huomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan
epäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen
läheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin!
Hänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen
tätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta
riippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti.
Hän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista
saakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja
pari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla
jumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi,
sillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta
paljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita
hän tähän saakka ei ollut tarvinnut.
Ensimäisenä kuukautena Josefine oli vain väsynyt ja tylsä -- hän
oli heikontunut enemmän kuin itse aavistikaan --, mutta näiden
tapahtumien jälestä hän rupesi seuraamaan tuota talonpojan poikaa,
joka aikoinaan oli valoisalla uskollaan valloittanut hänen sydämensä,
-- tuliko hän takaisin?
Eräs tapahtuma, jonka hän salasi mieheltään, oli kovasti riistänyt
häneltä voimia. Hän oli näet myöskin, heti kun vaan oli voinut mennä
ulos, kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt veljensä luo. Myöskin hän oli
tavannut Sigridin portailla ja saanut samallaisen tiedonannon, ettei
Kallem muka ollut kotona, -- mutta hän oli tullessaan nähnyt hänen
seisovan parvekkeella. Töin tuskin oli hän jaksanut astella kotiinsa.
Olihan hän tuntenut syvintä sääliä veljeään kohtaan, ja oli valmis
minkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, mutta veljen tylyys nosti hänessä
taaskin uhkamielisyyttä. Omasta kateuden tunteestaan Ragnia kohtaan
Josefinellä ei itsellään ollut vähintäkään aavistusta, eikä myöskään
siitä, mitä osaa se oli näytellyt hänen omassa esiintymisessään.
Hän katsoi viakseen ainoastaan sen, että oli ollut suvaitsematon
henkilöä kohtaan, joka todellakin oli rikoksellinen. Kun Sissel
Aune istuessaan siellä ylhäällä pojan luona kertoi, miten hyvä ja
rakastettava Ragni oli ollut aina viime hetkeensä saakka, tunsi hän
menetelleensä epäinhimillisesti siinä, ettei ollut kiinnittänyt
huomiota Ragnin hyväsydämisyyteen ja Kallemin rakkauteen. Mutta
missään muussa suhteessa hän ei tuntenut rikkoneensa.
Hänen pettymyksen tunteensa oli tavattoman voimakas ja sillä olisi
ollut pahoja seurauksia, jollei juuri silloin hänen miehensä
taistelu olisi temmannut häntä mukaansa. Epätietoinen ihminen, joka
pääasiallisesti on elänyt uhkamielisyyden vallassa, voi päästä
selvyyteen ainoastaan jonkun järkyttävän tapahtuman kautta. Sellainen
tapaus sattui silloin, kun Tuft sanoi hänelle: "Josefine, tässä
asiassa täytyy meidän asettaa sekä virka että omaisuus peliin."
Kolme kuukautta oli kulunut, kun Josefine taistelun virkistämänä
luuli olevansa kylliksi voimakas tekemään tiliä veljensä kanssa. Hän
kirjoitti kirjeen ja lausui siinä, että olivatpa he rikkoneet kuinka
suuressa määrin hyvänsä, -- olisi asia kuitenkin saatava selväksi,
heille olisi kuitenkin suotava armo asettua syytettyjen penkille.
Heidän kiitollisuutensa häntä kohtaan oli suuri, mutta suuri oli
myöskin heidän kaipauksensa yhteistyöhön nyt, kun he katuivat entistä
suvaitsemattomuuttaan ja toivoivat saavansa tehdä mitä uhrauksia
tahansa sen oikeudellisuuden ja rakkauden hengen hyväksi, jota he
tähän saakka olivat väärin käsittäneet.
Se oli oivallinen kirje, sen myönsi hänen miehensäkin.
