyy kiirehtiä, muuten tulee liian
pimeä".
Per oli hiipinyt läävän taakse ja siellä hän seisoi vähän aikaa; sillä
hän oli utelias kuulemaan mitä kaikki tämä merkitsi. Mutta kun hänen
mielestänsä kesti liian kauan, lähti hän kulkemaan kotiapäin
vitkastellen. Yht'äkkiä kuuli hän jonkun takanansa huutavan: "Per!
Per!" Hän kääntyi. Se oli Bergit.
"No? tuletko sinä minua hakemaan? Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Sen saat kuulla toisen kerran, nyt sinun pitää kohta seurata minua"
"Pitääkö minun?"
"Niin, näetkös, tuo kummallinen englantilainen on jäänyt
vuorenloukkoon, ja sinä saat auttaa häntä alas jälleen".
"Häntäkö -- tuota raitaista? Ethän sinä totisesti puhu Bergit, sinä
tiedät" -- "Hän on ihminen hänkin yhtä hyvin kuin me muut", katkaisi
Bergit hänen puheensa, "enkä ikinä voisi unohtaa jos hänelle
onnettomuus tapahtuisi, ja se tulisi raskaasti painamaan sinuakin,
Per".
"Melkeinpä luulen että olet oikeassa, Bergit", sanoi Per raapien
niskaansa. "Synti olisi jos hänelle vahinko tapahtuisi" -- --
"Syntikö? vieläpä suurikin synti. Eikä ole hauskaa oudolle ihmiselle,
näetkös, istua yksin koko yö, kylmää ja märkää kun siellä on".
"Totta puhut, -- alas pitää hänen kohta päästä, vaikkapa olisi Nils
Torgersen itse, niin -- --".
"Niin älä ole liian rohkea, Per, sinä tiedät että vuorenloukko on
vaarallinen".
"Kyllä siitä huolta pidetään, ei sinun tarvitse sitä pelätä".
"Ole nyt varovainen Per, minä tiedän että välistä olet hullunkurinen ja
ajattelepas -- semmoista haavaa ei koko elin-aika voisi parantaa".
"Vaikka nyt pahintakin tapahtuisi, niin tiedät että minä vaan olen
velvollisuuden täyttänyt, ja sitten", lisäsi hän totisesti, laskien
käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, "niin sinä myöskin tiedät että
on yksi mies, jonka nimi on herra Jumala, eikä se mies jätä niitä,
jotka eivät itseänsä jätä. Hän saa kyllä pitää meistä molemmista
huolen, jos meistä koskaan on pariskunta tuleva. Mutta minun täytyy
joutua ett'ei tule liian pimeä".
"Niin, köysiä on kotona kartanossa".
Per ei ollut hidas, eikä Bergit ollut hidas, ja hetken aikaa sen
jälkeen sekä Arne että Per olivat matkalla vuorenloukolle; Arnen
täytyi ensin tietä osoittaa. Pitkän, hyvän köyden, jonka Per oli
mukaansa ottanut, sitoi hän ympärillensä, että kiipeeminen olisi
hänelle helpompi. Vuorenloukko ei ollut kuin neljännespeninkulman
päässä Björnstad'in talosta. Sen kautta kävi lyhyin tie lumivuorelle,
mutta tämä tie oli kun olikin niin vaarallinen, ett'ei kukaan tahtonut
sitä käydä; sillä vuorenloukko oli täynnä irtonaisia kiviä, multaa ja
pengerryksiä ja toisella puolella kuohui pieni koski, jotta oli Jumalan
onni jos se, joka kerran oli ruvennut luistamaan alas, ei luistanut
suoraan koskeen. Per oli jo ruvennut kiipeemään ylös loukkoa kohti,
Arne seisoi katsomassa. Kyllä maksoikin vaivaa katsella Per'in
kiipeemistä vuorta ylös. Hän juoksi niin kepeästi kuin vuohi kiveltä
toiselle syvyyksien ja halkeemien yli, hän riippui kuin kärpänen
kiinni vuoren seinässä, painoi polviansa kiveä vasten, tarttui sitten
käsin kiinni, riippui ilmassa, nostaen itseänsä ylös, mutta sitten
heitti nopeasti toisen jalkansa ylös ja kalliokielellä hän oli. Hän
ryömi ja konttasi tarttuen kiviin ja oksiin, milloin seisoi hän
pystyssä, silmällä etsien toista jalan-alusta, milloin mateli hän kuin
