Isossa tuvassa Björnstad'issa istuivat vanhukset yksinänsä. Tuvassa
oli pimeä; mutta Kari muori ei niin vähästä syystä tahtonut rukkiansa
jättää. Hän siirsi sen vaan likemmäksi takkaa, josta valkea valaisi
lankaa, ja siinä hän istui arvokkaana ja suorana, valkoinen huivi
päässä; katseli välistä oliko häkkärä niinkuin olla piti, hieroi
sormellaan rukin rintaa ja pani pyörän hyrisemään ja hurisemaan, että
olisi voinut luulla koko mehiläisparven lentäneen tupaan. Ei hänelle
juuri paljon valaistusta takasta tullut tällä kertaa; siinä oli
ainoastaan muutamia punaisia hiiliä savuttamassa ja muutama puoleksi
palanut oksa, joka hyvin ylpeästi leimahti, mutta samassa sammui, kun
luultiin että siitä jotain tulisi maailmassa. Kari oli monta kertaa
aikonut heittää pientä oksaa tuleen, mutta aikomus päättyi joka kerta
siihen, että hän katsahti ovelle päin eikö Bergit jo tulisi. Hän ei
voinut käsittää mihinkä tyttö oli jäänyt tänä iltana, ja kuitenkin
hänen olisi pitänyt panna puuroa kiehumaan illalliseksi. Pitäisihän
hänen viimeinkin tulla läävästä tupaan.
Arne, Karin mies, oli tullut myöhään tupaan tänä iltana. Hän oli näin
kauan tehnyt työtä omenatarhassa, sillä viimeiset omenat olivat
korjattavat. Nyt oli hän ottanut tuolin ja käynyt istumaan Karin luo
takan ääreen, täyttänyt piippunsa ja poltti nyt yhtä mittaa. "Hän on
väsynyt työstä", arveli Kari ja katseli hänen puoleensa. Arne istui
kyyryssä, molemmat kädet polvillaan, katseli vaan eteensä, eikä
sanonut mitään, poltti vaan vahvasti; vaan hän ei näyttänyt siltä,
joka vähästä väsyy, leveähartioinen ja voimakas kun oli. Arne istui
vaan miettimässä ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hän poltti.
"Minä tahtoisin kysyä jotain", sanoi Arne viimein, katseli Karia ja
kaasi piipusta tuhkaa takalle -- "mitä sinä pidät Nils lukkarista?"
"No niin! se on varmaankin viisas mies, ja lukenut mies, ja hyvä ääni
hänellä on laulaa kirkossa".
"Niin ja kunnollinen mies", jatkoi Arne puhaltaen piippuun, "kyllä kai
hän on noin muutaman sadan taalarin omistaja?"
"Arvattavasti niin", sanoi Kari ja siirsi rukkia hiukan, "jos hän ei
ole tuhlannut kaikkia, mitä hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa".
"Olisiko se mahdollista, niin viisas ja kunnollinen mies, hänellä on
viisi lehmää ja kymmenen lammasta". Arne odotti Karin jotain sanovan,
mutta hän hyrritti vaan rukkiansa.
"Nils käy kai vanhaksi jo?" kysyi Kari ja hyrritti rukkia yhä
ankarammin.
"Oo, ei ole hätää vanhuuden suhteen", sanoi Arne ja hieroi lakilla
kämmentänsä, "Nils on vahva ja voimakas ja voipi elää kauan vielä".
"Hrrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.
"Onko hän puhunut sinun kanssa Bergit'istä?" kysyi Kari hetken perästä.
"Se ei ole aivan mahdotointa", sanoi Arne, pudotti lakkinsa samassa ja
kumartui ottamaan sitä ylös jälleen.
"Mitä vastasit?"
"Oo, en mitään varmaan. Minä sanoin että tahdoin puhutella sinua ja
sitten kysyä tytöltä. Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvelen minä,
ei ole tytön mitään kiirettä myöskään".
"Se oli totuuden sana, Arne, sinä olet aina ollut älykäs ja varovainen
mies. Bergit on vasta kuusitoista vuotta ja kyllä kestää ennenkuin hän
voi naimiseen mennä, hupakko kun on". Kari nousi tuolilta, otti vähän
puita, pani ne tuleen ja puhalsi syttymään. Istuutui sitten entiselle
paikallensa. "Onko Nils'illä hyvä onni tyttöjen luona, mitä luulet?"
