Kallemin turviin. "Riivatun pappi!" huudahti Kallem ja kumartui
ottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi
parkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan
syvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti
heitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän
sivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. "Voi, Jumala
meitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!" parkui Sissel ja läksi
kiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi
joutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin
haukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka
niskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he
molemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se
Aune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut,
raivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi,
-- ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten
kuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu
käynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien
käänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin
hirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli
tuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?
Ei, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän
kanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä,
he pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini
vasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta,
kuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä
oikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja
epätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa
perkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän
potki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti.
Hän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle:
"Tulkaa apuun, tulkaa apuun!" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen
vallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun
hän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän
heittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski
kohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli
niin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai
tältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän.
Lyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus -- tohtori osaa
kyllä oikeaan paikkaan --, ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä
kuulleet. Luultavasti se kuoli.
Nyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa
Tuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin
että viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien
alapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti
haavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet,
mutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua.
Kallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti
hänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen
silmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi,
suu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi
siinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin
hengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla
puiden siimeksessä.
Kallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt
pohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää
myöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa
tämän hulluuden saada selviämään.
Pappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut
pahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin
päin.
Ei sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta
jo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: "Josefine ei ollut
siellä!" ja lisäsi kohta: "Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan
tiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi,
Edvard!" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: "Kuinka
sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!"
"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta
tulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt
kysymyksessä.'"
Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, "Elämäni on
kysymyksessä", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea
hengittää.
Alkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna
päivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: "Armoa,
armoa Josefinelle!" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi.
Hän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua,
astua, -- ja Kallem seurasi.
"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!" huudahti Tuft.
"Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me
uskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten
sinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän
yön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli
hirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka
hirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se
on meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä
eniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon -- tai
heittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me
ehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä
emmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä
minä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa
vallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! -- Entä
Josefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä,
Edvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä
häntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin
seuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se,
joka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita." --
Raskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän
itsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli
hän tavallisesti vaiti.
Mutta maallikkosaarnaajan poika oli jo lapsuudestaan saakka aina
kuullut, että kaikki opit olivat tuloksia elämänkokemuksista.
Sisimmässään hän kärsi nytkin, mutta hän puhui vaan lakkaamatta.
Kallem ei saisi epäillä Josefineä, sillä Josefine oli rehellisin,
totuutta-rakastavin ihminen maailmassa. Tässä asiassa oli hän, Ole
Tuft, hänet johtanut harhaan. Hän selitteli mitä lämpimimmällä
myötätuntoisuudella Josefinen sieluntarinaa siltä kannalta kuin hän
sitä katsoi ja osoitti hänelle, miten selvää oli, että Josefine ei
enää voisi elää, jos veli _nyt_ sysäisi sisarensa luotaan.
Kallem koetti aina sanoa jotakin väliin: "rakas Ole", "mutta Ole,
kuulehan nyt!" -- mutta ei päässyt sen pitemmälle. Sillä sittenkin,
kun hän vei langon kotiinsa sitoakseen kunnollisesti hänen haavansa,
puheli Tuft lakkaamatta. Hänestä tuntui kuin kauhu ja epävarmuus
jälleen saisi hänessä vallan, jos hän vaikenisi ja sitäpaitsi olihan
välttämätöntä saada Edvard katsomaan Josefineä siltä kannalta kuin
hänkin ja ennen kaikkea auttamaan Josefineä! "Jokaista erehtynyttä
täytyy auttaa ja varsinkin täytyy meidän auttaa niitä, jotka ovat
rikkoneet meitä vastaan, -- heti, kun he itse ovat huomanneet
menetelleensä väärin! Jumalan anteeksi-antamus on tämä: hän auttaa
meitä edemmäksi." -- Vielä Kallemin häntä ovelle saattaessa hän
selitteli ja vakuutteli, yhä riitti hänellä jättiläisvoimia. Mutta
entäpä jos Josefine olisikin tällä aikaa palannut takaisin kotiinsa,
lapsen ja hänen turviinsa! Toivo ei ollut kyllä suuri, mutta hän
kiiruhti matkaan.
