Tuli sunnuntai-aamu eikä pitkään aikaan ollut niin kaunista ilmaa
ollut. Näytti siltä kuin koko luonto olisi pesty yön kasteessa ja nyt
seisoi parhaimmassa sunnuntai-puvussaan. Ilma oli niin keveä, raitis
ja puhdas, jok'ainoa pilvi oli taivahalta hävinnyt, sen laki oli
kaunis, kirkas ja sininen, ikäänkuin se tahtoisi helmahansa sulkea
koko maailman. Meri oli säteilevän silmänsä avannut ja siinä kuvautui
koko taivaan ranta ja ylt'ympärillä oleva seutu peltoineen metsineen
ja korkeine paljaine vuorineen, jotka totisina katselivat
sinitaivasta. Linnut olivat aikoja sitten heränneet, ne visertelivät ja
lauloivat, levittivät siipiänsä päivän paisteessa ja kallistivat pieniä
päitänsä lentäessään veden yli vanhan emän luo, jonka piti olla kotona
tänään ja pesästä huolta pitää. Se raukka istui nyt siinä ja käänteli
päätänsä yhtä mittaa, nähdäksensä oliko haukkaa tai toista pahaa
rosvoa läheisyydessä. Vaan eihän sinun tarvitse huolehtia tänä
päivänä, vanha muori, niin hiljaista ja rauhallista kun kaikki on
ympärilläsi. Tänään on sunnuntaiaamu. Kirkko seisoo mäellä korkeine
huippuineen; se katselee veden yli, joko ne tulevat, jotka tänä
päivänä tahtovat kuulla pyhää sanaa sekä nousta rukouksen ja laulun
lentimillä taivaan Jumalan luo, ne, jotka tänään pitävät siunausta ja
rauhaa, kestääkseen viikon vaivaloista työtä Jumalan kanssa sekä
maalla että merellä. Ja katso, tuolla tulevat, toinen suuri
kirkkovene toisen perästä liikahtaa hiljaa lahdelle. Ihmisiä astuu
maalle, he antavat kättä toisillensa ja kiittävät viimeisestä. Näin
heitä kokoontuu vähitellen kirkon ympärille, niitulle ja tielle,
vaimoilla on valkoiset huivit, soljet ja virsikirja kädessä; miehillä
on sunnuntaitakki kiiltävine nappineen. He odottavat pappia ja
lukkaria kirkonkellojen soidessa ja kai'un siihen vastatessa vesiltä
ja metsästä, pellolta ja niitulta tyynessä aamuhetkessä. Sävelet
soivat ja kutsuvat niin suloisesti ja lempeästi ja lentelevät
liitelevät, ikäänkuin siunaten, seudun yli. On rauha, ainoastaan
rauhaa tämmöisenä sunnuntai-aamuna.
Mutta mihinkä lukkari on jäänyt, jonka on johtaminen laulua kirkossa?
Hänen ei muuten ollut tapa olla viimeinen. Jotka varahin olivat
kirkkomatkallansa, olivat tottuneet häntä näkemään, kauan ennenkuin
pappi oli valmis, kävelevän pappilaan päin, kirkonkirjat kainalossa ja
pää pystyssä. Vaan tänään ei näkynyt lukkaria papin luona eikä kirkon
luona. "Hän on kaiketi poikennut jonkun luo tien varrella", arveli
moni, mutta missä hän oli ei kukaan voinut uneksiakaan. "Nils nukkuu
makeasti tänä päivänä", sanoi toinen, mutta se, joka ei ollut unta
nähnyt, se oli Nils. Nils paria! Hänellä oli ollut vaivaloinen yö, eikä
hänen vaivansa vieläkään ollut ohitse; kun kirkonkellot rupesivat
soimaan, seisoi Björnstad'in puolella Nils suureen lapioon
nojautuneena ja itki veneen vieressä. Ensi työnsä kun hän oli lentänyt
portaita ja tietä alas, oli nousta koettamaan olivatko sääret ja
housut eheät. Hän ei kuolemaksensa voinut käsittää tätä kaikkea.