"Sen asian laita on erilainen", sanoi Arne ja pudisti päätänsä,
"tyttö-onni ja etelä-tuuli ovat yhtäläiset, tänään tuulee sieltäpäin,
mutta huomenna on tuuli kääntynyt. Niin kauan kuin tytöt ovat nuoria,
ovat he kauhean ylpeitä ja pitävät nuorta miestä narrina ja
pilkkanansa. Mutta kun miesjoukko sitten juoksee tiehensä ja ukko tulee
juhlavaatteissaan kosimaan, niin eivät tytöt ole hitaita häntä ottamaan
ja kiittävätkin vielä päälliseksi. Kun tyttö vaan saa miehen, joka on
hyvänluontoinen ja jolla on viisi aistia ja lisäksi leipää, niin kaikki
muu on juuri yhdentekevää. Rakkaus kyllä tulee aikaa myöten, eikä siitä
tarvitse hapsiansa harmaiksi surra. Semmoinen mies kuin Nils ei joka
päivä seiso lakki kädessä, eikä ole se jokapäiväistä ruokaa kun pääsee
lukkarin vaimoksi. Lukkarin vaimo voi päästä sekä papin ja tuomarin että
voudin luo ja nehän täällä kaikkia hallitsevat, tiedäthän sen. Hän voi
kirkossa istua pappien penkissä, jos hän tahtoo, kuulla miehensä
laulavan ja katsella kuinka kaikki häntä tervehtivät kun hän menee ulos
papin kanssa. Lukkarilla on lehmiä ja lampaita, hevosia ja talo ja
kaikki mitä parasta ajatella voi. Jos tyttö tahtoo hallita, niin hän voi
sitäkin saada. Lukkari on liian vanha nyt ollaksensa mukana komerseissa
ja tansseissa ja, jos ajatusten kulku ei ole aivan hidas tytön aivoissa,
voi hän puhua hyvää miehensä puolesta jos tämä joskus menettelee hiukan
hullusti".
Arne oli saanut suunsa liikkumaan, mutta tähän päätti kun päättikin.
Hän meni takan luo, kohensi valkeaa, pisti itsellensä uuden
piipullisen ja istui niinkuin ennen, miettien ja polttaen. Kari
pyöritti rukkiansa. Arne nousi sitten sytyttämään kynttilää.
"Ehkä minullakin olisi jotain kysyttävää sinulta", aloitti Kari.
Arne istuutui taas.
"Mitä pidät sinä Per'istä?"
"Siitäkö, joka on renkinä pappilassa?" kysyi Arne, otti piipun suustaan
ja katseli vaimoansa suurin silmin.
"Häntä minä tarkoitin", kysyi Kari tyynesti eikä liikahtanut tuolilta.
"No, siitä ei sovi kerskailla", sanoi Arne ja raapi tukkaansa, "suuria
sanoja hänellä on, sillä suuret sanat eivät suuta halkaise, suuret
taskut hänellä myös on housuissaan, mutta ne ovat tyhjät, Renki saa
kauan palvella ennenkuin häneltä mitään liikenee ja köyhän miehen
ruoka on pian syöty".
"Hrr -- rr -- rr --", sanoi rukki.
Arne oli vaiti ja katseli Katia, mutta tämä istui yhtä totisena ja
arvollisena kuin ennen, eikä sanonut sanaakaan. Näin istuivat he
hetken aikaa. Mutta kauemmin Arne ei voinut malttaa mieltänsä, hän
istuen kiikutti tuoliansa.
"Minä toivon ett'ei ole totta mitä ihmiset kuiskaavat, että nimittäin
Per käy täällä nuuskimassa?"
"Ei koskaan ole kuuntelemista mitä ihmiset lörpöttelevät", vastasi Kari
ja muutti häkkärää hiukan.
"Niin, sillä minä sanon sulle, että olen välistä kuullut ikäänkuin
kuiskuteltavan Bergit'in kamarissa, mutta en ole ajatellut sitä sen
enempää. Kun ei se vaan olisi Per, joka käy täällä kosimassa".
"En voi sitä sanoa niin tarkoin; ei kukaan tiedä missä jänis kulkee, on
vanha sananparsi, mutta kyllä kai sinussa on miestä pitämään tytärtäsi
silmällä?"