Aamu valkeni vaikenemistaan. Kallem ei voinut nukkua, eikä kaikeksi
lopuksi pysyä kotonakaan. Suuremmassa tuskassa, kuin mitä oli
tahtonut langolleen näyttää, hän kulki huoneesta huoneesen, hyökkäsi
yläkertaan ja sieltä taas takaisin, aivankuin olisi tahtonut etsiä
joka sopukasta. Sillä tottahan se oli, että hän oli vain tuominnut ja
kironnut, hänkin.
Sisar oli aina pitänyt enemmän hänestä kuin hän sisarestaan. Jo
siitä lähtien, kun he talvella tanssivat yhdessä, hän oli tietänyt,
ettei Josefinen rakkaus ollut vähentynyt. Niin, silloinkin kun
hän löi sisartaan, -- eikö Josefine silloinkin ollut tullut vain
tarkoituksessa tehdä hänelle hyvää? Josefinen mielenpurkaus Ragnia
vastaan silloin, ... luonnollisesti oli siinä jotain enemmän kuin
uskonnollista sokeutta, se oli -- kateutta! Mustasukkaisuutta sen
johdosta, että Edvard oli Ragnille kaikki kaikessa eikä Josefinelle
mitään. Hän, Edvard olisi voinut yhdistää nuo kaksi naista, siitä ei
voinut olla epäilystä. Mutta oliko hän tehnyt mitään sen hyväksi?
Kuta syvemmälle hän mietiskelyissään joutui asian ytimeen, sitä
vähemmän hän tunsi olevan itsellään oikeutta olla ankara, sillä
olihan hänkin rikostoveri! Sisarensa eilisiltainen hämmästynyt
katse, ... nyt näki hän sen hengentuskassa, nyt hän sen käsitti.
Kautta koko elämänsä oli Josefine käsittämättömänä ja kainona --
paitsi silloin, kun intohimot puhtaina riehuivat --, luonnottoman opin
kahlehtimana, uhkamielisenä totuudenrakkaudessaan etsinyt ja odottanut
veljeään viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Sitten
veli tuli ja hylkäsi hänet. Hylkäsi hänet sellaisen tähden, jota ei
Edvard ansainnut, -- niin ainakin Josefine luuli.
Josefine parka! Veli ei koskaan ollut mitään hänelle, vain kiusannut
häntä ja kuitenkin oli hän uskollisesti veljeänsä kaivannut.
Huoneissa olo tuntui Kallemista tukalalta ja hänet oli vallannut
pelko. Hänen täytyi päästä ulos, etsimään Josefinea. Aamu kävi yhä
valoisammaksi ja hetken tunnelma saattoi hänet avaamaan verannan
ovet selkoselälleen. Mutta hänellä ei ollut sinne mitään asiaa,
päinvastoin, hänen olisi suljettava ne, jos aikoisi lähteä ulkosalle.