Arne, joka oli ollut niin lempeä ja hyvä puhuessaan Bergit'istä hänen
kanssansa, oli nyt antanut hänelle selkäsaunan kun hän ensi kertaa
kosioretkellä kävi. Tätä hän ei voinut ymmärtää; hän seisoi siinä,
hieroi jäseniänsä ja mietiskeli. Kuinka hyvänsä asian laita nyt
olikaan, niin lukkari havaitsi, kun joutui selville taas, että oli
parasta rientää kotiin niin pian kuin vaan ehti, eikä sanaakaan puhua
kellekään. Hän meni alas rannalle. Mutta mihinkä vene olikaan
joutunut? Hän haki ja haki, vaan ei mitään venettä näkynyt. juoksi
edestakaisin rannalla, vaan venettä ei ollut missään; hän katseli ulos
lahdelle, olisiko se kenties päässyt valloilleen, vaan ei nähnyt
mitään venettä. Siinä seisoi lukkari. -- "Jos ei se ole merellä, niin
se vielä vähemmin voi olla maalla", sanoi lukkari pudistaen päätänsä,
"sinä saat kaiketi kävellä kotiin tänä yönä, Nils Torgersen, vaan tätä
loihtumista minä en käsitä. -- Mutta mitä on minun nyt keksiminen? --
Ei kukaan tiedä missä vene on eikä myöskään missä se on ollut, ja minä
olen yhtä iloinen". Näin sanoen kääntyi lukkari ympäri ja rupesi
hössöttämään kotia päin. Tie kävi juuri Björnstad'in läävän ohitse.
Lukkari oli vähän hämillänsä vielä, hän kävi ja tuumaeli mitä hän
sanoisi papille kun tulisi veneestä kysymys. Hän katsoi maahan, sillä
valehteleminen on raskas; mutta kun tuli läävän kohdalle, kompastui
hän johonkin ja siinä seisoi vene keskellä tietä, täynnä rapakkoa,
kokka ja perä-käyrä katkaistuna. Lukkari säikähtyi, jäi seisomaan
töllistelemään venettä. Hän luuli sen olevan unennäköä, ja hieroi
silmiänsä, mutta vene jäi seisomaan missä seisoi. Nyt hän ymmärsi
kaikki. Per oli tehnyt pilkkaa hänestä. Huomenna kerrottaisiin koko
pitäjässä että Nils Torgersen oli tullut kotia kosio-veneessä[2] ja
papin veneessä vielä päälliseksi; hän joutuisi pilkan ja naurun
alaiseksi mihin vaan kääntyi. Nils Torgersen tuijotti veneesen ja itki
harmista. Kyllä se sai olla hänen viimeinen kosioretkensä. "Nils
nukkuu makeasti tänä päivänä", sanoivat ihmiset kirkko-mäellä, mutta
Nils'illä oli ollut vaivaloinen yö. Aurinko katseli jo vuorten yli
kirkkaana sunnuntaiaamuna ja nauroi koko seudulle, joka hiljaa lepäsi,
eikä vielä ollut herännyt. Mutta yksi siinä oli hereillä, nimittäin
Nils. Vaan Nils ei nauranut. Hän oli saanut lapion (Jumala tiesi
mistä), sysäsi ja kaivoi ja itki välistä harmista. Hyvä oli että hän
aikanaan oli ollut ojankaivaja. Se oli tuttu työ, mikä hänellä oli tänä
yönä. Sunnuntaiaamu oli niin loistava ja puhdas, vaan Nils Torgersen ei
ollut puhdas. Hän oli vetänyt veneen alas järvelle. Hän oli ajanut
vettä siihen ja hieronut sitä kaikin voimin. Nyt vene olikin puhdas,
vaan Nils Torgersen ei ollut puhdas. Ja kirkko-veneitä rupesi tulemaan
toinen toisen perästä, ja kellot soimaan, mutta siinä seisoi lukkari
Björnstad'in rannalla lapioon nojautuneena, ja itki. Hän katseli
venettä, nyt se viimeinkin oli puhdas, mutta hän ei uskaltanut sysätä
sitä veteen ennenkuin kaikki kirkkoveneet olivat tulleet, ett'ei
kukaan näkisi missä työssä hän oli ollut sunnuntaiaamuna.