"Niin hän koettakoon vaan -- semmoinen raukka. Lauantai-iltaa hän kai
odottaa, arvaan minä; mutta varropas poikani, kyllä minä hankin
trakteeringit siksi iltaa. Jos et ole ennen keppiä maistanut, niin
saat sitä sinä iltana maistaa". Arne oli varsin kiihtynyt, hän oli
noussut istuimelta ja käveli edestakaisin lattialla. Samassa kuuli hän
rapinaa ovelta. "Ken siellä on?" kysyi hän kääntyen.
"Minä vaan", sanoi lapsekas ääni ja sisään tuli Bergit, tuoden
sylillisen polttopuita, joita hän nyt heitti nurkkaan.
"Ethän sinä vaan ole kuunnellut mitä minä puhuin äidillesi?"
"Kaikkia vielä!" vastasi Bergit, veti huivin kasvojensa eteen ja riensi
ovesta ulos.
"Etkö tule pian puuroa keittämään?" huusi äiti hänen jälkeensä.
"Kyllä, kyllä!" kuului porstuasta, mutta nyt Bergit ei voinut pidättää
nauruansa kauemmin; hän nauroi niin että vapisi, juoksi rajusti
ulko-oven kautta pihan yli, suuren koivun juurelle mäellä. Siinä hän
kaatui ja nauraa hohotti ehtimiseen.
"Ei Per! Per! en ole kuullut niin naurettavaa ennen".
"Mikä on?" kysyi Per, joka tuli koivun takaa ja heittäysi ruohikkoon.
"Isä aikoo piestä sinua, Per!"
"Häh! mitä?" sanoi Per, nousi puoleksi ja tuki molemmin käsin
polviansa, katsellen tyttöä.
"Niin, se on totta, aivan totta, -- -- ja sinun takkisi tulee hyvin
tomutetuksi".
"Mutta kuinka sinä sen tiedät?"
"Odotas, nyt saat kuulla. Tiedät että minä pyysin sinua menemään tuon
suuren koivun luo niin kauaksi, kuin minä viimeistä pyttyä pesisin ja
kantaisin polttopuita tupaan. Samassa kun olin mennä tupaan kuulin
isän haastelevan ääneensä äidille. Ja tiedätkös mistä juttelivat?"
"En".
"Nils lukkarista".
"Mitenkä? Nils'istäkö?"
"Niin, Nils'istä juuri, ja hän sanoi vielä että hän piti paljon
Nils'istä ja että meistä molemmista vielä tulisi pariskunta aikaa
myöten, arveli hän".
"Mitä sinä silloin vastasit, Bergit?"
"Minä en mitään vastannut, minä, sillä minä olin niin täynnä naurua
että tuskin osasin pidättää sitä missä seisoin. Mutta arvaapas kuinka
isä saarnasi kartanosta -- minä kyllä kuulin että lukkari itse oli
puhunut hänelle -- ja viimein sanoi hän että nuoret pojat vaan olivat
rakastavinansa tyttöjä, mutta juoksevat toisen luota toisen luo. Onko
se totta Per?"
"Uskotko sitä, Bergit?"
"En tiedä mitä uskoa". Ja molemmat nauroivat ja Per laski käsivartensa
Bergit'in vartalon ympäri ja tahtoi häntä suudella, mutta Bergit pani
kätensä eteen. Sitten katseli hän ympärilleen näkisikö heitä kukaan
vaiko kuulisi, ja suuteli sitten Per'iä.
"Mutta se on totta, en saanutkaan kuulla pieksemisestä", sanoi Per,
nauroi ja heitti päätänsä taaksepäin niin että lakki lensi silmille.
"Se on tosi. Äiti ei vastannut tähän paljon mitään, mutta sen minä
ymmärsin ett'ei hän suurta lukua pidä Nilsistä. Luulenpa melkein että
hän pitää sinusta, Per; sillä hän tietää varsin hyvin että olet ollut
luonani lauantai-illoin, mutta hän ei koskaan ole sanonut mitään.
Sitten äiti kysyi mitä isä piti sinusta; mutta arvaapas kuinka isän
muoto muuttui -- hän on varmaan myös saanut vihiä sinun kosimisestasi,
luulen minä, sillä hän jyrisi ja oli niin suuttunut että melkein oli
haleta. Ja sitten hän lausui että jos hän kerran saa sinut kiinni,
niin hän pieksee sinua niin että kyllä kadut tuota temppuasi. Hän
varmaan on varoillansa huomenna siihen aikaan kun miesten on tapa
tulla. Hän saa kyllä kauan etsiä silloin ennen kuin sinut löytää".
"No, mitäs arvelet, pitääkö minun tulla vai olla tulematta?"