Hän astui askeleen verannalle vetääkseen ovet kiinni, mutta sattui
silloin katsahtamaan sivulle, verannan vierustalle, -- ja siellä
suojassa pohjatuulelta, Ragnin penkillä, virkahuoneen ikkunan
alla istui Josefine, saali polvillaan. Hän katsahti veljeensä ja
kyyristyi samassa kokoon kuin siipeen ammuttu lintu, joka ei voi
päästä paikaltaan, eikä myöskään siedä, että häneen katsotaan. Ja
kuitenkin istui hän siinä siksi, että hänet huomattaisiin. Hän ei
voinut olla missään muualla, olihan hän kylläkin koettanut. Edvard
juoksi kiireesti alas rappuja Josefinen luo. Tämä vapisi. "Ei, ei,
Edvard, anna minun istua!" rukoili hän ja purskahti itkuun. Ja vielä
Kallemin nostaessa hänet syliinsä hän rukoili vienosti kuin pieni
lapsi: "Ei, ei, Edvard, anna minun --!" mutta ei saanut sen enempää
sanotuksi, sillä hän tunsi lepäävänsä vasten Edvardin rintaa, tunsi
hänen ulkonaisista liikutuksenilmeistään, että Edvard ei ollut
enää suutuksissaan. Ehkä Edvard vielä kuuntelisikin, mitä hänellä
oli sanottavaa. Ja Josefine kietoi kätensä hänen kaulaansa ja he
itkivät molemmat, poski vasten poskea. Kaikki mitä heissä, heidän
veressään ja hermoissaan oli yhteistä, heidän tunteissaan aikaisinta
ja arvokkainta, heidän vaistoissaan lapsuuden kotia muistuttavaa,
yksinpä muisto heidän vaatteidensa hajusta lapsuuskodin eteisissä,
kaikki nämä yhtyivät nyt heidän kaipauksessaan olla koskaan eroamatta.
Ja kuitenkin, -- kun he läksivät kulkemaan portaita kohti, pysähtyi
Josefine. Hän luuli näet, ettei hän voisi seurata veljeä sinne
sisään. Kyynelsilmin hän katsoi veljeensä. Mutta tämä pakoitti hänet
kulkemaan, askel askeleelta, vielä kuistin portaillakin vastusteli
Josefine. Mutta Edvard vei hänet mukanaan. He tulivat saliin. Nyt
heittäytyi Josefine taas veljensä kaulaan, vaipui siitä tuolille ja
kätki kasvot käsiinsä. -- Kauan kuunteli hänen itkuaan kaikki esineet
salissa ja myöskin Edvard.
Sitten meni Edvard hänen luokseen ja hiveli hänen tukkaansa; tiesi,
ettei se ollut hän itse, joka sitä teki, se oli Ragni.
Kesän valkeassa yössä käsitysten läpi kaupungin, jossa ihmiset
nukkuivat. Tahdissa kuten entisinä aikoina astelivat sisarukset
eteenpäin. He hakivat Olea, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Mutta
he unohtivat oikotien ja tulivat rantakadulle. Siitä he poikkesivat
pappilaan menevälle tielle. Silloin Josefine aivan vaistomaisesti
katsahti rannalle päin. Heti seisahti hän ja pysäytti Edvardin.
"Kyllä, hän se on!" kuiskasi hän. Sieltä tuli kuin tulikin Tuft,
kiireesti, kiireesti, mutta pää kumarassa, ikäänkuin ei olisi
jaksanut pitää sitä pystyssä. Turhaa oli ollut hänen etsintänsä
pitkin rantamia ja hän aikoi nyt lähteä etsimään kauempaa etelästä
-- yhtä toivottomasti, yhtä suurella kiiruulla. He käsittivät sen
heti paikalla, Josefinen käsi vapisi veljen käsivarrella. Josefine
painausi lähemmäksi Edvardia, sillä hän oli juuri tälle sanonut,
että jos hänet olisi ajettu ulos puutarhastakin, niin --! --
Hiljaa! Nyt he kääntyivät ja läksivät Olea vastaan. Herkkäkuuloinen
kun oli, kuuli hän kohta heidän askeleensa, katsahti ylös, tunsi
vaimonsa, avasi sylinsä, mutta ei voinut astua askeltakaan edemmäksi,
eikä sanaakaan virkkaa. Mutta Josefine irroitti kätensä veljen
käsivarrelta ja tuli.
* * * * *
Kolmisin he kulkivat sitten kotiin, pappi ja Josefine käsitysten
ja Kallem papin toisella puolen. Vähän väliä toisti Ole: "Jumalan
teillä! Jumalan teillä!"
"Mutta uskon asioissa me olemme eri mieltä", katsoi Kallem
tarpeelliseksi lisätä. "Ei, ei, ei, ei", huudahti pappi innoissaan,
"missä hyvät ihmiset kulkevat, siellä ovat Jumalan tiet!"