Nils Torgersen oli mahtava mies paikkakunnassaan. Hänellä oli kartano
ja karjaa ja lisäksi rahoja kirstun pohjassa. Hän oli talollisen poika
ja suuri hulivili nuorena, hänen isänsä oli köyhä, ja "köyhän miehen
ruoka on pian syöty", kuten Arne sanoi.
Sentähden sai Nils, kun oli kuusitoista vuotta vanha, lähteä ulos
palvelemaan. Mutta kuinka lieneekään ollut, vaan Nils ei varsin
rivakkaasti ryhtynyt toimiin ja hänestä tuli ojankaivaja. "Jotain on
parempi, kuin ei mitään", sanoi Nils. Ja Nils olikin mies kaivamaan!
Hän kaivoi ja kuokki siksi että oli kaivanut itsensä poliisiksi. Kun
sitten tapahtui että joku kotiseudulta tuli kaupunkiin ja joi hiukan
enemmän, kuin jano vaati, niin hän ei voinut olla varma siitä, ett'ei
Nils tulisi takaa ottamaan nutusta kiinni ja pistämään häntä arestiin.
Kotipaikoilla eivät pitäneet tästä; he nauroivat Nils'ille ja sanoivat
"hyi!" puhuessaan hänen menetystavastaan, eivätkä tahtoneet tervehtiä
isääkään kun hänellä oli semmoinen poika. Muutamia vuosia myöhemmin
tapahtui että eräs mies, kauniisen uuteen takkiin puetettuna, tuli
tienoolle, ja -- se oli Nils. Ihmiset eivät oikein tahtoneet häntä
tuntea, sillä uusi ei ollut ainoastaan takki, vaan itse mieskin. Hän
oli tullut jotensakin vahvaksi ja oli saanut suuren punaisen nenän. Hän
saarnasi nuorille miehille sekä uskottavia että uskomattomia kaikesta,
mitä kaupungissa sai kuulla ja nähdä; hän oli iloinen ja täynnä
hupaisuutta, osasi lauluja tynnyrittäin, ja kauan aikaa Nils oli
suosittu ja tervetullut minne vaan tuli. Jos joku osasi kertoa
hupaisesti ja naurettavasti, niin se oli Nils. Kun hän oli oikein
hyvällä tuulella, oli saanut pari ryyppyä ja tuopillisen olutta, niin
hän taisi istua ja lörpötellä niin että miehet olivat menehtyä nauruun
ja naiset juoksivat pakoon. Jos silloin kysyttiin miksi hän ei jäänyt
kaupunkiin, niin Nils istui kuin olisi saanut kapulan suuhunsa, --
"Noo, hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne ainiaksi, täytyihän hänenkin
kerran kotiin tulla, ymmärrettävä se, katsomaan kuinka maalla
jaksettiin". Mutta oikeastaan asia lie ollut se että Nils viime aikoina
itse oli ruvennut juomaan. Hän oli juonut siksi kun itse pääsi
arestiin, ja kun oli päässyt ulos sieltä, osoitettiin hänelle
lähtötie. Siinä Nils seisoi. "Näyttää siltä kuin saisin lähteä
paluumatkalle", sanoi hän ja lähti kotia taas. Nyt hän kävi päivätyössä
kotipaikoillaan, ja missä vaan kulki, naurua kuului. Nils ei olisi
ollut ruma jos ei hänellä vaan olisi ollut tuo punainen nenä. Hän oli
viekas ja ymmärtäväinen, eikä siis ihmettäkään että eräs vanha leski
iski silmänsä häneen; sillä "vanhat kannot palavat kauan", sanoo
sananlasku. "Vanha hän on, rahoja hänellä on, alaspäin vanha menee ja
ylöspäin nuori", sanoi Nils ja meni kosimaan leskeä. No niin, ehkä hän
ottaisi Nils'in, mutta ensin Nils'istä pitäisi tulla jotain suurta;
sillä semmoinen oli ensimmäinen miehensä ollut.
"Mitä se olisi?" kysyi Nils.