Väki kirkkomäellä ei voinut ymmärtää mihin lukkari oli jäänyt, mutta
samassa lukkari astui veneesen, kumartui kyyryyn ett'ei kukaan häntä
tuntisi, pysyi hyvin likellä rantaa, mutta sousi niin että kuohui
kokan edessä. Hän kiinnitti veneen, hiipi hiljaa mä'en yli, ja kun
pappi myöhemmin aamulla tuli puvussansa kirkolle, seisoi kirkon
portilla häntä vastaanottamassa juuri Nils Torgersen. Siinä hän seisoi
vanhassa paidassansa ja vanhalla tavallansa kumartamassa niin että
olisi voinut luulla kaikkien jäsenten menevän pois sijoiltaan. Per
istui aidalla likellä kirkon porttia. Hän istui erillänsä, sillä
hänellä oli eri ajatuksetkin. Hän hymyili kuullessa ihmisten puhuvan
lukkarista; katseli veden pinnalle päin, vaan ei sanonut mitään.
Hänestäkin lukkari viipyi liian kauan. Mutta siinäpä hän tuli,
väsyneenä ja uupuneena, papille kumartaen ja raapien jalallansa, ja
meni sitten kirkkoon hänen jälkeensä. Samassa katsoi hän ylös; siinä
istui Per aidalla ja soitti yhteen jaloillansa. Lukkari punastui, hän
ei oikein tietänyt pitikö hänen nauraa vai itkeä harmissansa, hän veti
vaan käsivarret likemmiksi ruumistansa ja uhkasi nyrkillään Per'iä.
"Mikä lukkaria vaivaa tänään?" sanoivat ihmiset, katsellen toinen
toistansa, "hän on niin eriskummallinen". Vähitellen menivät sitten
kirkkoon.
Per jäi aidalle istumaan. Hänen mielensä kävi niin oudoksi kun hän mäki
lukkarin noin uupuneena, sillä ei tarvittu erittäin tarkkoja silmiä
näkemään että hän oli ollut kovassa työssä tänä yönä. Per seurasi
viimein muita; hänestä tuntui ensin niinkuin häneltä olisi puuttunut
rohkeutta menemään kirkkoon. Hän tuli ovelle; olivat jo alkaneet
laulaa tuolla sisällä. Per otti lakin päästään ja seisoi vähän aikaa
siinä; sitten hän kääntyi ja meni ulos taas. Laulu oli häntä
liikuttanut syvästi; hänestä oli ikäänkuin hän olisi tehnyt syntiä
Herran edessä, eivätkä hänen ajatuksensa olleet siinä, missä niiden
olisi pitänyt olla sunnuntaiaamuna, sillä hän ei voinut muuta
ajatella, kuin Bergit'iä ja kuinka kaikki oli tapahtunut. Ei Bergit
eikä hänen vanhempansa olleet tulleet kirkolle tänä päivänä, jotakin
oli ollut esteenä. "Sinä olet liian pitkälle mennyt yhtä kaikki Per",
ajatteli hän itsekseen kulkiessansa tietä myöten; "mutta minä en sillä
tarkoittanut mitään pahaa. Minun täytyy puhua Bergit'ille; kun ei Arne
vaan olisi lyönyt liian kovasti, mutta lukkari onkin mies kestämään
yhtä ja toista". Per kulki alas rannalle, ja sinne tultuansa hän ei
voinut ymmärtää mitä hän siellä alhaalla teki, ja meni sitten takaisin
taas samaa tietä. Hänellä ei ollut mitään rauhaa ja puoleksi hän
toivoi olevansa kirkossa taas. Mutta jos hän toivoi pääsevänsä sisään,
niin lukkari päinvastoin toivoi pääsevänsä ulos; sillä laulu ei
koskaan ollut niin hullusti käynyt kuin tänä päivänä. Milloin eksyi
lukkari toisesta värssystä alas kolmanteen, milloin aloitti hän toista
vertaa korkeammalta, kuin ennen, milloin meni laulu aivan sekaisin ja
lopuksi se seisahtui tykkänään. "Tonttu on varmaan vienyt järjen
lukkarilta", sanoi kirkkoväki.