Mutta päiviä kului eikä vastausta kuulunut. Onneksi olivat nämä
päivät Tuftille ankarimpia taistelun aikoja. Rukoushuoneella ja
myöhemmin myöskin kirkossa oli hän käyttänyt niitä sanoja, joilla
Josefine oli kirjeensä lopettanut. "Oikeus ja rakkaus" huolimatta
erilaisista uskonkäsityksistä (samoinkuin kertomuksessa laupiaasta
samarialaisesta) oli kristinuskon ydin. Senpä vuoksi olikin kaikki
mitattava samalla mitalla, ennen kaikkea juuri itse oppi, niin
että pieninkin osa, joka ei täyttäisi mittaa, putoisi pois kuin
entisten kovien aikojen jumaluusoppi meidän aikamme vanhurskauden
ilmestysvoiman tieltä.
Näitä sanojaan hän joutui puolustamaan jo samana päivänä. Sillä
viikolla pidettiin kolme kokousta, joissa jokaisessa oli väkeä
huoneen täydeltä. Hänen etevin vastaväittäjänsä oli muuan pappi
ja jumaluusopillisen aikakauskirjan toimittaja pääkaupungista.
Keskustelun pääaineeksi joutui helvettioppi. Ja Tuft pysyi siinä
mielipiteessään, että se, mitä Paavali siitä sanoi, erosi suuresti
siitä, mitä esim. ilmestyskirjassa asiassa sanotaan. Paavalin
käsityksen mukaan on tämä ja tuleva elämä alituista kehittymistä,
joka oli päättyvä siten, että jumala tulee meille "kaikeksi
kaikessa". Sellainen oppi täytti sekä vanhurskauden että rakkauden
mitat, -- ja tehoisan vaikutuksen teki varsinkin se, kun hän
kaikuvalla äänellään ja rannikkolaisella murteellaan huusi yli
tiheään sulloutuneen kuulijakunnan tahtovansa kysyä, uskoivatko
he sodan ja sorron loppuvan paremmin sen kautta, että raakaa ja
kostonhimoa osoittavaa helvettioppia opetettiin kaikissa kouluissa ja
kirkoissa muka jumalan vanhurskautena ja rakkautena!
Vastustajat olivat täysin "helvettiopin mukaisia", sillä ne tekivät
kaikki voitavansa saadakseen tuomituksi hänet kerettiläiseksi.
Kuulijakunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys siitä, että
selvyydessä ja vakuuttavaisuudessa ei kukaan vetänyt vertoja pastori
Tuftille.
Viimeisellä kerralla oli tohtori Kallemkin läsnä. Hän näki Josefinen
istuvan siellä silmät hehkuvina. Ja seuraavana iltana tuli hänen
vastauksensa.
Josefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten
pikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen
käteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen
ruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti
huomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi
nuoruutensa terveyttä takaisin?
Hän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän
käänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen
Tuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin
jotain, jota hän ei saisi nähdä.
Josefine avasi kirjeen.
Ei sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle!
Ensimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa,
samoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin
käsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja
arkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, ... ei sanaakaan
Edvardilta.
Mitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan,
paperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:
"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä
minä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu."
Toiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: "Anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Tämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi
vapista, tietämättä miksi.
Tuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun
ylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään
allekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem
saisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä
rakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä
Josefine sillä tekisi?
Kiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa
hämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi
siinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta
joka oli Ragniakin kohdannut, ... julmasta parjauksesta hän siinä
kertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?
Koko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! -- milloin
se oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen
kirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko
kirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei
Josefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja
lukenut.
Josefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.
Hän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana
voinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin
sen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki
tämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden
puhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.
Ragniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän
tuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin
ja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan
erilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti
hän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl
Meekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli
jaksanut kaiken tämän kestää.
Ovelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain
palvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata.
Koputettiin uudelleen. "En, en!" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa,
vääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä
luo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä
paljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski
häntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:
"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut
kuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni
niin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia
sanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä
sinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on
käynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin
tuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että
sinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan
vaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä
en valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli
vain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain
pelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, -- mutta
silloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit
minut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, -- kunnes sinä
itse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles,
että minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut
itsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä
useinkin, mutta olin sittenkin onnellinen."