ankeriainen, mutta eteenpäin meni hän yhä korkeammalle, ja joka
askeleella pienen lakin tupsu pieksi hänen korviansa. Arne seisoi
vuoren juurella. "Sepä peevelin mies vuorilla kulkemaan", sanoi hän
tuijoittaen Per'in jälkeen, joka tuolla ylhäällä oli mustan pilkun
näköinen. Mutta samassa Per hävisi tykkönään, Arne kuuli jyrinää
pyörivistä kivistä. Hän kävi jääkylmäksi. Mutta kas, siellä Per
ilmestyi jälleen; hän ei ollut tahtonut seurata sillä kertaa, vaikka
oli ruvennut luistamaan. "Tämä oli raskas työ", sanoi Per, istuutui
kivelle ja pyyhki otsaansa. "Ei suinkaan hän voi olla aivan kaukana
täältä", arveli hän, nousi ja katseli ympärilleen, mutta hän ei voinut
nähdä mitään. "Hallo!" huusi hän niin että jyrisi vuoriloissa; mutta
koski piti vielä suurempaa ääntä, kuohuen alaspäin. "Kun ei hän vaan
ole luistanut alas", - ja Per tuskastui. Hän kävi vielä muutamia
askeleita, yhä katsellen ympärillensä. Hän huusi vielä kerran niin
kovasti kuin vaan jaksoi, ja -- eikö näyttänyt siltä kuin jotakin
raitaista olisi liikkunut tuolla kalliolla. Per ei ollut hidas
juoksemaan ylös. Siinä makasi mr. Smith käärittynä plaidiinsä, ja oli
juuri nukkumaisillaan. Hän oli vetänyt kellonsa ja valmistanut itsensä
yöksi. Toisen käsivartensa oli hän pannut raidan rungon ympäri,
maataksensa sitä paremmin, toinen käsivarsi oli pään alla. Kun hän
kuuli jotain rapisevan ihan läheisyydestänsä, kääntyi hän toiselle
kyljelle ja katseli Per'iä. Silloin vasta näytti oikein selviävän. Hän
nosti hattuansa, hieroi silmiänsä ja sanoi ystävällisimmällä
äänellänsä: "_How are you Mr. Per? can you help me down?_"[3] Per ei
tietänyt mitä ajatella; noin kummallista miestä hän ei ollut ennen
kohdannut, mutta mr. Smith'in liikunnosta hän ymmärsi mitä tämä
tarkoitti.
"Saanhan koettaa", sanoi Per ja kiersi köyden päältänsä.
"Pitääkö sinun sitoa minut? _very well_", ja Mr. Smith järjesti
plaidiänsä, ja silitti sitä, ett'ei tulisi liian ryppyiseksi.
"Kyllä minun täytyy sitoa sinut, jos ei mielesi tee mennä nurin
niskoin", sanoi Per, otti köyden, pani sen kolme neljä kertaa
englantilaisen vartalon ympäri, ja sitoi sen niin hyvin kuin suinkin
taisi. Mr. Smith seisoi kärsivällisenä kuin karitsa, antoi Per'in
tehdä mitä tahtoi ja katseli sill'aikaa näkö-alaa: "_A splendid view!
-- ah -- you are ready? am I to go on?"[4]
"Anna mennä", vastasi Per, ja englantilainen istui, nojaten käsiinsä,
ja laski mäkeä alas niin että räiskyi multaa ja kiviä hänen
ympärillänsä, sill'aikaa kun Per ponnisti vastaan kaikin voimin,
heittäen itseänsä taaksepäin. Kun englantilaisella sitten oli pohjaa
jalkojensa alla, niin sai hän odottaa, ja nyt Per koettamaan onneansa
yksinään. "Hyvä että on nahkahousut välillä", ajatteli Per luistaessa
alaspäin. Kun hän sitten oli päässyt onnellisesti alas, alkoi leikki
uudestaan. Englantilainen kävi edellä, piti nuorasta kiinni kun oli
oikein pahoja paikkoja, hengähti ennenkun tohti edemmäksi mennä,
koettaen jalalla ennen astumista; sillä nyt ei ollut helppo nähdä
hämärässä, vieläpä vuoren varjopuolella. Per jännitti suoniansa ja
piti kiinni hengen kaupalla astuen askel askeleelta, vaan ei ole
kieltämistä että sydämmensä pamppaili, kun hän rupesi luistamaan. Ehkä
olisi ollut kyllä hupaista nähdä näiden molempain ryömivän, luistavan
ja kömpivän; vaan ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Ainoa ääni,