"Jotain kirkon palveluksessa", vastasi leski. He puhuivat sitten
enemmän keskenänsä tästä, ja eräänä päivänä Nils oli hävinnyt
tienoolta. Hän oli lähtenyt seminariin, sillä nyt hänestä tulisi jotain
kirkon palveluksessa. Vaan mitenkä lie ollutkaan, oliko oppiminen liian
vaikeata vai juominen liian helppoa, Nils'in koulun-käynti ei tahtonut
menestyä. Vuoden perästä hän palasi, nenä oli yhtä punainen, mutta nyt
hän sanoi olevansa täysi-oppinut. Kyllä oli niitäkin, jotka väittivät
toista, sillä asian laita oli semmoinen, että seminaristakin oli
osoitettu hänelle lähtötie, "mutta ei koskaan ole uskomista juttuja",
sanoi Nils, ja se oli oikein sanottu. Ollee kuinka olleekin, Nils'illä
oli onni. Hän nai lesken, sai suuren talon, sovitti sanojansa hyvin
papin luona, ja arvaappas kuinka seurakunnassa kuiskailtiin kun Nils
Torgersen oli tullut lukkariksi ja kirkon laulajaksi. Mutta siitä
päivästä alkaen tuskin oli mahdollista luulla Nils'iä samaksi mieheksi
enää. Hän näytti vähintäin jalkaa pitemmältä, oli ojentanut selkänsä
niin suoraksi kuin mahdollista oli, hankki itselleen silkkivuorilla ja
kiiltävällä lipulla varustetun lakin, ja kun hän tämmöisenä, kirja
kainalossa, juhlallisesti astui papin luo, näytti siltä, kuin seiväs
olisi kävellyt tietä myöten. Kun seurakuntalaiset tervehtivät häntä,
Nils ainoastaan nyykähytti heille päätänsä; vaan jos pappi tai hänen
rouvansa tuli, seisoi Nils ojan reunalla, lakki kädessä kumartaen ja
raapien, jotta ihmiset luulivat hänen jäsentensä olevan pois
sijoiltaan. Muuten Nils'in ääni oli hyvä kirkossa, ja hän oli
seurallinen mies, varsinkin jos oli juonut tuopillisen enemmän, kuin
jano käski. Silloin kasvonsa loistivat, hän lörpötteli tyttöjen kanssa,
nauroi vähän välillä, tanssi sitten yhden ympäryksen, ja suu kävi kuin
pippurimylly. Lukkari oli unohtunut pois ja vanha Nils oli palannut
jälleen. Nils oli jo vanha ammatissaan ja leski eli vielä. "Vanhat
suonet ovat sitkeät", sanoi Nils ja rypisti otsaansa, "mutta ei hän
mitään vahinkoa tee, se raukka". Viimein leski kuoli ja vanha Gudbrand
Lien kiusasi aina Nils'iä sanomalla, ettei hän koskaan ollut niin
hyvästi laulanut, kuin vaimonsa maahanpaniaisissa. Nyt hän oli vapaa
mies talossaan, hänellä oli karjaa sekä rahoja kirstun pohjassa. "Nyt
minä voin naida uudestaan", sanoi Nils, ojentaen itseänsä, "vanhan
jälkeen saan nuoren ja sitten olen koettanut molempia lajia", ja nyt
Nils kävi kosimassa Bergit'iä.
Nils Torgersen oli hieno mies. Hänellä oli kahta lajia pukuja, toinen
sarkapuku arkipäivinä ja toinen hienommasta kankaasta sunnuntaisin, ja
kahta lajia puheentapoja, hienompi papille ja virassa ja muuten
raaka talonpoikainen puhe. Viime aikoina Nils aina oli käynyt
sunnuntai-vaatteissa ja koristanut itseänsä kaikin tavoin. Tienoossa
kuiskattiin mitä tuo merkitsi, ja miksi Nils yht'äkkiä oli muuttunut
niin hienoksi. Mutta Nils nauroi itsekseen ajatellen: "Kun ensin saan
uuden akan, niin vanha nuttu tulee päälle taas".
Nyt oli lauantai-aamu. Ilma oli selkeä, mutta vähän kylmä, sillä
aurinko ei vielä ollut korkealle noussut taivahalle, loisti vaan
hymyillen kuin suuri silmä kaukana idässä, välistä katsellen Per'iä,
joka seisoi puhdistamassa papin pihaa. Per hyräili laulua itsekseen,
katseli silloin tällöin lahden toiselle puolelle, jossa Arne
Björnstad'in talo oli, hymyili itsekseen, lakaisi ja hyräili taas,
Mieleensä muistui mitä hän ja Bergit eilen illalla olivat lukkarista
puhuneet. "Jos saisin sinut tänne", ajatteli Per, "niin minä kyllä" --
samassa säikähti hän, sillä eräs käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja
siinä seisoi -- -- lukkari Nils Torgersen, suuri kirja kainalossa,
hienoimmissa vaatteissaan ja mustassa kaula-vaatteessa, suorana selästä
kuin rippi-lapsi.
"Hyvää päivää, poikani", sanoi lukkari, karhealla äänellään.