Jo sanottiin ett'ei Arne sinä sunnuntaina tullut kirkkoon. Arne istui
kotona tuvassaan, mutta häntä ei ollut hyvä lähestyä alussa. Hän oli
vihainen kuin turkkilainen; sillä nyt hän tiesi, että oli Per'in
sijassa piessyt lukkaria. Ääni kyllä oli ollut vähän outo Arne'n
mielestä; vaan ei hän voinut uneksiakaan että lukkari uskaltaisi
lähteä kosio-retkelle niin myöhään illalla. Kyllä Per hänen
mielestänsä näytti kummallisen suurelta ja raskaalta, mutta ei hän
voinut niin tarkoin nähdä myöskään, pimeä kun oli. Eikä ollut Arne
pitkään aikaan ollut minkään miehen kimpussa ja rupesi jo
vanhentumaan, jotta ei tuo häntä kummastuttanut, että mies tuntui
hänestä raskaalta. Arne ei kuitenkaan tahtonut, että hänestä semmoista
sanottaisiin ja oli sentähden nostanut kosiomiehen ja heittänyt hänet
kerrassaan ulos. Semmoisen keltanokan, kuin Per, pitäisi ainakin olla
viimeinen sanomaan, että Arne oli tullut heikoksi käsivarsistaan. Arne
istui tuolilla ja katseli ulos, vaan ei nähnyt mitään; sillä hänen
ajatuksensa kävivät toista suuntaa. Hän nojasi käsivarsiansa ikkunan
lautaan, kasvot olivat totiset ja synkeät. Hän oli yksinänsä tuvassa.
Viimein ovi avattiin ja Kari tuli sisään. Hän askarteli ensin yhtä ja
toista, otti sitten hiljaa kaapista raamatun ja rupesi lukemaan, vaan
katsahti vähän perästä miehensä puoleen. Arne kääntyi ja katseli, --
silloin Kari luki. Hän nousi sitten, astui muutamia askeleita
laattialla ja pysähtyi aina Karin eteen. Kari ei nostanut silmiänsä
kirjasta.
"Missä on Bergit?" kysyi Arne kolkosti, vaan ei katsellut häntä.
"Hän arvattavasti istuu mehiläispesän tykönä", vastasi Kari, nostaen
päätänsä.
"Mitä hän siellä tekee?"
"Arvattavasti hän itkee, raukka, -- sinä olet ollut liian ankara häntä
kohtaan, Arne", lisäsi hän, "eihän tyttö voi siihen mitään, että
vanhat ihmiset menettelevät hupsunlaisesti".
Arne puri sormeensa. "Naisväki puhuu niinkuin se ymmärtää", sanoi hän
lyhyesti, otti lakkinsa ja meni ulos. Yhtä ja toista lensi Arne'n
aivojen läpi kun hän tuossa kulki. Se häntä erittäin suututti että
kaikki aikeensa Bergit'in suhteen menivät myttyyn. Arne ei voinut
kieltää että mielellään olisi tahtonut lukkarin vävykseen. Hän oli
sekä arvokas mies että suuren talon omistaja. Mutta Arne ei ollut se
mies, joka pyytäisi toista ottamaan hänen tytärtänsä, ja lukkari
tietysti oli niin suuttunut ett'ei hän tahtoisi kuulla kosimisesta eikä
naimisesta Bergit'in kanssa enää. Nils Torgersen pysyi myöskin
kotonansa sinä päivänä, kun kerran oli päässyt kirkosta. Hän oli niin
hervotoin ett'ei tietänyt mitä tehdä. Ei hänen olisi tehnyt mieli
jättää Bergit'iä nyt kun juuri oli ollut hänet saamaisillaan; mutta
hän ei ollut se mies, joka pyytämällä pyytäisi kenenkään tytärtä, hän,
pitäjän ensimmäinen mies, pappi ja tuomari poisluettuina. Jos Arne
tulisi anteeksi pyytämään, niin kaikki vielä voisi päättyä hyvin;
mutta jos hän tunsi Arne'a oikein, niin se ei voinut tapahtua. Kyllä
kai hän sai jättää Bergit'in yhtä kaikki. Mutta Per -- ei, ei hän
voinut päästää Bergit'iä kuitenkaan. Hän oli näkevinänsä Per'in ja
koko pitäjän rahvaan seisovan nauramassa hänen takanansa Nils'ille,
joka oli kosioveneessä ollut, ja viimein kaikki nämä mielikuvitukset
sekaantuivat niin lukkarin päässä, että hänen täytyi mennä ulos
vilvoittelemaan. Hän kuljeskeli vainioita myöten, vaan ei katsellut
perunoita eikä ruohoja; ainoastaan mustaa multaa. Hän mietiskeli millä
lailla saisi rikotun välin hänen ja Arne'n kesken eheäksi jälleen. Arne
tuli häntä vastaan, vaan ei nähnyt eikä kuullut mitään, mietiskeli vaan
kuinka hän saisi eheäksi jälleen tuon rikotun välin hänen ja lukkarin
kesken. Yht'äkkiä molemmat säpsähtivät, sillä heidän silmänsä
kohtasivat toisiansa, mutta juuri samassa havaitsi lukkari jotakin
naurettavaa, joka ei ollut olemassa, ja Arne oli ihan selvästi
näkevinänsä että vieras vene laski hänen siltaansa päin, jotta hänen
täytyi kääntyä ja mennä alas merelle.