"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee
tuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt
minua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin
varmasti."
"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen
sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä
ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki
elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin
elämässäni."
"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä
tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata
muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri,
loppumaton: Kiitos!" -- --
Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan
avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!
Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi -- ja
pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä
hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän
ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten
ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä
kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.
Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas
ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli
parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin,
-- hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin
käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, -- Ole saisi ne lukea.
Nyt täytyi _Olen_ häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä
kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan.
Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään
sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi
päivästä sysäsi Ragnin luotaan, -- oli vaikuttanut sen, että tuo
raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän
jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka
hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, -- hän ei ollut
erehtynyt --, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin.
Hän ansaitsi kuoleman.
Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin
pyörtymiskohtauksen jälkeen, ... _nyt se oli tullut_!
Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina
oli vavistuksella odottanut, -- jokin sellainen hirvittävä, määriä
vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut
tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän
uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.
Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan
paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun
hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas
maata jalkojensa alle, ... nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle
kuolettavan iskun.
Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen
pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi
kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.
Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime
saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi
alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi
ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa
kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon
valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei,
ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä!
Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se
oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana,
toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet
uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina
visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan
ilmaissut.
Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen
kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut
hänen lapsensa, -- sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa
tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen
ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman
uhalla! Hän juoksi.
Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin
enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä
oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi
veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät?
Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus!
Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada
-- tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, -- niin,
sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt,
miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard
häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.
Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten
välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja
karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien
hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti,
mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa
pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka
ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.
Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama,
joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty
ylös, kalvostimet poissa --, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun
alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, --
aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta
näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli
hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.
Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä
tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä
oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla
varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen,
epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen
enempää sanotuksi...
... Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja
lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä _en_ anna sinulle
anteeksi, Josefine!" -- "Edvard, anna minun selittää!" -- Josefine
käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja
teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan,
että he menisivät sisälle.
"... Sinne sinä et koskaan pääse!" -- Edvard seisoi kädet puuskassa
ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.
13.
Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut
kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen
tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut
alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän
käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista
saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan
kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi
kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.
Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei
häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin
Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä,
missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei
hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui
hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse.
Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, -- Josefinen käsialaa! Hän
tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli
avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon
Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on
kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?
Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin
hän kulki miltei juoksujalkaa. _Hän_ yksin oli syypää kaikkeen,
_hän_ oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli
uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken
sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut
lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon
kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi
peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut
tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai
sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, -- niin
vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan
ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän
korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä
innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut
tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään.
-- Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.
Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei
jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän
juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja
hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, -- ja kello vasta hiukan
yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti
askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.
"Eikö Josefine ole täällä?" -- "Ei." -- "Eikö hän ole ollutkaan
täällä?" -- "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." -- "No --?" --
"Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." -- "Sinä et puhellut hänen
kanssaan?" -- "En." -- Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi:
"Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" -- käänsi selkänsä ja
läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin
painostavan näitä hänen viime sanojaan.
Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan
samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä
vuoteessa.
Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että
hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin
pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" --
"Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" --
Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja
läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.
Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja
hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut
käynyt levolle.
Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen
luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori,
olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä.
"Rakas, hyvä tohtori!" -- Kallem luuli, että hän tuli Josefinen
lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti.
Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee
aivan hulluksi joka yö." -- "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem.
"Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten
hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin
maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää.
Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen
voisin kääntyä" -- hän purskahti itkuun -- "eikä kellään muulla ole
valtaa hänen ylitsensä."
Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän
oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se
juoppohulluutta? -- Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään
Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.
Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka
pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin
puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat
kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan.
Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut
ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli
tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! -- "Mutta, hyvä
Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" -- Samassa kuului
kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä
kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti
Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi
hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei,
kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu
levollisesti, -- aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli
heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu
kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi
läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa
ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä
kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää
kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät
saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja
silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että
synti oli tullut maailmaan."