"Oletko hullu? Ethän toki tahdo tapella oman isäni kanssa?"
"Kyllä minä kai ukon voittaisin", sanoi Per ja raapi korvantaustaansa,
"se voisi kyllä olla hupaista kerraksi, mutta saanen kaiketi pysyä
alallani".
"Älä sinä pöyhistele liioin, isä on väkevä, hän".
"Tahdonpa koettaa", sanoi Per, sysäsi takin hihan ylös ja katseli
jäntevää käsivarttansa.
"Jos sinä uskallat tulla!" huusi Bergit nauraen ja uhaten kädellään, --
"niin minä ajan sinut pois".
"Sitä et voi", sanoi Per, otti hänen kätensä ja kätki sen omiin
käsihinsä.
"Mutta minä lukitsen oven".
"Minä seison ulkopuolella".
"Mutta minä menen lukkarin vaimoksi".
"No niin, saan kaiketi olla kotona huomenna kuitenkin", sanoi Per ja
päästi irti käden, "en minä sitä toden perästä tarkoittanutkaan".
Sitten juttelivat yhtä ja toista. Mutta yks kaks Per hypähti
seisomaan, naurahtaen kovasti, ja taputti reittänsä.
"Mutta sinä sanoit jotakin. Jos minä voisin sen aikaansaada, Bergit,
niin nauraisin niin että kuulisivat sen vuoren toiselle puolelle".
"Mitähän se olisi?" kysyi Bergit, hänen täytyi nauraa tahtomattansakin.
"Jos saisin lukkarin menemään kosioretkelle huomenna, niin hän saisi
kelpo löylytyksen".
"Oletko mieltä vailla? Mitenkä se kävisi?"
"Minun täytyy keksiä keino, näetkös, -- hei kuinka hän sätkyttelisi --
se roisto on kerran lyönyt minun isääni, niin että hänellä vielä on
arpi siitä, mutta minä en voi koskea häneen, koska hän on tämän
tienoon ruukku ja pata, mutta jos vaan voisin" -- -- Sen enempää Per
ei saanut sanotuksi, sillä samassa Bergit'iä huudettiin. Kari seisoi
ovessa. Kun hän ei nähnyt Bergit'iä missään, meni hän läävään päin.
"Oi Jumal' auttakoon minua", huusi Bergit ja hypähti jalkeille, "minä
olen varsin unohtanut puuron". Ja nyt juoksemaan alaspäin.
"Kuule Bergit!" huusi Per, häntä seuraten, "tiedäthän että minä olen
säästöön pannut sen verran että kahden vuoden perästä voin ostaa
itselleni maatilan, mutta sen sinä voit arvata, ett'ei siitä mitään
lukkarin taloa tule".
"Kyllä kai asiat selviävät aikaa myöten", arveli Bergit.
"Hyvä on, minä en ole se mies, joka väsyy pian, ja paljon voi yhdessä
vuodessa tapahtua".
"Hyvästi siis, Per".
"Hyvästi ja voi hyvin huomenna".
"Älä unohda lukkaria".
"Ole varma siitä ett'en häntä unohda, hän on selkäsaunan tarpeessa, se
roisto".
"Hyvää yötä, hyvää yötä".
Hän näytti niin pulskalle, Per, mennessään mäkeä alas. Hän oli pitkä ja
leveähartioinen, notkea ja nopea. Lakki hänellä oli kiharatukkaisessa
päässään, selkänsä oli suora, hän heilutti käsivarsiansa sinne tänne
astuessansa, välistä tarttuen puukkoon, joka oli hänen vyöllänsä.
Jalat koskivat keveästi, mutta varmasti maahan, jotta nahkahousut
rapisivat joka askeleella, Hänellä oli voimia käsivarsissa, sekä työtä
tekemään että ottelemaan, hän oli hilpeä ja sukkela, ajatteleva
eikä koskaan neuvotoin. Hän ensimmäisnä istui kirkon mäellä
sunnuntaiaamuna, ja ensimmäinen oli hän leikissä ja tanssissa illalla.
Hän oli ensimmäisnä missä neuvoja tarvittiin ja ensimmäinen tyttöjen
kanssa juttelemaan; sillä hyvä onni oli hänellä tyttöjen luona, sen
Per kyllä tiesi. "Ei ole kun yksi semmoinen mies näillä tienoin",
ajatteli Bergit, ovesta kurkistellessaan hänen jälkeensä.