vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi
kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja
kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei
hän ajatellutkaan -- hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan
valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän
ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli
hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei
voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.
Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen
luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan
mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas,
vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.
Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, -- ja Josefinelta
pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa,
lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä
vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä
olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi,
että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent.
Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen.
"Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen
ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika.
Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit
tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut
sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen
toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi
ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen
katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana
lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon
huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi
Josefine itkunsa seasta. - "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen
täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan
myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei
vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.
Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja
hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja -- Sissel Aunen! Tämä
viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä
tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään,
sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta.
Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon
vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa:
"Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.
Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja
hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt
rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja
höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun
pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi
kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.
Jospa nyt joku olisi sanonut: "On hyvä vanhemmille, että poika
kuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se
tulee heihin vaikuttamaan kohottavasti", jospa nyt joku olisi ollut
siksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi
puhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä
vaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.
Iltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he
kumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo
kuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan
ja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi
nöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää
vierashuoneeseen.
Jo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen
luona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen
huoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.
Kello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla.
Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat
nyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan
selvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui
samallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin
oli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi
kuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa,
mutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan.
Mutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain
hiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin
lääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata,
silloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet
olisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut,
hän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin
ikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan
viimeisiinsä uupunut. "Auta minua!" kuiskasi hän ja hoki sekä
ymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina
oli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä
käymään.
Tuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä
hänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas,
että se hiukan rauhoitti Josefineä. "Kiitos, Ole, kiitos!" sanoi
Josefine ja jäi lepäämään. "Lapsi kirkuu!" huudahti hän äkkiä,
karkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei
kuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.
"Eikö totta!" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine
hiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.
Siellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin
poika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat
siitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika
luuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: "äiti, äiti!" Mutta
hän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja
piti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua
loppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti
häntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.
Silloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin
kahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa
tunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä
pienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.
Äkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman
nopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja
Kallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, -- ja siinä
hän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.
"Eikö ovi ollut lukossa?" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi
tuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. "Pitäkää huolta
huoneen lämmöstä!" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, -- "ja
sulkekaa ovi!" -- "Mutta Sissel --?" -- "Saa jäädä ulos!"
He kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt
avaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin
putki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin
huolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen
15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin
leikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo
lähtenyt talosta.
Mummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän
Sisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos
kantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että
nyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta
nähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti
huoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.
Tuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli
hänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli
ainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan
leikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi,
mummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää
ollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla
pojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä:
sairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin
sieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka
tämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon
hyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi
rukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi
hän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei
ymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua
hänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma
poikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi.
Jollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään
tietoa leikkauksen toimittamisesta.
Pari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven
ulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika
oli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. "Elääkö hän?" kysyi mummo.
"Elää", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja
yhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut
kysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän
taas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa
silmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä
pojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle
neuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.
Vasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin
hän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän
näki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa
postillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun
kirjasta sanat: "hän elää". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin
Sisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi
väristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.
Talossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli
talon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat
voidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi
ylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän
saman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi,
aivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa,
ja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.
Yöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä
istunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin
valvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan.
Pappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen
tienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan
huoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti
paikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut,
ennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että
lääkkeitä. -- Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?
Kello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä
poikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät
hänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan
hirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan
miniänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi
hiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta
ei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän
huomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui
pari askelta ja näki nyt poikansa -- tavattoman kalpeana ja ilman
ainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän
uskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä,
senvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän
oli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,...
hengittikö poika keveämmin, vai...? Josefine oli niin vakuutettu
poikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä
suurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä,
pidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen
siitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän
huokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan
kasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi
silmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin,
äitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät
kirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet
moneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät
täyttyivät kyynelillä.
Pikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan
jäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin
saattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän
koskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine
hengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään
eikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä
liikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet
levinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen
pikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut
poikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen.
Pojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää.
Josefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei
koskaan tuo valo saisi sammua.
Mutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä
läheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas
silmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko ... kyllä, äiti oli
siinä. Ja sitten hän nukkui.
Hetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas
päivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja
huikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se
tunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, -- hän levahutti
vierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.
Tuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa,
käsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä
tuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet
puoliksi valveille. "Ole!" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä,
mutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa
kuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: "hän elää!"
* * * * *
Sunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.
Nimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.
Yksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas
saamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa
orjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos
minä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki
juuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: "Usko on kallein!"
"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen
hädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan
lasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, -- niin
silloin opettaa rakkaus sinulle, että _elämä on kallein kaikista!_
Enkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai
jumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en
kirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä,
ei, ensiksi ja etupäässä elämästä, -- elämästä, semmoisena kuin
se esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä,
valon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. _Jumalan_ pyhimpiä
sanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta
kunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista
elämänkatsomusta olen _minä_ ennenkaikkia kaivannut. Minä olen
monella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani -- ja varsinkin
näinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille
tai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän
ijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin
oppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan
en ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen
mukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden
tehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä
teen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen
ijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä."
12.
Saman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin
hiljaa eikä ensimäisen "sisään" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun
Tuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui
Sören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi
niiaileva Aase.
Heillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia
tämänpäiväisistä sanoistaan. "Sillä, herra pastori, kukaan ei voi
elää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei
käy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin
nyt tulemme kuin tuhlaajapoika, -- niin, Aasehan oikeastaan on
tuhlaajatytär ... (tule vain tänne esille, -- no, tee kuin tahdot!),
ja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille
kummallekin." Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka
Tuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli
aikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. "Hän on varmasti
paras ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä
asioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin
ovatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme."
Tuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana.
Hän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa
hänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden
päivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän
arvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen
ottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa,
jota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen,
selässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana,
tahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän
ja kovasydämisen.
Kun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen
mieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut
lähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen!
Sovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin
lähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen.
Tuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli
kukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät.
Ja jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään
uneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli
jos missä -- norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä,
helposti ymmärrettävistä syistä.
Pastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid
seisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi
verhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. "Tohtori
ei ole kotona", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti
ympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta
kohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin.
Palttoonsa käsivarressa oli surunauha. "Käytättekö surupukua vielä
miehenne kuoleman johdosta?" -- "Ei, tällä kertaa suren minä rouva
Kallemin kuolemaa." -- "Onko Kallem täällä?" -- "Ei, hän meni kotia
vähän aikaa sitten."
Siinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle.
Voisihan hän kävellä jonkun aikaa.
Väkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella
myötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin
ankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä,
mutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai
taas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on
ominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla
tapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri
Kallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä
kirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä
enteitä. "Oliko hän kotona?" kysyi Tuft. "Kyllä, herra pastori",
vastasi Pedersen hyvin liikutettuna. "No, mitä sanoi tohtori?" --
"Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra
pastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain
siihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä
he tietävät, ei voida todistaa, -- niin, ei muille kuin heille
itselleen." -- "Hän on oikeassa", Tuft hymyili ja läksi astumaan.
Mutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen
16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta,
jolloin hän kuului vielä "oikeauskoisiin". Tuomion alaisia ovat
nimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää "kahtalaisista
ihmisistä". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä
alkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat
käsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis
tunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa
olekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen
kautta on "tuominnut" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain
ihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä
me tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan,
jollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota,
vaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita
ihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme
synnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme
ilmestyy jumala korkeampana. -- Hän asteli taas kiireisin askelin
pihan ylitse.
Mutta taas tuli Sigrid portaille: "Tohtori ei ole kotona." Alas
luodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin
seisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen
takanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku
uskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.
Nyt hän ymmärsi.
Sisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut.
Nöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle
mitään.
Tämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä,
joka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, -- se oli ensimäinen
ehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä
hänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä
ahdasmielisyydessä.