mikä kuului, oli kosken, joka pauhasi, ja kivien, jotka pyörivät alas
että kajahti kauas vuoriloissa. Ei kukaan tietänyt, vaikka koski olisi
saanut laulaa heidän ruumis-virttänsä ennen iltaa. Mutta tuossa
englantilainen seisoi tiellä. Oli kuin kivi olisi pudonnut sydämmestä,
kun hän teki viimeisen hyppäyksen ja tunsi vankkaa maata anturoiden
alla; hän ei tietänyt miten se tapahtui, mielensä kävi niin keveäksi
että mielellään olisi laulanut; hän katsahti ylös ja siinä seisoi
englantilainen levollisimmalla muodolla maailmassa, katsellen ja
pyyhkien vaatteitansa. "_Have you a_ harja? _I am very_ likainen". Per
töllötti häneen: "onko nähty semmoista kruuvia ennen?" Mutta vielä
kummallisemmaksi hän kävi; hetken aikaa puhdistettuansa vaatteitaan,
seisoi hän liikkumatonna ja katseli kauan totisesti vuorenloukkoa; otti
sitten hatun päästään, meni Per'in luo ja ojensi hänelle kättä:
"_thank you Mr. Per_"[5] sanoi hän. Kuului niinkuin ääni olisi
vavissut samassa, ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Vaan muuta hän
ei sanonutkaan paluumatkalla Björnstad'in taloon.
Arne seisoi ovessa odottamassa, oli valmistanut illallista ja tuonut
suuren ruukullisen olutta. Per'illä ei ollut aikaa mennä sisään, hänen
täytyi kohta lähteä kotia pappilaan, muuten eivät tietäneet mihin hän
oli joutunut. Mutta Arne pakoitti häntä tulemaan tupaan. "Sinun voi
todellakin olla jano, tehtyäsi tuon työn", sanoi hän, ja otti Per'iä
käsivarresta kiinni, ja tupaan hänen täytyi. "Lieneekö Bergit vielä
täällä?" ajatteli Per, katsellen ympärilleen; mutta Bergit oli aikoja
sitten mennyt karjakkomajalle. Per istuutui penkille. "Tässä on hyvä
istua", arveli Per. Ja Per sai suuren vadillisen puuroa. Kari kaasi
sen itse hänelle. "Minä en saa näin hyvää puuroa pappilassa", ajatteli
Per. Ja Per sai ruukullisen olutta ja toisenkin, Arne itse kantoi ne
hänelle. Sitten juteltiin, Per'in täytyi kertoa, Arne kuunteli,
välistä katsellen ruukkuun, joko pohjaa näkyisi, ja tarjosi enemmän.
"Jokohan asiat nyt edistyy", ajatteli Per, "näin lempeä ja
ystävällinen ei hän koskaan ole ollut". Per nousi ja kiitti ruoasta ja
juomasta ja sitten hän meni. Mutta samassa kun hän läksi ovesta ulos,
joku huusi häntä. Se oli englantilainen, joka tuli alas huoneestaan,
missä oli uudestaan siivonnut ja järjestänyt pukuansa. Hän piti
lompakkoa kädessä. "_Here Mr. Per_", sanoi hän lyhyesti ja otti
muutamia seteleitä ulos kirjasta. Per ei tahtonut ottaa vastaan, hän
ei käsittänyt tätä. "_I vill thank you_", sanoi Mr. Smith, pisti rahat
Per'in käteen ja meni tupaan. Per seisoi niinkuin kivettyneenä; nyt
_hänellä_ oli vesihelmiä silmissään. Hän katseli seteliä: "enemmän
kuin sata" -- ja sata minulla on ennestään -- yksi ja yksi lisään
tekee kaksi! Sitten hän nauroi, katseli seteliä uudestaan, sitten
itseänsä ja tuvan ovea, pitikö hänen mennä sisään jälleen. Samassa teki
hän ilma-hypyn: "nyt on tyttö mun, ja Jumala siunatkoon sekä tuota
raitaista että vuorenloukkoa ja kaikki tyyni". Näin sanoen lähti hän
täyttä laukkaa juoksemaan karjakkomajaa kohti, heiluttaen seteliä
kädessään. Pian oli hän hävinnyt puiden ja pensaitten väliin. "Mikä
miestä riivasi?" sanoi Arne, joka seisoi katsellen ikkunasta ulos,
"onko viime aikoina keksitty uusi tie pappilaan? -- Sepä mies olemaan
nopeajalkainen".