"Hyvää päivää", sanoi Per, otti lakin päästään ja näytti surkean naaman
Nils'ille, "onko lukkari näin varhain ulkona kävelemässä tänä päivänä?"
"Niin, näetkös, ei ole vähän tekemistä kaikissa vihkiäisissä,
ristiäisissä, hautajaisissa ja miksikä ne kaikki nimitetäänkään; kaikki
on tehtävä eikä mitään unohdettava, niinkuin on tapa sanoa, ja jos emme
me, jotka hallitsemme ja valvomme kaikkia, tekisi työtä ja orjailisi
aamusta varhain myöhään iltaan, niin olisi seurakunnan laita huono.
Kaikki menisi myttyyn, ymmärrätkös -- niin totta tosiaan kaikki menisi
myttyyn --", ja lukkari sylki maahan. "Se työ ydintä ja luuta syö,
mies, se lukeminen ja työn paljous, siitä voi tulla sekä kipeäksi että
kalpeaksi" -- ja lukkari niisti punaista nenäänsä. "Puh! minä olen
kyllä nopeasti kulkenut tänä päivänä", lisäsi hän, pyyhkien otsaansa ja
ojentaen kättänsä, "se rasittaa enemmän kuin tämä, kuin pihan
lakaiseminen, kaivaminen ja" -- -- "Kai se niin lienee", sanoi Per,
"eikä lukkari suinkaan ole koskaan kuokkinut, eikä kaivanut", sanoi
Per, katsellen veitikkamaisesti lukkaria.
Nils ei ollut kuulevinansa, kääntyi ja aikoi mennä sisään. "Kai isä[1]
nyt kotona on?" sanoi hän haparoiden kirjassa.
"Kyllä hän kotona on, sillä hän makaa sängyssään".
Lukkarin jalka koski jo kynnykseen ja hän tomutti hiukan nuttuansa kun
kuuli surkean huokauksen ja Per seisoi siinä, nojautuen luudanvarteen,
silmät maahan luotuina ja takki silmille vedettynä.
"Tahtoisin mielelläni puhua vähäisen sinun kanssasi", sanoi hän, ja oli
pyyhkivinänsä kyyneleitä silmistään.
"Toinen kerta, poikaseni, nyt minulla ei ole aikaa", ja lukkari laski
jo kätensä oven lukkoon.
"Olisi ollut Bergit Björnstad'ista", aloitti Per ja katsahti ylös.
Lukkari päästi avaimen irti kädestään, seisoi hetken aikaa, kääntyi
sitten ja katseli kelloansa.
"On varmaankin liian aikaista mennä pappia puhuttelemaan eikä ole sen
pahempaa ilmaa kuin että voin istua odottamassa ulkona yhtä hyvin kuin
sisällä", näin sanoen istuutui lukkari suoraan portaille. Istui hetken
aikaa. Rupesi sitten yskimään.
"On kaunis ilma tänään", yski ja katseli ympärilleen.
"Erittäin kaunis", sanoi Per, "ilman puolesta voisi varsin hyvin käydä
paljain käsivarsin".
"No -- sinä aiot kai kosioretkelle tänä iltana", sanoi lukkari, nauroi
vähän samassa ja noukki muutamia pieniä kiviä ylös hiekasta.
"Ei Jumal' paratkoon! minä en taida sille tolalle joutua koskaan enää",
huokasi Per ja nosti nutun hihaa silmilleen. "Bergit'in ja minun
välistä ei tule mitään".
"Mitä sanot? mitenkä minun on sitä ymmärtäminen?" kysyi lukkari ja
katseli Per'iä suurin silmin.
"En tiedä asian laitaa, mutta varmaa on että isänsä on häntä yllyttänyt
minua vastaan. Ennen Bergit oli niin hyvä ja lempeä, mutta viime
kerran kun olin hänen luonansa, ei hän tahtonut tietää minusta mitään.
Joku rikas mies on kaiketi puhunut hänen isällensä; nimeä Bergit ei
maininnut, mutta arvattavasti käy niin että heistä tulee pariskunta.
Bergit ei häntä paljon tuntenut myöskään, mutta arveli että hän tulisi
tänä iltana sinne, jotta saisi hänen kanssansa jutella. Ei suinkaan
lukkari tiedä kuka se on -- etevä ja korea mies hänen pitäisi olla,
sanoi Bergit. Niin, niin, sillä lailla maailmassa käy -- rikkaus aina
voittaa". Per huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin pyyhkiäksensä
kyynelet, vaan katsahti samassa lukkariin, joka istui kuuntelemassa.
"Se oli makupala", ajatteli Per ja nauroi itsekseen, "Mutta sinä
tarvitset vähän vielä".