"Tunsikohan minua?" ajatteli Arne hetken perästä ja katseli varovasti
mäelle päin lukkarin jälkeen.
"Tunsikohan minua", ajatteli lukkari, katsellen Arnen jälkeen alas
merelle päin. Myöhemmin päivällä Arne leppyi ja muutaman viikon
kuluttua hän ei voinut muuta kuin nauraa kuullessansa kuinka Per oli
houkutellut lukkaria kosio-veneesen; sillä tuo juttu oli levinnet koko
seutuun (Jumala tiesi mistä se oli tullutkaan), eikä Nils Torgersen
voinut ilmaantua missään, ihmisten nauramatta ja kuiskaamatta. Arne ei
voinut kieltää että Per oli pulska mies, vaan hänellä ei ollut mitään
omaisuutta, eikä hänestä ollut sen enempää puhumista. Arne ei pitänyt
siitä, että Kari puhui Per'istä, mutta kun se tapahtui, niin hän itse
kyseli yhtä ja toista, joka koski Per'iä, ja rupesi ylimalkain häntä
huomaamaan enemmän, kuin ennen.
Eräänä päivänä, kun Arne seisoi ulkona kaivamassa, tapahtui että joku
ratsasti ohitse. Se oli Per. Hän istui papin valkoisen hevosen
selässä, ohjakset riippuivat, sillä kuljettiin ylämäkeä. Kädet oli
taskuihin pistetyt, jalat roikkuivat sinne tänne ja pieni lakin-tupsu
pieksi hänen korviansa,
"Hyvää päivää, Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän ratsastaessaan Arnen
ohitse. Arne katsoi ylös.
"Kiitos! -- oletko sinä ulkona tässä pahassa ilmassa?"
"Niin se on hieman paha nyt niille, jotka saavat kulkea pitempiä
matkoja".
"Kuinka kauas sinä sitten kulet?"
"Minä lähden kaupunkiin toimittamaan muutamia asioita papille".
"Sinä menestyt hyvin papin luona?"
"Tietty se, semmoinen ystävällinen mies, ja hyvän palkan hän myöskin
maksaa. Minä olen nyt jo pannut säästöön noin sata taalaria".
"Vai niin -- se ei riitä talon ostoon".
"Ei riitä, vaan aikaa myöten siihen lisääntyy enemmän".
Arne rupesi vähitellen kaivamaan taas ja hevonen rupesi raapimaan maata
ja pyrkimään eteenpäin. Vaan Per tahtoi varmaankin jutella vähäisen
vielä, hän pidätti hevosta ja leikki ohjasten kanssa.
"Tahtoisin -- tahdotko seisoa hevonen -- minä tahtoisin kysyä sinulta
jotakin, Arne", ja Per otti lakin päästään ja piteli sitä sormillaan,
"tahtoisitko minua vävyksesi; sillä minä olen nyt kauan rakastanut
Bergit'iä, ja hän" -- -- "Bergit on talollisen tytär", vastasi Arne
ylpeästi, työntäen lapion maahan.
"Se on tosi kyllä", vastasi Per ja löi säärtänsä lakilla. "Paljonko
sinä vaadit?" kysyi hän yht'äkkiä ja katsoi ylös. Arne seisoi hetken
aikaa käsi puuskassa lapioon nojautuneena.
"Sinä päivänä kun voit panna kaksi punasta seteliä eteeni pöydälle on
tyttö oleva sun, vaan sitä ennen ei siitä tule mitään koko jutusta".
Per istui hetken aikaa. "Kauan kestää odottaa, mutta miehen sana on
aina sana; sinä muistat tätä sanaasi, Arne?"
"Muistan".
"Jää hyvästi ja onnea työhön; mutta nyt minä saan etsiä onneani
tiellä".
"Hyvästi, hyvästi, onnea matkalle".