"Minä nyt pyytäisin neuvoa lukkarilta, joka on vanha ja ymmärtäväinen
mies, sillä harmillista se on, jos noin kaunis tyttö minut jättää. Ja
pian aina pääsin hänen luokseen! Ei minun tarvinnut mennä tuota
pitkää mutkaa lahden ympäri, sillä papin vanha vene on aina tuolla
sillalla eikä kukaan enää sitä käytä. Kohta kun työni oli loppunut
lauantai-iltana menin alas järvelle, sousin lahden yli ja juoksin
Björnstad'in mäkeä ylös, niin se oli tehty; sillä Bergit'in kamari on
juuri sen tien varrella, joka vie läävään, juuri tuossa, te voitte
sitä nähdä oikealla kädellä tuolla", ja Per osoitti Björnstad'in
taloa, jonka ruudut loistivat; -- "ja hän tiesi niin hyvin kun minä
tulin; sillä minä olin aina ensimmäinen ja löin kolme kertaa ruudulle.
Minä muistan vielä viimeistä iltaa, ilma oli yhtä selkeä kuin tänä
päivänä, mutta kyllä papin vene nyt saa minun puolestani olla rauhassa.
Olen oikein harmissani kun ajattelen että toinen on istuva Bergit'in
luona tänä iltana. Eikö ole se harmillista, lukkari, eikä hän ole
vanhempi kuin kuusitointa vuotta".
"Semmoisia kaikki tytöt ovat, hyvä Per", sanoi lukkari arvollisesti,
nousi portailta ja laski toisen käden Per'in olkapäälle, "nuoruus ja
viisaus harvoin toinen toistansa seuraavat. Mene sinä toisen luo ja
ole yhtä iloinen, kyllä kai niitä löytyy, jotka sinua tahtovat; jos ei
ne ole yhtä nuoria, niin vanhat kengät sopivat paraiten jalkaan".
"Niin, kyllä kai lukkari sitä tietää; jolla oli niin kaunis ja hyvä
vaimo", sanoi Per katsellen Nils'iä.
"Hm" -- sanoi lukkari, "hyvä vaimo se oli, synti olisi muuta sanoa --
hm -- hm" -- --
"Ei ole niin helppo jättää sitä, johon sydän on kiintynyt, sen
lukkari kyllä tietää siitä ajoin kun hänen vaimonsa lähetettiin
ruumiin-arkkuun, ja jos minä en saa nähdä Bergit'iä ja puhua hänen
kanssa lauantai-illoin, niin" -- -- "Sinä et saa puhua sillä tavalla",
sanoi lukkari painolla, ojensi itseänsä ja rupesi selittämään, "etkö
tiedä mitä suuri Salomo sanoo? -- no ei, sinä kaiketi et tunne häntä,
sinä -- hän sanoo, -- niin, mitä hän nyt sanookaan? -- no se onkin
yhdentekevä, mutta se tarkoittaa niin paljon kuin: 'Nuoret ovat hullut
tähän aikaan', se soveltuu sinuun Per, -- -- hm -- -- ja siellä
alhaallako papin vene aina on? -- -- niin, näetkös, kaikki tuo
puhuminen ja kuiskaileminen, se on hulluutta ja epäsiveyttä ja muuta
pahaa, johon sinun ei pitäisi puuttua, -- vai kolme kertaa sinä löit
ikkunalle? -- -- Puh -- tänään tulee kuuma ilma". Ja lukkari pyyhki
kasvojansa, katseli kelloa, hypähti jaloilleen ja sisään papin luo,
jotta tuskin sai sanotuksi hyvästiä Per'ille, joka nojautuneena
luudanvarteen surkealla muodolla töllisteli lukkaria tämän saarnatessa,
siksi että oli purskahtaa nauruun. "Haa -- haa -- tänään olet hyvän
työn tehnyt, Nils Torgersen", ajatteli lukkari, "mutta illalla olet
tekevä vielä paremman".
"Haa -- haa -- tänään olet hyvän työn tehnyt", ajatteli Per ulkona
pihalla ja löi kätensä yhteen niin että kaukaalle kuului, "mutta
illalla olet tekevä vielä paremman".
Ja illan tultua lukkari Nils Torgersen hiipi sillalle laskemaan veneen
irti. Ja illan tultua Per seisoi talaan takana valvomassa.
"Nyt Per varmaan tahtoisi olla minun sijassani", sanoi lukkari, hymyili
ja pisti airot veteen.
"Nyt lukkari varmaan pian tahtoisi olla minun sijassani", sanoi Per ja
juoksi notkeasti lahden ympäri. Välistä hän seisahtui, katsellakseen,
kuunnellakseen, mitä lahden toisella puolella tapahtui. Kuuluipa
soutoa, ja lukkari siinä veneessä istui. Hän oli kuutamossa pitkän
seipään näköinen, joka edes ja takaisin kiikkui.
"Nyt ollaan likellä", sanoi lukkari, hengähti, nosti airot veneesen ja
kiinnitti sen.
"Nyt ollaan likellä", ajatteli Per, joka tiellä oli mustan pilkun
näköinen.
Bergit ei ollut sen enemmin ajatellut mitä Per ja hän olivat jutelleet
sinä iltana. Hän tiesi ett'ei Per tulisi, ja koska hän ei tahtonut
ketään paitsi Per'iä, niin hän oli pannut oven lukkoon ja mennyt
maata. Mutta yht'äkkiä oli hän kuulevinansa että jotakin liikkui
ulkopuolella, että joku kolkutti ruutua ensin kerran, sitten toisen ja
viimein kolmannen kerran. Bergit heitti hameen päällensä ja hiipi
ikkunan luo.
"Kuka siellä on? sinäkö olet Per?" kuiskasi hän sisäpuolella.
"Ei, vaan minä", vastasi ääni ulkoa, tekeytyen niin suloiseksi, kuin
mahdollista.
"Minä? mikä minä sinä olet?" kysyi Bergit.
"Minä olen, se, jota tiedät", vastasi lukkari, ollen olevinansa ikkunan
alla.
Kauan oli hiljaa. Lukkari kuunteli, sillä hän oli kuulevinansa että
joku tirskui sisällä; mutta viimein saranat vinkuivat ja Bergit
katseli ulos.
"Sinäkö olet, miksi et sitä kohta sanonut? Vai sinä tulet näin myöhään
illalla minun luokseni, Nils, se oli kohteliaasti tehty". Ja Bergit
veti lukkaria ovesta sisään.
"Niin, näetkös, Nils ei ole niin vanha ja kankea kuin näyttää kun hän
kirkossa seisoo; kyllä hän sillä välin voi olla hupainenkin. Ja sinua
minä olen opettanut lukemaan ja olen tanssinut sinun kanssasi
leikkikedolla ja aina olen sinusta paljon pitänyt, Bergit; sillä sinä
et huoli ainoastaan naurusta ja pilasta, kuin muut tytöt, etkä
myöskään ole niitä, jotka eivät saa sanaa suustansa. Sinä olet kelpo
ja kaunis ja ymmärrystä sinulla on".
"Näyttää vaan siltä, sillä ei minulla ole enemmän kuin muillakaan,
hupakko kuin olen. Mutta istu nyt ja suo minun jutella sinun kanssas,
on kauan aikaa sitten kuin toisiamme viimein tapasimme; luulen, että
oli tanssiaisissa Lien'issä".
"Niin, totta, siellä se oli; se oli hupainen ilta, Bergit, niin oli
todellakin. Siellähän pappilan Per tappeli Olavin kanssa?"
"Kyllä se siellä tapahtui".
"Mitä sinä Per'istä pidät?"
"Oi, se on aika hulivili, hänestä ei suinkaan mitään tule", vastasi
Bergit ja katsahti oveen päin oliko isänsä kuuntelemassa.
"Ei ole luultava että hänestä mitään tulee", sanoi lukkari, hieroen
polveansa, "semmoisista keltanokista ei ole huolimista, he lähtevät
yhtä pian kuin tulevat".
"Hys! älä puhu niin kovasti, voitaisiin kuulla ääntäsi", kuiskasi
Bergit.
"Ei se niin vaarallista ole", arveli lukkari, "isäsi ja minä olemme
hyvät ystävät, tiedätkös", ja lukkari nauroi itseksensä. "Mutta
tahtoisin kysyä sinulta etkö usko että meistä molemmista voisi tulla
pariskunta. Talo minulla on ja vaatteita ja kaikki, mitä voit toivoa,
niin ett'ei sun tarvitse ruoasta muretta pitää".
"Mitäs luulet isäni siitä sanovan?"
"Isäsikö? se seikka kyllä selviää, hän kyllä minua auttaa", huusi
lukkari.
"Kyllä minä sinua autan", huusi samassa toinen ääni ja käsi tarttui
Nils'in niskaan, niin että tämä meni kuperkeikkaa, ja toinen käsi
tarttui hänen housuihinsa, ja ulos lensi Nils Torgersen ovesta
portaita myöten ja jäi ällistyneenä istumaan keskelle tietä. Siinä
istui lukkari.